Ihmisen suhdetta Jumalaan sanomme uskonnoksi.
Uskontoon kuuluu siis kaikki, mitä minä Jumalasta ajattelen ja uskon, millainen mieliala minulla on Jumalaa kohtaan ja miten minä häntä kohtaan käyttäydyn sekä mitä minä Jumalalta toivon ja odotan.
Uskonto on oikeata taikka väärää uskontoa riippuen siitä, ovatko ajatukseni Jumalasta totuuden mukaiset vaiko vain oman mielikuvitukseni hahmottelemat, turvaudunko Jumalaan, kunnioitanko ja rakastanko Jumalaa vaiko en, ja toivonko Jumalalta onnea ja menestystä, vai odotanko häneltä esim. onnettomuutta ja vahinkoa.
Jokaisella ihmisellä on siis uskonto, vieläpä ns. jumalattomalla ja kieltäjälläkin, vaikka uskontonsa, se on, suhteensa Jumalaan ei silti ole oikea. Jumalan kieltäjällä on sellainen uskonto, että hän hartaasti toivoo voivansa tulla toimeen ilman Jumalaa, ja sen tähden hän koettaa uskoa, ettei Jumalaa olekaan, ja milloin hänen mieleensä nousee kysymys: entäpä jos vanhurskas Jumala kuitenkin on olemassa, niin hän tahtoo torjua luotansa koko tuon vaarallisen ajatuksen. Kielteinen uskonto johtuu lihallisesta jumalakäsitteestä, mikä hyväksyy vain sellaisen Jumalan, joka ei voi kätkeytyä meidän aistimiemme havaintopiiristä, se on, joka ei ole kaikkivaltias.
Kaikki ei-oikeat uskonnot johtavat välttämättömyyden pakosta palvelemaan epäjumalia, se on, jumaloimaan itseämme ja omia mielikuviamme tai myös toisia ihmisiä, taikka sitten yli kaiken rakastamaan maailmaa, sen nautintoja, rahaa ja tavaraa. Ainoastaan oikeassa uskonnossa vältämme epäjumalanpalveluksen, ettemme kunnioita luotuja olioita totisen Jumalan sijassa.
Kun me luontaisella ajatuksellamme emme tajua ääretöntä Jumalaa, on oikein uskoa ja ajatella Jumalasta ja hänen töistään juuri niin kuin Jumala on sanassansa meille ilmoittanut. Ja kun Jumala rakkaudesta antaa meille kaikki taivaalliset lahjat, ansaitsee Jumala meidän kiitollisuutemme, kunnioituksemme, rakkautemme, kuuliaisuutemme ja tunnustuksemme sekä täyden luottamuksemme, että Jumala näkee tilamme, kuulee anomisemme, auttaa meitä kaikissa vaiheissamme ja vihdoin vie omaan kotiinsa taivaaseen. Hänen vakava sanansa on: ”Minä olen sinun Jumalasi. Älköön sinulla olko muita jumalia!”
H. J. Pätiälä, P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 8-9, Concordia ry, 2021
Ja älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne. Nehemia 8:10
Isien elämäkerroissa luetaan eräästä miehestä, joka piti itseään suurena pyhimyksenä. Kun hän tahtoi tietää, kuinka korkealla sijalla hän oli istuva taivaassa, osoitettiin hänelle muuan soittoniekka, jonka kaltaiseksi hänen piti pyrkiä. Mies heti tämän luo kysymään: Veikkonen, mitähän hyvää sinä teet? Soittoniekka vastasi: En mitään muuta kuin soittelen maalaisten tansseissa; kerran satuin näkemään, miten kumppanini aikoivat raiskata erään neidon, sen minä estin ja pelastin hänet.
Toisen kerran hän taas kysyi, kenen kaltainen hänen pitäisi olla. Silloin vastattiin hänelle: Kahden aviovaimon. Näiltä hän taas kysymään samoin kuin soittajaltakin: Mitkä ovat teidän hyvät tekonne? He vastasivat: Emme tiedä mistään erikoisen pyhästä elämästä; meillä on kotimme ja lapsemme, joita me hoidamme parhaamme mukaan, – me olemme koettaneet elää niin, ettemme koskaan keskenämme riitaannu ja toisiamme soimaa.
Silloin pyhä isä sanoi lähtiessänsä: Nyt tiedän, ettei saa halveksia mitään säätyä, vaikka se kuinka alhaiselta tuntuisi. Kaikissa oloissa voi Jumalaa palvella ja elää hurskaasti, ja hänelle on jokainen otollinen, joka vain häntä pelkää ja tekee oikein, olkoon missä säädyssä tahansa…
Kristityksi tuleminen ja Jumalalle kelpaaminen ei riipu ulkonaisista olosuhteista, vaan sydämen muutoksesta: tiedät Jeesuksen oikeaksi Vapahtajaksi ja luotat häneen, Jumalaa kiittäen ja ylistäen hänen armostansa. Silloin Jumalalle kelpaa ulkonainen elämä ja säätykin.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 89-90, SLEY, 1945.
Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Joh. 17:3.
Kuuntele, mikä on iankaikkinen elämä Herran oman selityksen mukaan. Se on tuntea Jumala ja Vapahtaja, eikä mitään muuta.
Esimerkkinä hienoimmasta itsepetoksesta hengellisissä asioissa, omasta vanhurskaudesta, voimasta ja hengellisyydestä, Jeesus kertoi niistä monista, jotka viimeisenä päivänä sanovat: “Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?” Ja silloin hän ajaa heidät pois juuri näillä sanoilla: “Minä en ole koskaan teitä tuntenut” (Matt. 7:23).
Samat sanat esiintyvät myös siinä ainiaaksi ulos ajamisessa, jossa tyhmien neitsyiden oli määrä mennä ylkää vastaan, mutta heillä ei ollutkaan öljyä lampuissaan. Silloin Herra sanoo vain tämän yhden huomion: “Totisesti minä sanon teille: minä en ole koskaan teitä tuntenut.” (Ks. Matt. 25:1-13, sulku allekirjoittaneen lisäys)
Miten merkillinen tämä “tuntea” sana onkaan tässä yhteydessä. Tätä samaa tuomion sanaa hän käyttää silloin, kun hän selittää, miksi jotkut jotka koettivat päästä sisään ahtaasta portista, eivät siihen kyenneet. He sanoivat: “Mehän söimme ja joimme sinun seurassasi, ja meidän kaduillamme sinä opetit.” Mutta hän on lausuva: “En tiedä, mistä te olette” (Luuk. 13:26,27).
Eikö jokaisen, joka tätä lukee ja näkee kuinka Herra Kristus, ikuinen tuomari, puhuu näin painokkaasti, pitäisi ymmärtää, että kyseessä on erityisen tärkeä salaisuus? Ja eikö meidän pitäisi pysähtyä hänen sanansa edessä ja painaa se vakavasti mieleemme?
Monet vakaat ja hurskaat ihmiset ovat heränneet näkemään oman tilansa vasta tehtyään vuosia innokkaasti työtä Jumalan ja hänen valtakuntansa hyväksi. Ja kun he saivat nähdä Jumalan valtakunnan salaisuuden, heidät temmattiin kuin kekäleet tulesta. He näkivät suuren ja pyhän ja verisen miehen, jonka kädet ja jalat ovat naulojen lävistämät. Ja niin hänestä ja hänen kuolemastaan tuli heidän koko elämänsä, heidän ilonsa ja ylistyslaulunsa. Siitä hetkestä lähtien he pitävät omaa pyhyyttään roskana ja kehnoutena.
Näin käy sen, joka oppii tuntemaan Jeesuksen.
C. O. Rosenius (1816 – 1868), Leipäset, Evästä vuoden jokaiselle päivälle, s. 237, PerusSanoma Oy, 1990.
Mikä on kristinuskon ja natsismin ero?
Kristinuskossa yksi kuolee kaikkien puolesta, natsismissa kaikki kuolevat yhden puolesta.
Tämän on kertonut minulle teologiharjoitteluni ohjaaja pastori Aki Paavola. Hän oli puhunut näin eräässä koulussa pitämässään aamunavauksessa. Kuulemma joku koulun opettajista oli myös suuttunut hänelle, kun hän puhui tällaista.
Mikä teitä psykiatreja oikein vaivaa ja riivaa!?
Muistaakseni Santeri Alkio sanoo jossain romaanissaan, ettei talonpojan tarvitse kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa. Lisäisin vielä tähän, ettei kenenkään tarvitse kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa.
Yleensä tuntuu, että tavallisiin sanomalehtiin hengellisistä asioista juttuja tekevät toimittajat eivät ymmärrä hengellisiä totuuksia. Tähän liittyen muistaakseni Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904-1972) totesi jo aikoinaan, että eihän urheilukilpailuunkaan lähetetä toimittajaa, joka vihaa urheilua. Eikä taidenäyttelyyn lähetetä toimittajaa, jonka mielestä taide on hölynpölyä.
Timo Junkkaala, Osmo Tiililä – protestantti, PerusSanoma, 2004. Sivunumeroa en valitettavasti muista.
Nyt kun meillä kristittyinä on Pyhä Raamattu, ehdottoman totuuden sana, meillä on murtumaton puolustuslinnake. Raamatussa sanotaan: ”Herran sana on vahva torni, vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi.” Kaikessa tarvitsemme Pyhää Henkeä, kun tulee kysymys meidän kristillisyydestämme. Kaikessa tarvitsemme myös Pyhää Raamattua, sillä se on ainoa välikappale, jonka kautta Pyhä Henki on vaivaisen ihmisen kanssa tekemisissä autuuttavan uskon saamista varten. Kristuksen sana, evankeliumi, valaisee ja antaa yksinkertaiselle ymmärrystä, hänen autuutensa tähden.
Kalle Jokinen, Lohduttakaa, lohduttakaa!, s. 12, Concordia ry, 1999.
Jumalan kymmenen käskyä ja niiden kanssa sopusoinnussa olevat apostolien neuvot eivät ole meille vastenmielisiä, kun meillä on evankeliumin vaikutuksesta se mieli, että tahdomme elää Isän pyhän tahdon mukaan ja taivaallisen kutsumuksemme arvon mukaisesti. Kuitenkin on evankeliumia saarnattava monin verroin runsaammin kuin lakia, sillä meidän on aina vaikeampi uskoa armoitustamme Jeesuksen veressä kuin sitä, että olemme velvolliset elämään lain mukaan.
Heino Pätiälä, Saarnaa Sanaa, s. 17, Seurakuntaliitto, 1951.
Tarvitsemme kaikki elävää seurakuntayhteyttä. Susi ei ryöstä laumasta, mutta yksinäisen se pian raatelee, ja yksinäinen kekäle ei kauaa hehku. Näinkin voidaan todeta.