Heinäkuun lopulla kävin teatterissa, ei missään kesä- vaan pikemminkin huonesellaisessa. Minna Kettusen käsikirjoittama Vehnäkakun murunen meni viimeistä kertaa Lapinlahden Väärnin pappilassa, hieno paikka totta tosiaan.
Käsikirjoittaja oli diskreetisti merkinnyt näytelmän toiseksi kirjoittajaksi Juhani Ahon, onhan tekstissä sitaatteja Aholta. Harvemmin näytelmän käsikirjoittajat ovat kuitenkaan eläneet eri vuosituhansilla, vaikka ovat samaa taloa asuttaneetkin. Väärni on nimittäin Juhani Ahon synnyinpaikka.
Kyllä kannatti mennä. Sivistyin ja tulin puhutelluksi, kulttuurielämys parhaasta päästä. Samaan aikaan viidenkymmenen kilometrin päässä Kuninkuusraveja juhli kolmekymmentä tuhatta katsojaa. Kulttuuria sekin kun kulttuuria on niin monenlaista. Väärnissä meitä oli viitisenkymmentä.
Yhden vavahduttaneen oivalluksen poikasen haluan jakaa. Sen taustoittamiseksi episodi samalta päivältä.
Iltapäivällä olin pihallamme tyttärentyttären kanssa. Helteisessä säässä olimme kevyesti pukeutuneita, pukeutuneita kuitenkin. Naapurin pihassa oli tuntemani irakilaismiehen vaimo lastenvaunujen kanssa. Hän oli pukeutunut täyspitkään mustaan vaatteeseen ja huiviin. Vaate lienee hijab, mikä merkitsee naisten ”vaatimatonta pukeutumista” ja tarkoittaa muiden kehon osien kuin käsien, jalkojen ja kasvojen verhoamista julkisilla paikoilla. Vaatteella viestitään vaatimattomuutta, moraalisuutta ja yksityisyyttä.
En ole keskustellut tämän rouvan kanssa, en edes tervehtinyt. Irakin sodan runteleman miehensä kanssa olen keskustellut ja olemme hyvän päivän tuttuja. Kuvitelmani mukaan rouvan vaatetus on viesti: ”Vieraat älkää tulko lähelle.” Oma kevyt kesävaatetukseni esti menemästä tervehtimään että hei tunnen miehesi mielelläni juttelisin sinunkin kanssasi. Lähestymiseni olisi saattanut olla loukkaus tai jopa skandaali.
Näistä säännöistä pitää kuitenkin joskus kysyä hänen mieheltään. Tekisi nimittäin mieli edes tervehtiä naapuria.
Sitten takaisin Väärnin pappilaan. Eräässä vaiheessa näytelmää kannettiin esille Ulla Väisäsen (2013) mukaelma Venny Soldan-Brofeldtin taulusta Heränneitä (1898). Alla kuva Väisäsen maalauksesta sekä linkki alkuperäiseen.
Yhtäkkiä en voinut välttyä assosiaatiolta hijabiin. Kuinka yli sadan vuoden erolla pukeutumissäännöt tai -tavat täysin eri kulttuureissa voivatkin niin muistuttaa toisiaan? Mistä on kysymys?
Euroopassa on käyty monta tiukkaa vääntöä muslimien pukeutumisesta. Turkissa on lailla kielletty hijabin käyttö hallintorakennuksissa, kouluissa ja yliopistoissa. Ranskassa valtion kouluissa pääliinan käyttö on kiellettyä, kun taas Britanniassa se on kansalaisoikeus. Espanjan Kataloniassa koulu yritti kieltää hijabin käytön, mutta tuloksena oli, että Katalonian aluehallitus kumosi kiellon. Suomessakin keskustelua on yritetty herättää.
Vastaavasti monet muslimimaissa työskentelevät länsimaalaiset ovat omaksuneet paikallisen pukeutumiskoodin. Parempi olla myötä- kuin vastasukainen.
Mitenköhän mahtaisi olla körttipuvun laita tänä päivänä? Entä partiopuku arkivaatteena, VPK-vaatetus, kansanpuku tai vastaava? Monille romanivaate leimaa kantajansa. Saamelaisvaatteeseen liitetään mustunut naama ja hullunkuriset jutut.
Vaatteet ovat viesti. Kysymys ei ole vain siitä, mitä viestitämme vaan myös miten viestejä vastaanotetaan tai mitä viestejä vaatteisiin liitetään. Neutraalia vaatetusta ei ole, on vain sanoitettuja tai sanoittamattomia pukukoodeja.
Mikä on meidän aikamme casual fitin eli farkkuvaatetuksen viesti? Ei ole monta vuosikymmentä, kun farkkuja ei saanut pitää koulussa, ei ainakaan tyttökoulussa. Tyttöjen piti pukeutua hameeseen tai mekkoon.
Tässä ehkä tullaan vaatekoodien yhteen pointtiin. Erityisesti naiset ovat tarkkojen pukukoodien kohteita.
Kun esitin havaintoni Minna Kettuselle ja kysyin, mistä hänen mielestään on kyse, Minna vastasi seuraavaa.
Autoritaarisessa ja patriarkkaalisessa kulttuurissa nainen on vaarallinen, hänet pitää kätkeä miesten katseilta. Tumman väljän mekon alle piiloutuvat hänen piirteensä, ehkä myös tunteensa.
Minä lisään puolestani tähän, että illusorisen vapauden kulttuurissa nainen taas pitää paljastaa ja sitä odotetaan häneltä itseltäänkin. Esimerkiksi mahdollisimman avoin tai toisella ilmaisulla antava kaula-aukko kielii rohkeudesta.
Palaan sitten hijabiin ja körttipukuun. Körttipukua näkee enää harvoin, enimmäkseen lähinnä demonstratiivisena rekvisiittana. Islamilaista vaateusta näkee useammin. Tämäkin on viesti, mutta mistä?
Heitän täkyn. Meillä uskonnollisuus ja hengellisyys on siirtynyt mielen sisäiseksi tutkiskeluksi, sen ei pidä eikä se voikaan näkyä ulos. Samalla uskonnollisista ja hengellisistä ryhmistä on tullut keskinäisen kivan sisäryhmiä, joissa tunnistettavat piirteet eivät ole näkyvissä vaan salaisia ja vaietusti jaettuja koodeja ja avaimia sisäryhmään.
En ota kantaa siihen onko tämä hyvä vai huono kehitys. Se nimittäin riippuu katsantokannasta. Ainakin seuraus on se, että munkinviitassaan kulkeva on eksoottisempi kokemus kuin farkuissaan kitara kaulassa roikkuva poppari. Kokemuksiin uskonnollisuus näet viime kädessä palaa.
(Alla valokuva Ulla Väisäsen mukaelmasta, tässä linkki kuvaan Venny Soldan-Brofeldtin alkuperäisestä http://www.bukowskis.com/auctions/F161/333-venny-soldan-brofeldt-vackta?locale=fi)
PS. Lapinlahdella käydessä kannattaa Väärnin pappilan ohella vierailla keskustassa melkein vierekkäin olevissa Eemil Halosen museossa ja Lapinlahden taidemuseossa sekä Portaanpään Opistossa, jota körttiopistoksikin on tituleerattu. Melekone kulttuuripitäjä tuo Lapinlahti.
Heinäkuun lopulla kävin teatterissa, ei missään kesä- vaan pikemminkin huoneteatterissa. Minna Kettusen käsikirjoittama Vehnäkakun murunen meni viimeistä kertaa Lapinlahden Väärnin pappilassa, hieno paikka totta tosiaan. Käsikirjoittaja oli diskreetisti merkinnyt näytelmän toiseksi kirjoittajaksi Juhani Ahon onhan tekstissä sitaatteja Aholta. Harvemmin yhden näytelmän käsikirjoittajat ovat kuitenkaan eläneet eri vuosituhansilla.
Kyllä kannatti mennä. Sivistyin ja tulin puhutelluksi, kulttuurielämys parhaasta päästä. Samaan aikaan viidenkymmenen kilometrin päässä Kuninkuusraveja juhli kolmekymmentä tuhatta katsojaa. Kulttuuria sekin kun kulttuuria on niin monenlaista. Väärnissä meitä oli viitisenkymmentä.
Yhden vavahduttaneen oivalluksen poikasen haluan jakaa. Sen taustoittamiseksi episodi samalta päivältä.
Iltapäivällä olin pihallamme tyttärentyttären kanssa. Helteisessä säässä olimme kevyesti pukeutuneita, pukeutuneita kuitenkin. Naapurin pihassa oli tuntemani irakilaismiehen vaimo lastenvaunujen kanssa. Hän oli pukeutunut täyspitkään mustaan vaatteeseen ja huiviin. Vaate lienee hijab, mikä merkitsee naisten ”vaatimatonta pukeutumista” ja tarkoittaa muiden kehon osien kuin käsien, jalkojen ja kasvojen verhoamista julkisilla paikoilla. Vaatteella viestitään vaatimattomuutta, moraalisuutta ja yksityisyyttä.
En ole koskaan keskustellut tämän rouvan kanssa, en edes tervehtinyt. Irakin sodan runteleman miehensä kanssa olen keskustellut ja olemme hyvän päivän tuttuja. Kuvitelmani mukaan rouvan vaatetus on viesti: ”Vieraat älkää tulko lähelle.” Myöskin oma kevyt kesävaatetukseni esti menemästä tervehtimään että hei tunnen miehesi mielelläni juttelisin sinunkin kanssasi. Lähestymiseni olisi saattanut olla loukkaus tai jopa skandaali.
Näistä säännöistä pitää kuitenkin joskus kysyä hänen mieheltään. Tekisi nimittäin mieli edes tervehtiä naapuria.
Sitten takaisin Väärnin pappilaan. Eräässä vaiheessa näytelmää kannettiin esille Ulla Väisäsen (2013) mukaelma Venny Soldan-Brofeldtin taulusta Heränneitä (1898). Ohessa kuva Väisäsen maalauksesta sekä linkki alkuperäiseen.
Yhtäkkiä en voinut välttyä assosiaatiolta hijabiin. Kuinka yli sadan vuoden erolla pukeutumissäännöt tai -tavat täysin eri kulttuureissa voivatkin niin muistuttaa toisiaan? Mistä on kysymys?
Euroopassa on käyty monta tiukkaa vääntöä muslimien pukeutumisesta. Turkissa on lailla kielletty hijabin käyttö hallintorakennuksissa, kouluissa ja yliopistoissa. Ranskassa valtion kouluissa pääliinan käyttö on kiellettyä, kun taas Britanniassa se on kansalaisoikeus. Espanjan Kataloniassa koulu yritti kieltää hijabin käytön, mutta tuloksena oli, että Katalonian aluehallitus kumosi kiellon. Suomessakin keskustelua on yritetty herättää.
Vastaavasti monet muslimimaissa työskentelevät länsimaalaiset ovat omaksuneet paikallisen pukeutumiskoodin. Parempi olla myötä- kuin vastasukaan.
Mitenköhän mahtaisi olla körttipuvun laita tänä päivänä? Entä partiopuku arkivaatteena, VPK-vaatetus, kansanpuku tai joku muu? Monille romanivaate leimaa kantajansa. Saamelaisvaatteeseen liitetään mustunut naama ja hullunkuriset jutut.
Vaatteet ovat viesti. Kysymys ei ole vain siitä, mitä viestitämme vaan myös miten viestejä vastaanotetaan tai mitä viestejä vaatteisiin liitetään. Neutraalia vaatetusta ei ole, on vain sanoitettuja tai sanoittamattomia pukukoodeja.
Mikä on meidän aikamme casual fitin eli farkkuvaatetuksen viesti? Ei ole monta vuosikymmentä, kun farkkuja ei saanut pitää koulussa, ei ainakaan tyttökoulussa. Tyttöjen piti pukeutua hameeseen tai mekkoon.
Tässä ehkä tullaan vaatekoodien yhteen pointtiin. Erityisesti naiset ovat tarkkojen pukukoodien kohteita. Autoritaarisessa ja patriarkkaalisessa kulttuurissa nainen on vaarallinen, hänet pitää kätkeä miesten katseilta. Tumman väljän mekon alle piiloutuvat hänen piirteensä, ehkä myös tunteensa. Illusorisen vapauden kulttuurissa nainen taas pitää paljastaa ja sitä odotetaan häneltä itseltäänkin. Mahdollisimman avoin tai toisella ilmaisulla antava kaula-aukko kielii rohkeudesta.
Palaan sitten hijabiin ja körttipukuun. Körttipukua näkee enää harvoin, enimmäkseen lähinnä demonstratiivisena rekvisiittana. Islamilaista vaateusta näkee useammin. Tämäkin on viesti, mutta mistä?
Heitän täkyn. Meillä uskonnollisuus ja hengellisyys on siirtynyt mielen sisäiseksi tutkiskeluksi, sen ei pidä eikä se voikaan näkyä ulos. Samalla uskonnollisista ja hengellisistä ryhmistä on tullut keskinäisen kivan sisäryhmiä, joissa tunnistettavat piirteet eivät ole näkyvissä vaan salaisia ja vaietusti jaettuja koodeja ja avaimia sisäryhmään.
En ota kantaa siihen onko tämä hyvä vai huono kehitys. Se nimittäin riippuu katsantokannasta. Ainakin seuraus on se, että munkinviitassaan kulkeva on eksoottisempi kokemus kuin farkuissaan kitara kaulassa roikkuva poppari. Kokemuksiin uskonnollisuus näet viime kädessä palaa.
(Alla valokuva Ulla Väisäsen mukaelmasta, tässä linkki kuvaan Venny Soldan-Brofeldtin alkuperäisestä http://www.bukowskis.com/auctions/F161/333-venny-soldan-brofeldt-vackta?locale=fi)
– See more at: https://www.kotimaa.fi/blogit/vaatteet-ja-aatteet#sthash.WXON30Yy.dpuf
Kyseesä ei ole vain vaatteet ja aatteet vaan myöskin se, että noiden vaatteiden kantaja identifioituu omaan kulttuuriinsa. Heille on tosi koettelemus joutua kulturellisesti outoon pohjolan kulttuuriin.
Y leensä varsinkin nuoremman polven naiset alkavat pukeutua pohjoismaisittain verraten pian. On tietysti eriasteista sopeutumista, mutta sopeutumista kumminkin
.Kielikursseilla ja vastaavilla naiset tapaavat oman kultuurinsa jo länsimaihin sopeutuneita edustajia sekä saavat vihjeitä pukeutumiseen , kaupassa käynteihin jne.
Yleensä katsotaan että vieraat miehet eivät saa ottaa aloitetta kontaktiin naisten kanssa samoin miehet eivät saa ”nähdä” vieraita naisia olevan olemassa.
Kun nuoremmat sukupolvet käyvät länsimaista koulua niin sieltä saadut virikkeet aihuttavat vaikeita konflikteja vanhemman sukupolvrn suhteen
. Tärkeintä on muistaa että harvat jähmettyvät omaansa, vaan aktiivisesti yrittävät sopeutua uuteen. Nuo harvat valitettavasti pistävät silmään ja saa ihmiset luulemaan, että he protestoivat meidän maailmaamme vastaan. Vastaanottaja maan alkuasukaat voivat olla hieman kärsivällisiä ja muistaa miten haluttomia kolonialismin aikaan vakoihoisilla oli luopua eurooppalaisista tavoistaan miten asiattomia ne olivatkin uudessa ympäristössä.
Olen ymmärtänyt, että romanitytöille saatetaan antaa vapaus valita, pukevatko päälleen perinteisen asun vai eivät. Olen myös ymmärtänyt, että oikeutta päätöksen perumiseen ei ole. Mikä lienee totuus?
Vaatteiden kieli on jotakin mystistä. Kyllä, Markku olet oikeassa että kyse on identifioitumisesta samaistumalla mutta myös erottumalla. Eikä kyse ole vain maahanmuuttajista. Kulttuurisesti on surullista, jos valtakulttuuri aina sulauttaa tai jopa vaatii sulautumista. Jo hyvin varhain lapset oppivat miten pitää pukeutua ja minkälainen pukeutuminen ei kelpaa kavereiden, vanhempien, sisarusten silmissä. Vaatetus on siis myös väkevä vallan käytön muoto. Vaatteet luovat ja vankistavat roolia, ihan huomaamattakin.