Savon Sanomissa uutisoitiin Varkauden Könönpellon koulusta tehdystä kantelusta koskien seurakunnan päivänavauksia (SS 27.11.). Kaisa Robbinsin mukaan koulussa ei suhtauduta uskontoon neutralisti, vaan korostetaan uskonnollisten tilaisuuksien positiivisia vaikutuksia.
Suomen uskonnonvapauslaki turvaa perustuslain 11 §:n mukaisen uskonnonvapauden perusoikeutena. Perustuslain esitöiden (HE 1/1998) mukaan uskonnon ja omantunnon vapauden tärkeimpiä ainesosia ovat oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus, oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan sekä vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen omantuntonsa vastaisesti.
Lähtökohtana on näin ollen positiivinen uskonnonvapaus. Tarkoitus ei ole tehdä julkisesta tilasta uskontoneutraalia, vaan turvata jokaisen oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa.
Perusopetuksen yleisiä tavoitteita säädellään valtioneuvoston asetuksella, jolle opetussuunnitelma ja koulujen lukuvuosisuunnitelmat ovat alisteisia. Sen 2 §:n mukaan ”opetus edistää kulttuurien sekä aatteellisten, maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten, kuten kristillisten, perinteiden sekä länsimaisen humanismin perinteen tuntemista ja ymmärtämistä.”
Vaikka uskonnolliset tilaisuudet koulussa eivät varsinaisesti ole osa opetusta, tukevat ne omalta osaltaan perusopetuksen tavoitteiden saavuttamista. Uutisessa mainittu päivänavaus on auttanut kristillisten perinteiden –- tässä tapauksessa adventin – tuntemista ja ymmärtämistä.
Oikeus uskontoon ja sen perinteen ymmärtämiseen on vahvasti Suomen lainsäädännössä turvattu. Tietysti tulee huolehtia myös siitä, että uskonnottomien oikeudet toteutuvat, eikä kukaan joudu vastoin omaatuntoaan uskontoa harjoittamaan. Lähtökohtaisesti uskonto myös koulussa on kuitenkin myönteinen asia.
Mielipidekirjoitus Savon Sanomissa 9.12.2016
Kirjoituksessa vastattu tähän artikkeliin: http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Uskonnottomat-Koulu-ei-osaa-olla-suosimatta-uskontoa/881508
Tämä keskustelu päivänavauksista kannattaa kyllä käydä tälläkin foorumilla. Olen kuunnellut sellaisia tuhansittain ja pitänyt niitä sadoittain, joten henkilökohtaisella tasolla aihe kiinnostaa todella paljon. Ja varsinkin se, missä määrin päivänavaukseen liitetään sellaista, jonka voi ymmärtää uskonnon harjoittamisena. Sellaisellahan ei pidä päivää avata.
Pitkä on matka, joka on kuljettu niistä aamuhartauksina tunnetuista päivän aloituksista, joissa rukoiltiin, veisattiin virsi ja jotka venyivät joskus hyvinkin pitkiksi. Joskus heikoimmat kuuntelijat saattoivat pyörtyä kupsahtaa, eikä puhuja ollut ehtinyt edes esityksensä gliimaksiin.
Uskonnollisia ne olivat ennen vanhaan, totisesti.
Viime vuosina olen saanut todeta, että olen lähes ainoa, joka siteeraan päivää avatessani Raamattua.(Ja minä olen suurimman osan avauksistani pitänyt Jehovan todistajana! )Moni lukee jonkin valmiin tekstin, ja lähes kaikki kokevat päivänavauksen pitämisen todellisena pakkopulana. Luterilaisen seurakunnan päivänavauksissakin selvitään nykyään oikein mainiosti ilman ensimäistäkään viittausta Raamattuun.
Tarpeettomiksi koettuina meidän koulutalomme(yläkoulu ja lukio) ohella on taidettu siirtyä monin paikon vain kerran viikossa pidettäviin avauksiin. Ja helpotuksen huokauksia on lievennyksen vuoksi ilmoille päästelty.
Mikään asetus enempää kuin säädöskään ei pakota, että koulussa päivänavauksen täytyy olla uskonnollisesta tai muusta maailmankatsomuksellisesta lähteestä ammennettu. Uskonnollisuutta sinänsä ei toisaalta mikään pykälä kiellä, vaikka reunaehtoja tietenkin on asetettu maamme lainsäädännössä ja sen koulujärjestelmäämme koskevissa ohjeissa.
Kuulijakunnan vanhemmilla on sitten joskus tuollaisia Varkaudessa kuultuja reaktioita. Ja hyvä, että reagoidaan: Kyllähän meidän vanhempien pitäisi ollakin kiinnostuneita siitä, mitä jälkikasvullemme opetetaan. Päivänavauskin kun on tavalla tai toisella opetustilanne.
Kun lainsäätäjä on sanonut, että ”Nuorille annettavassa lukiokoulutuksessa päivän työ aloitetaan lyhyellä päivänavauksella.”(Lukioasetus 810/1998 5 §), tulee niin menetellä. Mutta miksi ihmeessä se nähdään opettajakunnassa tietääkseni pääsääntöisesti rasitteena? Eikö nuoremmalla sukupolvella ole mitään painavaa sanottavaa työpäivän alkaessa? Eikö päivänavausta voi nähdä tilaisuutena herättää sopivalla tavalla keskustelua tai tärkeän asian alleviivaamistilanteena?
Mitä te muut ajattelette, joko oman kokemuksen tai sitten lastenne kokemusten pohjalta?
Rauli: ”Uskonnollisia ne olivat ennen vanhaan, totisesti. ———————-Luterilaisen seurakunnan päivänavauksissakin selvitään nykyään oikein mainiosti ilman ensimäistäkään viittausta Raamattuun. ”
Onneksi kehitys kulkee kaikesta huolimatta kouluissakin eteenpäin. Uskonnonopetuksen antaminen kuuluu kirkoille ja muille uskonnollisille yhteisöille, ei maallisen yhteiskunnan ylläpitämälle koululaitokselle.
Ilmeisesti käsityksesi uskonnonopetuksesta perustuu vuosikymmeniä vanhoihin käsityksiin etkä ole seurannut aikaasi.
”Uskonto on koulussa myönteinen asia” otsikko
Olen 100% samaa mieltä ja toivon että uskonnon opetus säilyy koulujen opetusohjelmissa niin kauan kuin kouluja on olemassa.
Uskonto, ruotsi, liikunta, käsityö, välitunnit, opekokoukset… kouluissa on satoja ilmiöitä ja asioita ynnä niillä tuhansia kokijoita. Kaikista edellä mainitsemistani olen joskus nauttinut, joskus niitä kironnut. Ei kai hedonismi voi olla arviointiperuste?
Minua opekokoukset ovat aina ahdistaneet. Pitäisköhän kannella Kantelupukki.fi:lle?
Minuakin yleensä. Joskus on ollut toisinkin. Ehkä se on sitten sitä armoa… ?
Minuakin opekokoukset ahdisti. Olin aika usein asialistalla.
On eri asia välittää tietoa ja taitoa, kun opettaa huonosti perusteltua todellisuuskäsitystä lapsille ja nuorille.
Aivan oikein Sawela. Siksi ateismi ei olekaan koulun oppiaine.
Eräs muisto opettajavuosiltani. Opetin sivuaineena uskontoakin. Eräässä 9.luokassa oli poikaoppilas, joka selvästikin inhosi uskontoa. Tein lukuvuoden alkaessa diilin: Koska sinun on pakko olla tunnilla ja minun on pakko sinut luokassa pitää, voidaan sopia, että saat olla omassa rauhassasi peränurkassa ja saat vitosen tekemättä mitään, mutta jos estät muiden opiskelua häiriköimällä,saat uskonnosta nelosen, jolloin päät tötodistus jää saamatta. Muutaman viikon ajan poika lueskeli Korkeajännitystä tms. (kännykkää ei ollut vielä keksitty), mutta kuinka ollakaan, jo syyslukukauden puolivälin tienoissa hän alkoikin viitata, ja sai lopulta seiskan.
Sahama: ”Eräässä 9.luokassa oli poikaoppilas, joka selvästikin inhosi uskontoa.”
Tyhmä kaveri. Mistään muusta lukuaineesta ei saa niin helposti kiitettävää (todistuksen keskiarvoa nostamaan), kuin uskonnosta – ei saanut ainakaan silloin muinoin 50- luvulla ja 60- luvun alussa, kun minä kouluni kävin. Uskonnon numeroni oli aina kaikissa todistuksissani kymppi (paitsi kerran ysi, kun antauduin kiivaaseen väittelyyn opettajan kanssa, joka taisi ottaa tapahtuneesta vähän nokkiinsa). Ei se koulumenestys uskonnotonta maailmankatsomustani ole kuitenkaan missään vaiheessa horjuttamaan päässyt, vaikka silloin kouluissakin luettiin Raamattua vielä oikein urakalla.
Taisi opetus minun kohdallani langeta peräti hedelmättömään maaperään.
Kimmon kommenttiin: minulla uskonnon numero oli vitosesta seiskaan. Inhosin tekopyhää uskonnonpettajaani (joka sittemmin väitteli uskonnonfilosofiasta tohtoriksi), ja ylipäänsä koko ainetta. Erosinkin lukiossa vanhempieni suostumuksella kirkosta ja jäin ilman uskonnonopetusta. Sittemmin valmistuin teologisesta, ja liityin takaisin kirkkoon. Tutkimattomat ovat niin sanoakseni Herran tiet.
Minä taas inhoan omaa taipumustani tekopyhyyteen. Sen kanssa joudun vastoin tahtoani elämään jatkuvasti.
Sen kun voisikin potkaista sivuun.
Kansakoulun lopussa ylsin uskonnossa, jopa kasiin asti. Joku toinenkin kasi oli päästötodistuksessa.
Vieläkin ottaa päähän, se miten pidettiin huolimattomana ja laiskana. Eikä lukihäiriöstä tiedetty mitään.
Ehkäpä nyt osaan paremmin asettua luokan alisuorittajien asemaan.