Uskonpuhdistus ja vaippojen vaihto

Keskustelu luterilaisesta uskonpuhdistuksesta keskittyy yleensä huomioon anekaupasta seuranneen puhtaan ja vapaan evankeliumin julistamisen tarpeeseen. – Nämä ovat uskonpuhdistuksemme tärkeitä ja keskeisiä teemoja, koska siinä pohditaan sitä, miten ja mistä lähteestä lauma saa turvansa ja ravintonsa. Puhe Kristuksen armosta on sitä evankelista ”mannaa taivaasta”, jota ilman emme selviä hengissä. – Samalla, kun puhumme ravinnontarpeestamme, on kuitenkin syytä nähdä myös vaippojen vaihtamisen tarve.

Mitä tällä tarkoitan?

Jostakin syystä monista suomalaisesta luterilaisista on viime vuosikymmeninä tullut kuin pienen lapsen vanhempia, jotka keskittyvät ainoastaan lapsen ruokkimiseen, mutta jättävät hänen vaippansa vaihtamatta.

Sinäkin olet törmännyt ehkä iskulauseeseen: ”Pääasia, että pääasia on pääasia.” – Oikein ymmärrettynä tällä tarkoitetaan sitä, että kirkkojen ja kristillisten järjestöjen työssä on olennaisinta julistaa evankeliumia. – Oikein!

Metsään mennään kuitenkin silloin, jos tämän johtavan periaatteen nojalla ajatellaan, ettei muihin kysymyksiin kuten esim. kristinoppiin ja Raamatun sanan mukaiseen elämänvaellukseen liittyviin asioihin tarvitse paneutua.

Tällainen muiden Raamatun ilmoittamien asioiden sivuuttaminen on yhtä tyhmää kuin sellaisen äidin tai isän käytös, joka päättää vain ruokkia lastaan, mutta jättää vaipat vaihtamatta! – On tuskin tarpeellista ryhtyä selittämään, mitä ongelmia tällainen toimintamalli aiheuttaa lapselle…

Näyttää kuitenkin siltä, että suomalaisen luterilaisen kristillisyyden suhteen sama asia (likapyykin pesemisen tarve) edellyttää kuitenkin rautalangasta vääntämistä.

Annan muutaman käytännön esimerkin.

• Kun Suomen luterilaisissa piireissä yleistyi käytäntö alkaa siunata eronneet ihmiset uusiin avioliittoihin lähes kokonaan paneutumatta siihen, onko taustalla pettämistä tai jättämistä, tämä johti siihen, että koko avioliittoinstituution aseman arvostus on nyt romahtanut yhteiskunnassamme. – Ensin avioerojen ja uudelleenavioitumisen määrä yleistyi voimakkaasti. Pian seurasi avoliittojen omaksuminen osana ”normaalia” nuoren kristityn elämää, ja kaikkein viimeiseksi miehen ja naisen avioliiton asema ollaan ensi maaliskuussa samaistamassa kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen keskinäiseen (seksi)suhteeseen.

• Vastaavantyyppinen kehityskulku on nähtävissä paimenviran kohdalla. – Kun Suomen luterilainen valtaenemmistö muutti perinteisen virkakäsityksen sellaiseksi, että myös naiset kutsuttiin paimenvirkaan, alkoi nähdäkseni kirkkohistoriamme laajin alamäki (niin opissa kuin elämässä).

Suomen ev.lut. kirkon omien tutkimusten mukaan (Haastettu kirkko) pääjumalanpalvelusten yhteen laskettu osallistumismäärä on laskenut naispappeuden hyväksymisen vuosilta alkaen noin 2000 000 kävijän verran. – Kolmessa kymmenessä vuodessa tämä tarkoittaa ymmärtääkseni yli 30 prosentin romahdusta pääjumalanpalveluksia koskien.

Jos tarkastelemme naispappeutta suhteessa uskontunnustuksen kovimpaan ytimeen eli opetukseen Jeesuksesta Kristuksesta, havaitsemme merkittävän eron naisten ja miesten välillä. – Vain 50 prosenttia naispapeista kertoo uskovansa vakaasti siihen, että Jeesus syntyi neitseestä. Suomen ev.lut. kirkon miespappien joukossa vastaava prosenttiluku on 68 (Radio Dein ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus ev.lut. kirkon työntekijöille2013, http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vain-joka-toinen-naispappi-uskoo-jeesuksen-syntyneen-neitseesta/).

Tämän tutkimuksen naispappien kannalta rumaa lopputulosta voisi toki pyrkiä selittämään sillä, että naispapit ovat iältään mieskollegojaan nuorempia. On yleisesti tunnettua, että nuoremmat ikäluokat ovat yleensä maallistuneempia kuin vanhemmat ja viisaammat. – Pappeuden suhteen tämä selitysmalli on kuitenkin riittämätön. Jos tarkastelemme perinteisten herätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen nuorta papistoa, voidaan kokemukseni mukaan havaita, että näissä yhteyksissä myös nuoremmat pastorit yhtyvät vielä vanhempien rinnalla kaikkiin uskontunnustuksemme keskeisiin kohtiin. – Ikä ei siis selitä kaikkea. Lisäksi on huomautettava, että Suomen ev.lut. kirkon miespappien tilasto puhuisi vielä selkeämmin miesten tunnustususkollisuuden puolesta, jos Suomen ev.lut. kirkon piiriin työllistyisivät myös ne teologimiehet, jotka seuraavat perinteistä virkajärjestystä tekemättä yhteistyötä naispappien ja homoseksuaalisen elämäntavan edustajien kanssa. Nyt tämä joukko kanavoituu käytännössä lähes kokonaan Suomen ev.lut. kirkon ulkopuolisiin tehtäviin. Näiden huomioiden valossa on rehellisintä tunnustaa, että naispapit yksinkertaisesti seuraavat maallistuneen kansakuntamme valtavirtaa. He eivät näytä tältä osin ohjaavan laumaa paimenen lailla, vaan seuraavat sen mukana kuten muutkin lampaat.

• Tämän kaiken keskellä on syytä kiinnittää myös huomiota teologisen koulutuksen tilanteeseen. On huomattava, että suuri osa suomalaisista teologeista on saanut pääkoulutuksensa ei-tunnustuksellisessa viitekehyksessä. – Joskus jopa niin, että eräät heidän professorinsa ovat olleet suoranaisia klassisen kristillisen uskon keskeisten kohtien kieltäjiä (kuten esim. Heikki Räisänen). Tämän seurauksena moni niin sanotusti ”aloitti opintonsa Hengessä, mutta lopetti Helsingissä”. – Jos agnostismin ja skeptisyyden läpitunkema opetus ei aivan suoraan tuhonnut kaikkien uskoa, se teki kuitenkin monista nuorista pastoreista epävarmoja ja heikkoja. – Edellä mainitussa ja seuraavassa kappaleessa lainaamisen tutkimusten valossa voi todeta, että vain pienen osan kohdalla kävi valitettavasti niin, josta voi sanoa: ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”

• Neljäs käytännön esimerkki ratkaisua (”vaipan vaihtoa”) vaativasta kipeästä asiasta on se paljon jauhettu homokysymys. Moraalikysymysten alueella tämä asia jakaa tällä hetkellä kirkkokuntia kenties eniten koko maailmassa. Siihen liittyy seurausilmiönä myös kysymys lapsen oikeudesta yhtä lailla isään kuin äitiinkin. Raamatun kanta on tässä asiassa hyvin selvä. Vanha testamentti langettaa homoseksuaalisesta aktista kuolemanrangaistuksen. Uudessa testamentissa ei enää langeteta kuolemanrangaistuksia, koska valtio ja seurakunta on uuden liiton periaatteiden mukaan erotettu toisistaan. Kuitenkin myös Uusi testamentti torjuu homoseksuaalisuuden harjoittamisen ankarimmalla mahdollisella varoituksella. Homoseksuaalisten suhteiden harjoittajat eivät peri Jumalan valtakuntaa (1Kor.6:9).

Kokonaisuutena nämä edellä kuvatut ilmiöt monessa suhteessa (naispappeus ja homokysymys) kietoutuvat toisiinsa. Helsingin Sanomien vuonna 2014 julkaiseman uutisen mukaan naispapit ovat miehiä homoseksuaalisen suhteen siunaamisen suhteen miehiä suvaitsevaisempia: kirkollista siunaamista kannatti lähes kolme neljästä naispapista. Miespapeista siunaamisen puolella oli puolet (http://www.hs.fi/kotimaa/a1403752630407).

Miten tähän on tultu?

Lyhyesti voi todeta, että tämä kaikki on tapahtunut, koska luterilaisen enemmistön vielä ollessa kirkossaan ja järjestöissään suhteellisen konservatiivisia, on kieltäydytty ”vaihtamasta vaippoja”. – Ja tämä on haluttomuus on alkanut jo vuosikymmeniä sitten! Tätä vätystelyä on perusteltu hurskailla lauseilla, joissa on toistettu iskulauseita: ”Pääasia, että pääasia on pääasia.”, ”Evankeliumi edellä!”, ”Evankeliumin tähden” jne.

Ja totta kai, ruoka on kaikkein tärkeintä, mutta pitäisi ne vaipatkin vaihtaa ajallaan…!

Kun todellisiin Raamattu-teologisiin haasteisiin ja ongelmiin ei reagoida ajallaan, tai riittävän selkeästi, silloin ongelmat kasvavat korkoa ja tulevat seuraavassa vaiheessa vastaan entistä suurempina. Vanha kansa tapasi sanoa: ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.”

Kun suomalaiset luterilaiset vastuunkantajat (papit ja maallikot) ovat paenneet vastuutaan, he/me joutuvat/joudumme, nyt syömään valintojemme hedelmiä.

Yhä useammassa seurakunnassa on jäsenistönsä valitsema, heikosti, tai jopa Raamatun sanan vastaisesti toimiva johtaja (pastori/kirkkoherra). – Kun ”vaippoja” ei edelleenkään vaihdeta, tällaisesta kuviosta seuraa väistämättä se, että vähitellen myös piispat näyttävät maallistuneiden, heikkojen ja arvoliberaalien valitsijoidensa näköisiltä. – Eivätkä niin kutsutut konservatiiviset järjestötkään voi paeta loputtomasti sen taakse, että vain toistaisivat iskulauseitaan ”Pääasia, että pääasia on pääasia.”…

Myös konservatiiviset järjestöt ovat yhä useammin sen tilanteen edessä, että seurakuntavierailut ovat mahdollisia vain yhteistyössä erilaista sanomaa välittävien kirkkoherrojen/rouvien ja pastorien kanssa rintarinnan… Konservatiiviset järjestöt joutuvat myös ratkaisemaan polvistuvatko ja lupaavatko ne kuuliaisuutta omien pappiensa vihkimyksissä sellaisten piispojen edessä, jotka kutsuvat työhönsä ihmisiä, joiden opetus, arvot ja elämäntapa on räikeässä ristiriidassa järjestöjen Raamattu-teologian kanssa.

Korostaessaan ”pääasiaan” keskittyvää sanomauskollisuuttaan konservatiiviset järjestöt joutuvat miettimään kuinka kauan niiden viesti säilyy uskottavana, jos” vaipat” ovat jatkuvasti vaihtamatta. – Onko armokaan enää lopulta vastaus mihinkään, jos johtajien syntiä ei voi enää kirkollisen korrektiuden ja yhteistyösuhteiden takia sanota ääneen (muualla kuin ehkä oman järjestön seinien sisällä kokoontuvissa pienpiireissä)?

Näen, että uskonpuhdistuksen perintö elää valitettavan harvoin enää muualla kuin juhlapuheissa. – Vaikka uskonpuhdistusta edellyttävät ”vaipat” ovat yhä vaihtamatta, ja sen haistaa jo juhlavuoden tapahtumien keskimmäissäkin penkkiriveissä, silti yhä riittää niitä, jotka piiloutuvat kauniiden fraasiensa taakse; fraasien, joiden viestinä ei ole enää pitkään aikaan ollut syvä huoli evankeliumin ensisijaisuudesta, vaan haluttomuus vaihtaa lopultakin ne ”vaipat”.

Martti Luther kävi taistelunsa monella rintamalla. Hänen ensisijainen huolensa oli evankeliumin puhtaassa saarnassa; siinä, että tätä hyvää hengellistä ruokaa on tarjolla; siinä, että syntiselle julistetaan ainoaa kestävää lääkettä, armon sanomaa – yksin Kristuksen tähden.

Martti Luther kuitenkin ymmärsi, että myös ”vaipat” pitää vaihtaa. Kun uskonpuhdistus oli jo hyvässä vaiheessa, hän joutui konfliktiin entisen oppilaansa Johann Agricolan kanssa. – Sanottakoon heti selvennykseksi, ettei kyseessä ole Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola, eikä käsittääkseni edes hänen sukulaisensa…

Lutherin konflikti Johann Agricolan kanssa kypsyi näin.

1527. Agricola oli tulkinnut kristityn vapauden väärin. Ensimmäisen hyökkäyksen uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan J. Agricola teki vuonna 1527. Silloin hän hyökkäsi Melanchthonia vastaan, kun tämä suoritti seurakuntien toiminnan tarkastus‑ ja jälleenra­kennustyötä, ja laati kirkollista järjestystä ja ope­tusta koskevia yleisohjeita.

Kun Melancton katsoi, että usko evankeliumiin voi hyödyttää vain niitä, joiden sydämen la­ki on murtanut,  J. Agricola asettui päinvastaiselle kannalle ja väitti Melanchthonin kieltäneen evankeliumin. J. Agricolan mukaan Laki on aikansa elänyt ja paljastu­nut Jumalan epäonnistuneeksi keinoksi auttaa ihmistä pelastuk­seen.

Johann Agricolassa meillä on siis varoittava esimerkkihahmo jo uskonpuhdistuksen ajalta. Hän oli mies, joka halusi torjua Raamatun sanaan perustuvan kirkollisen järjestyksen vaalimisen (eli vaippojen vaihdon).

Vaikka Martti Luther oli kiivas mies, tällä kertaa hän mietti pitkään, miten vastaisi J. Agricolan haasteeseen. – Aluksi Luther lähestyi J. Agricolaa vain yleisemmällä tasolla olevien linjapuheiden ja opetusten muodossa. Sitten hän siirtyi henkilökohtaisiin varoituksiin. Lopuksi Lutherin oli mainittava J. Agricolan harha hänet aivan nimeltä mainiten (Kts. Suuri Galatalaiskirjeen kommentaari). Kaikkiaan Luther antoi tälle prosessille aikaa useita vuosia. Nykyään kutsumme tätä prosessia antinomistikiistaksi. Johann Agricola ei kuitenkaan ottanut neuvoista, ohjeista ja varoituksista vaaria. – Vaikka Luther pyrki välttämään ikävyydet, hän lopulta katkaisi yhteytensä Johann Agricolaan, eikä tiettävästi ollut tämän kanssa enää missään tekemisessä (Kts.Kittelson, Uskon puolesta).

Jos haluamme elää luterilaisen uskonpuhdistuksen perintöä dynaamisella tavalla todeksi, meidän on liityttävä uskonpuhdistajamme esimerkkiin sekä lain että evankeliumin asiassa. – Joskus on myös tehtävä selkeä pesäero kuten Luther antinomistikiistassa.

On ymmärrettävää, että annamme aikaa, neuvomme, opastamme ja puhumme ongelmallisista asioita ensin henkilökohtaisesti… kuten Martti Luther toimi Johann Agricolan kanssa. – Loputon viivyttely ei kuitenkaan palvele evankeliumin asiaa.

Let my people go!

Uskonpuhdistuksen perintö tarkoittaa evankeliumin ensisijaisuutta. Juuri evankeliumin ensisijaisuus edellyttää (myös) rohkeita ratkaisuja. – Luemme Raamatusta miten monta kertaa ja kärsivällisesti Mooses astui faaraon eteen vapauttaakseen kansansa (2Moos.5-10).- Kun kaikki oli tehty, sanottu ja näytetty, tuli reagoinnin aika (2Moos.11-12). Evankeliumi on vapauden sanoma, joka avaa kahleet. Evankeliumi on vapautta synnistä, ei vapautta syntiin.

Uskonpuhdistajamme Martti Lutherilla oli samaa rohkeutta kuin Mooseksella. Mooses ei vienyt israelilaisia Egyptin orjuudesta siksi, että heillä olisi ollut siellä nälkä ja jano (2Moos.16:3). Kyse oli orjuudesta vapauttamisesta. – Martti Lutherkaan ei ymmärtääkseni kiistänyt, ettei Rooman kirkon kaste ja ehtoollinen olisi oikeita sakramentteja (vaikka maallikot saivatkin tuolloin ehtoollisella vain leivän?). – Syvimmiltään uskonpuhdistuksessa oli kyse siitä, että armon evankeliumi oli orjuutettu väärän vallan alle, joka vääristi sen lähes tunnistamattomaksi.

Eräs maallikkosaarnaaja sanoi kerran osuvasti: ”Evankeliumilla on monta vihollista.”

Meidän aikamme Suomessa uskonpuhdistuksen tarve ei ehkä näyttäydy anekauppana tai Rooman paavin väärän vallankäyttönä. Suomen kirkkojen alttareilla tarjotaan myös vielä aivan aidosti Kristuksen ruumis ja veri, kuten uskonpuhdistuksenkin aikana sakramentit pysyivät pätevinä. -Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme kantaneet vastuumme. – Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että voisimme viivytellä loputtomasti aikamme luopumuksen edetessä askel askeleelta syvemmälle ja syvemmälle, myös seurakunnissamme ja kristillisissä järjestöissämme…

Tänä päivänä evankeliumin asia vääristyy monella tavalla, mutta erityisesti sitä vastaan rikotaan yhä uudenlaisiin vaatteisiin pukeutuvan antinomismin takia. Yhä tänään tarvitaan uskonpuhdistusta, ja valmiutta likapyykin pesuun Jumalan sanan kaikki ainesosat (laki ja evankeliumi) sisältämillä ”pesuaineilla”. – Mutta jos tätä ääntä ei vallanpitäjien puolella haluta kuulla, ja pyritään jopa vaientamaan tämä huutavan profeetallinen ääni…  Silloin kysytään Mooseksen (ja Lutherin) rohkeutta sanoa näille aikamme ”faaraoille”:

Päästä meidät palvelemaan Herraamme kuten Jumalan sana meitä ohjaa. – Let my people go! (Kts.2Moos.8:1; 10:3)