Evankeliumin sanoma on kaikkia varten. Kristus kutsuu kaikkia yhteyteensä. Siksi on poistettava kynnyksiä ja esteitä seurakunnan toimintaan osallistumiselta. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal 3:28). Kirkkohallitus sai kirkolliskokoukselta tehtäväksi laatia toiminnallisen tasa-arvo ja -yhdenvertaisuussuunnitelman. Siihen tulee sisältymään malli seurakunnille vastaavan mallin laatimiseksi paikallistasolla.
_ _ _
Julkisuudessa on kummasteltu sitä, ettei Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta käsitellyt Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoaloitetta koskevassa mietinnössään juurikaan kysymystä uskonnonharjoituksen sisällyttämisestä yhdenvertaisuuslain piiriin.
Tälle on syynsä. Ensinnäkin uskonnonharjoituksen määrittely on vaikeaa. Olisiko kyse Kirkkokäsikirjan mukaisista toimituksista ja jumalanpalveluksista, jolloin määrittely on selkeää? Vai tulkitaanko uskonnonharjoitus laajemmin? Käydyssä keskustelussa seurakunnan kaikki toiminta on katsottu uskonnonharjoitukseksi. Laajimmillaan uskonnonharjoitus määrittyy yksilöllisesti ja voi olla mitä tahansa.
Toiseksi on otettava huomioon, että uskonnonvapauslaki ja yhdenvertaisuuslaki turvaavat rinnakkaisia vapauksia, joita molempia on vaalittava ja pidettävä ne itsenäisinä. Siksi on kysyttävä, miksi kirkko vapaaehtoisesti päättäisi luopua uskonnonvapauslain turvaamasta uskonnonharjoituksen vapaudesta ja alistaisi sen yhdenvertaisuudelle?
Tämä perustelu saattaa kuulostaa kummalliselta: eikö yhdenvertaisuus myös uskonnonharjoituksessa tuottaisi pelkästään hyvää?
_ _ _
Lain tulkinnasta nousevat kysymykset saattavat yllättää. Viime kädessä korkeimmat oikeusistuimet ratkaisevat ennakkopäätöksillä lain tulkinnan. Sitä ennen yllättävätkin näkemykset haastavat vallitsevaa oikeustilaa.
Millaisia kysymyksiä siis saattaisi nousta, jos yhdenvertaisuutta sovelletaan uskonnonharjoitukseen? Viime kädessä kyse on siitä, millaisia prosesseja joku mahdollisesti haluaa käynnistää.
Eräs tyyppiesimerkki tällaisesta prosessista voisi olla uskonnonharjoituksen tuottamien oikeusvaikutuksien haastaminen. Esimerkiksi: saako kaste olla jatkossakin peruste kirkon jäsenyydelle ja ehtoolliselle päästämiselle, tai konfirmaatio kummiudelle ja kirkolliselle vihkimiselle?
Uskonnonharjoitus eli Kirkkokäsikirjan mukainen toimitus tuottaa näissä esimerkeissä oikeusvaikutuksia ja etuuksia, jotka voidaan katsoa yhdenvertaisuuden vastaisiksi, jos lähtökohdaksi otettaisiin kirkon jäsenyys jäsenmaksun kautta.
_ _ _
Voidaanko oppia koskevia väitteitä uskonnonharjoituksessa pyrkiä haastamaan yhdenvertaisuuden perusteella: vaatia kaikkien totuuksien asettamista saman arvoisiksi ja torjua uskoon liittyvät väitteet muita katsomuksia loukkaavina?
Aikaa leimaa moniarvoisuus ja relativismi. Niiden mukaan jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Voiko tämä ajatus kääntyä muotoon, jossa torjutaan kristinuskon tulkinta liian ahtaana ja yhdenvertaisuuden vastaisena?
_ _ _
Uskonnonvapautta sivuava prosessi käytiin 2000-luvulla, kun Italiassa asuva suomalaissyntyinen nainen valitti lastensa koululuokissa olevista krusifikseista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) määräsi krusifiksit poistettaviksi 2009, mutta Italian valtio valitti ja EIT kumosi aiemman päätöksensä 2011. Krusifiksit palasivat koululuokkiin osana katolista kulttuuria.
Kyse on siitä, saako ihmisillä olla uskonnollisia vakaumuksia, joita kaikki eivät voi hyväksyä, ja miten uskonnollista vakaumusta saa tuoda esiin.
Suomessakin uskonnonvapauden negatiivinen tulkinta on joissakin tilanteissa rajoittanut uskonnon näkymistä julkisessa tilassa. Tosin vaikutelmani on, että tilanteeseen on havahduttu. Uskonnonvapauden heikentäminen ei Euroopassa ole enää valtavirtaa. Ennemminkin uskonnolliset vähemmistöt mielletään aiempaa enemmän vastakulttuuriksi, jolla on olemassaolon oikeutus.
Muistuupa mieleen Karjalaisen,.Leskisen ja kumppaneitten ajat. Eikä se Kekkonenkan lasiin kaiketi sylkenyt.
Viinan litkiminen on valtion erityisessä suojelussa.
Jossakin muualla päin maailmaa ministerin julkisella sammumisella olisi poliittisia seurauksia. Ainakin voisi olla. Suomessa ilmeisesti ei.
Näitä on sattunut aina silloin tällöin. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288452708085.html
En muista, oliko tästä humalasta jälkiseuraamuksia.
Arhinmäki toteaa tuossa IS haastattelussa seuraavaa:
”Arhinmäki oli harmissaan siitä, että kohu hänen ympärillään varasti valokeilan urheilijoilta.
– Toivoin, että tänään olisi keskitytty urheilijoihin eikä siihen, että ministerillä meni lauantaina pelaajien kanssa juhliminen pitkäksi.”
Niinpä niin, Olisi kannattanut olla selvin päin, niin tuo toive olisi toteutunut. Vielä harmillisempaa tämä on tietysti siksi, että kyseessä on urheiluministeri.
Voi Paavo parka, aikaisemmin teki urheilusta politiikkaa sekä nyt otti ja sammu ulkomailla. Suomalaisen sammumisesta tuskin hämmästytään ulkomailla. Mitähän seuraavaksi? On sen verran temppurikas nuorukainen.
Anteeksi kun sammuin ja anteeksi kun on niin kovin huono viinapää. :)) Muuttuisikohan tuo ongelma anteeksipyynnöllä? Mutta nyt hän on unohtanut Ingen. Norjalainen Ingekin siellä oottelee anteeksipyyntöä muista syistä.
Se olisi ollut ihme, jos Arhinmäki olisi sammunut Valio Plus voimalla.
No, onpa meillä kulttuuriministeri, joka hallitsee suvereenisti myös ns. alakulttuurin! Ikävää, että hän myös höläytteli Norjan naisista (30 km) ilmeisen kaksimerkityksisyyden: norjalaiset ”hallitsivat aiempaa paremmin voitelun ja lääkityksen”! Anteeksipyyntöjä siis odotetaan niin Norjaan kuin Suomeen?
Sattuuhan sitä.
Värikäs viikonloppu urheiluministerillä. Meni vielä norjalaisista sanomaan ääneen julkisen salaisuuden.
Täytyy vielä lisätä: nuorille suunnattua raittius-ja päihdevalistustyötä tuskin edesauttaa, kun urheiluministeri sammuu kiekkojoukkueen mitalijuhlassa, jossa arvattavasti sankarit itsekään tuskin kurlasivat pelkällä vichyllä.
Eikö tuo ole ihan normi suomalaista hommaa? Eli kuka suomalaisista voi osoitella Arhinmäkeä syyttävällä sormellaan? Mielestäni humalatila on AINA vastenmielistä ja surullista kateltavaa, ihan sama onko kyseessä ojanpintareelle sammunut puliveeraaja tai pöydälle sammunut ministeri. Tai ihan kuka tahansa.
Vuokko on siinä oikeassa, että jokainen sammunut on tasavertaisesti sammunut. Mutta ministereiltä odotetaan ja myös vaaditaan asianmukaista käytöstä ja siksi tämä sammuminen on erittäin ikävä tapaus ministerille itselleen, Suomen hallitukselle ja kansalle.
Paavo on nyt toki pyytänyt anteeksi ja se on ihan oikein.
Minulla ei ole tapana sammua mihinkään, ei myöskään useimmilla minun tuntemistani suomalaisista.
Toisaalta tunnen paljon ihan kunniallisilta vaikuttavia aikuisia suomalaisia miehiä, jotka höystävät puhettaan kirosanoilla. Sekin taitaa olla ”normaalia” täällä Suomessa. Mutta Suomessakaan ei pidetä ”normaalina” sitä, että Tasavallan Presidentti kiroilisi julkisesti – tai ministeri.
Vai pidetäänkö?
Kun ministeri retkahtaa läträämään liikaa viinaa niin meillä on lupa hurskastella, vai onko niin. Merkillistä siis urheilu eli jääkiekko ja alkoholi kuuluvat yhteen. Ei sen näin pidä mennä.
Mitä on tässä tapauksessa ”hurskastelu”?