Uusprotestanttista autiutta ja uusia suuntauksia – voima pääsiäisen sanomasta

1960- ja 70-luvulla elettiin esimerkiksi saksalaisessa teologiassa vielä suurten nimien aikaa. Aikansa aktiiviteologeista esimerkiksi Wolfhart Pannenberg, Jürgen Moltmann ja Eberhard Jüngel, katolisella puolella esimerkiksi Hans Urs von Balthasar, Karl Rahner, Joseph Ratzinger, Walther Kasper ja Hans Küng keräsivät teologisina tähtinä suurta huomiota. Nyttemmin suuria yksittäisiä nimiä on esillä vähemmän, mutta esimerkiksi Wolfgang Huberin ja edelleen toki myös Ratzingerin teologia kerää huomiota – samoin Walther Kasperin. Enkä nyt ota lukuun esimerkiksi Barthin, Bonhoefferin tai vaikkapa Lutherin ja Calvinin teologian vaikutusta vaan keskityn vielä keskuudessamme oleviin teologeihin.

Yksi syy nimien vähäisyyteen on angloamerikkalaisen kulttuurin maihinnousu mutta myös niin taloudellisten kuin ihmisresurssien väheneminen – kiinnostus teologiaa kohtaan ei jälkikristillisessä todellisuudessa ole ollut itsestään selvyys. Vielä kuitenkin saksankielisellä kielialueella on kiinnostavia, päteviä ja vaikutusvaltaisia teologian professoreita. Yksi esimerkki näistä on Heidelbergin yliopistosta äskettäin eläkkeelle jäänyt Michael Welker, joka toimi myös väitökseni vastaväittäjänä. Häneltä on juuri ilmestynyt englanniksi käännettynä kirja God the Revealed: Christology. welker on kirjoittanut paljon Pyhästä Hengestä ja luomisesta sekä teologian ja luonnontieteen välisestä dialogista, mutta nyt hän kerää yhteen kristallisoituneen analyysinsa kristologisesta keskustelusta. Keskeisenä innoittajana on tällöin Dietrich Bonhoefferin kysymys ”Kuka on Jeesus Kristus meille tänään?” Hän liittää yhteen kaksi puolta Bonhoefferin perinnöstä: ”Vain kärsivä Jumala voi auttaa” ja ”Jumala ’elämän moniäänisyydessä’”. Welker on kirjoittanut analyyseja myös kirkon toiminnasta monikulttuurisessa ympäristössä ja ystävänsä Wolfgang Huberin kanssa pohtinut kirkon sisäisen sekularisaation todellisuutta ja teologisesti perusteltua tietä eteenpäin kirkolle nykyisessä eurooppalaisessa ja globaalissa kontekstissa. Welker onkin vaikuttanut Saksan lisäksi myös USA:ssa varsin paljon ja kiertänyt myös maailmalla muutenkin – viimeksi luennoimassa jälleen kerran Kiinan yliopistoissa eläkkeelle jäätyään.

Welker esittää kirjassaan kristologiasta syvällisen, eri kontekstit ja niin eksegetiikan ”neljännen aallon” historian Jeesuksen tarkastelussa kuin ekumeenisen keskustelun kristologiasta systemaattisessa teologiassa. Hän lähtee liikkeelle kristallisoituneesta analyysista uusprotestantismista ja sen synkästä vaikutushistoriasta nykyisen kirkollisen tilanteen näkökulmasta: ”Ainakin viisi toisiaan tukevaa tekijää antaa tälle uusprotestanttiselle, subjektiviselle ’uskolle’ voimaa ei ainoastaan vääristää kristillisen uskon vaan myös systemaattisesti aliarvioida ja tuhota sen. Varsin heltymättömältä näyttävä perinteisten valtavirtakirkkojen itse-sekularisaatio läntisissä teollisuusmaissa, jota yleensä seuraa uskonnon itse-banalisaatio, ei ole vähissä määrin tämän uusprotestanttisen ’usko’-käsitteen kieroon kasvanutta hedelmää.”

Welker analysoi uusprotestanttisen uskon surullista jälkeä tehnyttä rakennetta viidestä näkökulmasta: ”1. Uusprotestanttinen usko ilmenee pelkän transsendentaalisen periaatteen muodossa [”tuonpuoleinen voima” jne.]. Se ei ilmaise itseään – kuten uskon pitäisi – kokemuksen muodossa, joka innoittaa ja elävöittää uskon välittämistä. Tämä uusprotestanttinen usko yksilöllistää ja on steriili, vaikka se kätkeytyykin universaalin saatavuuden kaapuun.
2. Uusprotestanttinen usko näyttäytyy välttämättömänä tyhjänä uskonnollisena muotona. Se ei näyttäydy – kuten uskon tulisi – kokemuksen muotona, jolle sisältö antaa muodon ja joka myös avaa tuon sisällön, muodon, joka antaa ja edistää tietoa Jumalasta ja tuon tiedon valossa antaa mahdollista substantiaalista tietoa itsestä ja yhteisöistä, ympäristöistä ja maailmasta, jotka antavat itselle muodon.
3. Uusprotestanttinen usko näyttäytyy ehdottomana, perimmäisenä varmuutena. Se on itselleen riittävä uskonnollinen muoto. Vaikka tämä usko voidaan ja se pitää toistuvasti aktivoida, se ei tarjoa säänteleviä periaatteita – kuten uskon pitäisi – edistyäkseen pelkästä varmuudesta yksilön ja yhteisön totuuden etsimiseen ja totuuden sisällön avautumiseen yhä enemmän. Näyttää kuin olisimme vankina oravanpyörässä – liikkumassa aina eteenpäin pääsemättä mihinkään.
4. Uusprotestanttinen usko näyttäytyy paradoksaalisena, jatkuvasti itseä häiritsevänä, jarruttavana ja neuroottisena muotona yhdistäessään välittömyyden ja kaiken kieltämisen (kokonaan toinen on välittömästi, suoraan saatavilla, mutta se vetäytyy silti samanaikaisesti). Se ei edistä – kuten uskon pitäisi – itsekriittistä totuuden etsintää ja syvää iloa totuusvaatimuksista, jotka liittyvät tietoon Jumalasta, eikä se edistä Jumalan kunniaa eikä niiden iloa, joita usko liikuttaa ja jotka todistavat siitä.
5. Uusprotestanttinen usko on luonteeltaan todellisuutta pakenevaa. Se edistää taipumusta vetäytyä ilmaisevista, jumalanpalvelukseen liittyvistä uskonnollisen elämän kommunikatiivisista muodoista tai joka toimii sellaisia muotoja vastaan – jotain, mitä uskon ei pitäisi eikä tarvitse tehdä.”

Tätä analyysia, jonkasuuntaisia ajatuksia meilläkin on usein ainakin epäsuorasti esitetty kritisoitaessa uuskantilaisuuden vaikutusta moderniin teologiaan, olisi syytä meikäläisessäkin kontekstissa tarkastella vielä syvällisemmin myös kirkollisen teologian kontekstissa. Vain tästä suunnasta löytyy kosketuspintaa myös etelän ja idän kasvavien kirkkojen kanssa. Pohdinnat postliberaalin ja radikaalin ortodoksian antamasta inspiraatiosta kirkollisessa kentässä ovat myös pitkälti samansuuntaisia.

Welker itse etsii vastalääkettä ”multikontekstuaalisesta” ja ”pneumatologisesta” (Pyhän Hengen teologia) edustavasta lähestymistavasta. Toisin kuin Kirkkojen maailmanneuvoston uudessa lähetysasiakirjassa, Pyhän Hengen teologiaa ei kuitenkaan pidetä kaukana kristologiasta. Näin hänen kirjansa tarjoaa tässä suhteessa myös korjausliikkeen. Welkerin kirjan loppukaneetti kertoo hänen akateemisen työskentelynsä viime kädessä kirkollisesta tähtäyspisteestä: ”Ilmoitus [Kristuksessa] tarkastelee läpitunkevasti maallisen elämän ahdistusta ja kyvyttömyyttä, sen lamaannusta ja epätoivoa luotujen kylmyyden, brutaaliuden ja perimmäiseltä näyttävän turhanpäiväisyyden edessä. Toisaalta se näyttää sitäkin kirkkaammin elämän kohtalon olla Jumalan Luojan syvyyksien suojassa, Hengen elinvoimassa ja osallisuudessa ylösnousemukseen. Se rohkaisee meitä luottamaan – myös nyt, tämän rajallisen elämän aikana – rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden voimaan. Tehdessään niin se herättää ja voimistaa elävää toivoamme osallisuudesta korotetun Kristuksen elämään, jumalalliseen elämään, täydellisen vapauden elämään, täydellisen rauhan ja täydellisen siunauksen.”