Törmään usein maailmalla liikkuessani siihen, että tiettyjä ihmisryhmiä vähätellään ja sorretaan. Ihmisten oikeuksia poljetaan maahan ja heille ei anneta tasavertaista mahdollisuutta nauttia oikeuksistaan. Usein tilanne johtaa törkeisiin ihmisoikeus loukkauksiin. Vaikka tilanne ei johtaisi väkivaltaan, niin lähimmäiselle luodaan maan päällinen helvetti.
Maailman historia on täynnä esimerkkejä pienestä alkaneesta vähättelystä ja miten se on laajentunut törkeiksi ihmisoikeusrikkomuksiksi. Tällä hetkellä Syyria lienee yksi räikeimmistä esimerkeistä.
Valitettavasti kristilliset kirkot eivät ole olleet aina puhtaita tästä(kään) asiasta. Kirkko on usein ottanut puolensa vallanpitäjän tukena, ja vaikkei se olisi suoranaisesti osallistunut väkivaltaan, on se vaikenemalla osoittanut kenen puolella se seisoo.
On surullista todeta mihin toisen ihmisen vähättely voi johtaa. Kuinka moni onkaan joutunut syrjään, kun on vihjailtu henkilökohtaisista ominaisuuksista, käsityksistä tai taustasta. Tätä syrjäyttämistä ovat kokeneet myös nuoret ja naiset yhteiskunnassamme, ja valitettavasti myös seurakunnissamme, vuosikymmenien ajan. Tunnemme varmaan kaikki sellaisia henkilön, joka on jäänyt sivuun, kun hänen maineensa on pilattu hengellisyyden viittaan puetuilla juoruilla ja vähättelyllä.
Vaikka Syyrian ihmisoikeus loukkausten vertaaminen tiettyjen ihmisryhmien vähättelyyn seurakunnissamme tuntuu kaukaiselta vertaukselta, niin pohjalta löytyy kuitenkin sama pahan motiivi – vallanhalu kaikessa irvokkuudessaan. Hengellisyyden nimissä tehdyt ihmisoikeusloukkaukset löytävät yhtymäkohdan Syyrian ääriryhmien uskonnolliseen retoriikkaan kietoutuvassa kierossa väkivallassa. Vaikka henki ei menisi, tuhot ovat silti mittavia.
Hengellinen uhoaminen näyttää olevan kasvussa. Sille on luonteenomaista juuri vähättely ja piikittely toista kohtaan. Toisen alta vedetään matto, eikä keskustelulle anneta tilaa. Ei liene ihme, jos ulkopuolisen halu tulla seurakuntaan häviää, kun hänet on jo ajatuksineen julistettu väärässä olijaksi. Toisaalta ei liene ihme sekään, jos jatkuvan vähättelyn takia seurakuntalainen poistuu keskuudestamme pitämättä asiasta sen suurempaa ääntä.
Olisi melkoinen saavutus jos oppisimme Jumalan seurakuntana kunnioittamaan toinen toistamme sellaisena kuin me olemme? Ja oppisimme kuuntelemaan niitä, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin me. Philip Yancey on sanonut osuvasti; armo kuolee, kun asetelmana on me vastaan ne.
Rakennammeko muureja ihmisten välille vai purammeko niitä? Toisen kunnioittaminen ei suinkaan tarkoita sitä, että meidän olisi pakko hyväksyä kaikki lähimmäisemme ajatukset, mutta kuuntelemalla toinen toistamme voimme oppia ihmisyydestä paljon. Tästähän Mestarimme antoi esimerkin; hän ei ollut sormipystyssä kulkeva moralisoija eikä toisen vähättelijä. Hän kuunteli niitä, joita syrjittiin ja olivat erimieltä. Hänen pyhyytensä sai aikaan parannuksen halun ihmisessä. Näemmekö tuon saman pyhyyden elämässämme?
Mitähän tapahtuisi, jos yhteiskunnastamme ja samalla seurakunnistamme tulisi vähättelystä-vapaa alue?
Vähättely ja mitätöinti on tosiaan oiva keino saada jokin joukko vaikka ulosajetuksi esim. kirkosta. Yksi tällaisen vähättelevän mitätöinnin kohteeksi kirkossa joutunut ryhmä ovat herätyskristityt ja heidän lähetysjärjestönsä. Moni kirkossa johonkin toisenlaiseen ryhmittymään kuuluva näkisi mielellään, että kirkossa ei enää olisi herätysliikkeisiin kuuluvia kansalaisia.