Kirkkolain määrävähemmistösäännös näytti taas voimansa kirkolliskokouksessa 7.5.2015. Säännöksestä oli kirjoitus Kotimaassa vajaa pari viikkoa sitten ja siinä emerituskirkkoneuvos Halttusen sanoissa oli keskeistä tietoa ja viisautta, jonka soisi tulevan huomatuksi jatkossa.
En viitsi ottaa tässä enempää kantaa kaatuneeseen esitykseen, sen etuihin ja ongelmiin. Jollei muuta, tämä onneton episodi osoitti taas kerran kirkon päätöksentekojärjestelmän mahdottomuuden – ellei peräti kelvottomuuden. Kirkolliskokouksen ja koko kirkon keskushallinnon työskentelytavat sopivat aikaan, jota ei ole.
Määrävähemmistöjärjestelmä on tehty suojaamaan päätöksentekoa kaikkein tärkeimmissä asioissa, jottei ilman vahvoja perusteita tehtäisi isoja ja perustavanlaatuisia muutoksia ja jotta selväkään enemmistö ei voisi jyrätä merkittävän vähemmistön oikeina pitämiä näkökohtia. Jotta tämä toimisi mielekkäästi, määrävähemmistösäännös pitäisi rajoittaa koskemaan vain todella tärkeitä asioita ja määrävähemmistö pitäisi mitoittaa asiallisen suuruiseksi. Mutta ennen kaikkea pitäisi luoda menettely ja toimintatavat, joilla päätettävä asia voidaan hioa sellaiseksi, että päätöksiä voidaan saada aikaan.
Viime torstain määrävähemmistö muodostui sekalaisesta seurakunnasta. Jotkut luulivat, että diakoniatyö joutuu vaaraan. Jotkut arvelivat, että seurakuntien itsenäisyys ja omaleimaisuus vaarantuu. Eräät kuvittelivat, että seurakuntarakenteen uudistus olisi kuitenkin kytkyssä kuntarakenteen uudistukseen, joka nyt on (tilapäisesti) pysähdyksissä ja muutamat vain halusivat työrauhaa kyllästyneinä jatkuvaan muutospaineeseen. Ja niin edelleen. Vähemmistö ei siis ollut mikään yhtenäinen ryhmä, johon voisi vaikuttaa kirjoittamalla mietintöjä ja puhumalla yleviä pöntöstä. Se on pikemminkin varpusparvi, joka toimii omien käsitystensä ja vaistojensa varassa.
Kirkolliskokouksessa ei ole eduskuntaryhmiä vastaavia ”kirkolliskokousryhmiä” ja se kokoontuu harvakseltaan. Edustajilla – paitsi individualisteilla – on omat taustaryhmänsä, mutta relevanttia valmistelutukea päätöksentekoon valmistautuessa heillä harvoin on. Riittävään dialogiin ja faktojen tarpeelliseen havaitsemiseen on tässä asetelmassa huonosti eväitä. Asioiden valmistelijoilla ja päätökseen osallistuvilla pitäisi olla nykyistä enemmän ja toimivampaa yhteydenpitoa. Puoluepoliittisilla tai herätysliikeryhmillä ei kirkolliskokouksessa ole sellaista koheesiota, että vuorovaikutusta niiden kautta voisi riittävästi lisätä, mutta ei sekään pahitteeksi olisi. Kun kirkolliskokous rakentuu hiippakuntaedustuksen varaan, vähimmäisvaatimus olisi, että kirkolliskokouksen hiippakuntaryhmät kokoontuisivat paljon nykyistä tiheämmin ja kutsuisivat asiantuntijoita ja valmistelijoita tapaamisiinsa. Näin voitaisiin vähentää edes virheellisten faktojen ja aiheettomien pelkojen määrää. Tämä ei riitä, mutta se olisi edes jokin liike odotellessa sitä, että päätöksentekojärjestelmä ihan oikeasti uudistettaisiin ja kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen toimintatavat sekä vuorovaikutus- ja vastuujärjestelmät saatettaisiin tolkulliseen muottiin.
Ilmari tiivistää lopussa asian:
”Muuten tehdään paljon turhaa työtä.”
Tähän ei kirkossamme pitäisi olla varaa!
Ilmari kiteyttää sinänsä hyvin, mutta olennainen kysymys on se, että nykyisessä järjestelmässä edustajaryhmien välisiä kompromissineuvotteluja ei ole mahdollista tosiasiallisesti relevantisti käydä. Sen edellyttämä infra puuttuu. Mutta tämäkin on vain osa paljon isompaa ongelmaa.
Kirkossa niin rakastetaan kokonaisuudistuksia. Kasvatustoimintaa kokonaisuudistettiin 80-luvulla, diakonian ymmärrystä on kokonaisuudistettu puoli vuosisataa, kirkkolain kokonaisuudistukseen on törmännyt moni pienempi hanke ja nyt karahti kiville seurakuntarakenteen kokonaisuudistus johon oli nivottu yhtä sun toista muutakin. Kannatan hallinnon työtapojen uudistamista, mutta menneisyydestä kannattaisi oppia jotakin. Ei edes valtio ole näissä hankkeissaan onnistunut ja VR:kin kovin nihkeästi. Jospa uskoisimme enemmän pienten askelten strategiaan ja siihen että vain kerran luodaan uudeksi taivas ja maa.
Raimolle. Kokonaisuudistusta voidaan tehdä osittain, jos vain tiedetään mitä kokonaisuutta tavoitellaan. Nyt kirkossa tehdään ”kokonaisuudistuksia” toinen toisensa jälkeen miettimättä koko kokonaisuutta. Keskushallintouudistus tehtiin pohtimatta keskushallinnon suhdetta hiippakuntiin ja puuttumatta kirkkohallituksen rakenteisiin kuin epäolennaisin osin. Saman tien päätettiin ryhtyä valmistelemaan uutta kokonaisuudistusta. Seurakuntarakennetta uudistettiin miettimättä enemmälti seurakuntien suhdetta hiippakuntiin. Kirkolliskokouksen työjärjestystä uudistettiin uudistamatta valmistelujärjestelmän kokonaisuutta. Kirkkolain rakenteellinen kokonaiskodifiointi pysäytettiin kesken vuosi sitten odottamaan seurakuntarakenteen uudistusta, jota valmisteltiin 7 vuotta. Nyt pitää palata uudistamaan teknisesti säännöksiä, jotka sisällöltään on 7 vuoden työn aikana huomattu huonoiksi, mutta sisältöön ei teknisessä uudistuksessa saada kajota.
Risto, kiitos hienosta tarkennuksesta. Strategioiden maailmassa ainakin joskus puhuttiin kahdesta vaihtoehdosta: tiikerinloikka tai pienet askelet. Molemmilla on etunsa ja mahdollisuutensa, edellisessä riskit paljon suuremmat. Juuripa noin, pilkkominen on vaikeaa kun ei tiedetä mihin pitäisi päätyä. Vaikka onhan mukana joskus erinäisiä sotkevia motiivejakin kuten esim. inhimillinen kunnianhimo. Viittaamani VR ja sen suuri lippu-uudistus on edelleen kouluesimerkki suuresta muutoksesta, jossa kaikki piti muuttua kerralla, mutta menikin pelkästään solmuun eikä homma pelitä kympin arvoisesti vieläkään. Isojen muutosten tekijöiden kannattaa ottaa oppia siitä, Suomen Kuvalehdessä oli muinoin asiasta mainio artikkeli.
Kun asiaa on Lutherin opetuksen mukaan märehtinyt (lat. ruminatio) muutamia päiviä ja kun olen keskustellut muutamien ihmisten kanssa, alkaa asia maistumaan suussa ja mielessä entistä pas—pahemmalta. Voi pyhä Sylvi! Energian ja resurssien haaskausta tällainen kirkolliskokouksen työskentely. Tai ainakin se, ettei hyvästäkään työskentelystä huolimatta saada päätöksiä aikaan. Ja varmaan työskentelyssäkin on nykypäivään kehittämistä. Niin on toki meillä seurakunnissakin!