Jos minun uskontoni ei salli punaista väriä olohuoneen sisutuksessa, pitääkö ihmisten, joiden luokse olen menossa kylään, riipiä punaiset verhonsa ikkunoista alas vierailuni ajaksi? Jos minun ystäväni omatunto tulee kipeäksi vastaavasti vihreästä väristä, pitääkö minun poistaa huushollista kaikki vihreä hänen vierailunsa ajaksi?
Mikä on hyvää käytöstä eri kulttuurien tai uskontojen kanssakäymisissä? Onko se sitä, että aina se saa määrätä kaapin paikan ja värin, jonka omatunto tulee kipeäksi erinäisistä asioista? Vai onko se hyvää käytöstä, että kunnioitetaan jokaisen kodin omia tapoja periaatteella: maassa maan tavat, kodissa kodin tavat?
Eli minä voin määrätä oman kotini sisutuksen värit ja sinä omasi. Jos minun omatuntoni saastuu, tulee kipeäksi punaisesta väristä enkä voi siten mitenkään astua jalallani kotiin, jossa vähänkin vilahtaa punaista, niin sitten en yksinkertaisesti mene sinne. Ja päinvastoin.
No, usein sukulaissuhteissa yritetään pitää jonkinmoisia välejä yllä, joko ihan mieluusti tai sitten velvollisuudentuntoisesti. Näissä kohtaamisissa on yleensä vallalla heikon omantunnon laki. Henkilö, jonka omatunto tulee kipeäksi/saastuu jostakin asiasta, esimerkiksi rytmikkäästä musiikista, saa määrätä kohtaamistilanteissa, mitä musiikkia radiosta voi kuulua. Hän joko itse pyytää sulkemaan radion, vaihtamaan kanavaa tai käy itse tekemässä sen.
Tämä johtaa väistämättä siihen, ettei tällaista omavaltaista ystävää tai sukulaista haluta enää omaan kotiin kyläilemään tai vaikkapa yhteisille reissuille. Tiedän monien loukkaantuneen kovasti, kun heidän on ollut oltava alisteinen säännöille, jotka eivät heidän omiatuntoja sido mitenkään.
Muistan, kuinka itse olin puhdasoppisena vanhoillislestadiolaisena suorastaan moukkamainen varjellessani omaatuntoani saastumiselta. Joskus menin pyytämään bussikuskia vaihtamaan kanavaa tai sulkemaan radion, kun sieltä kuului ”rumputusta”. Ja olenpa joskus painanut OFFia jonkun radiosta, kun sieltä on alkanut tulemaan jalan alle menevää musiikkia. Tällaista käytöstä pidettiin kuitenkin ainakin minun aikanani jopa ihanteellisena ja suoraselkäisen rehellisenä. Oikeasti en osannut ajatella ollenkaan, mitä ajatuksia ja tunnelmia aiheutin hurskastelevalla toiminnallani muille ihmisille.
Sitten kuitenkin sain ihan vapaasti käydä shoppailemassa kaupoissa, vaikka kovaäänisistä soi miten himmee jytke tahansa. Eli kaupoissa omatunto ei sitten saastunutkaan. No, rokki ei edelleenkään ole lempparimusiikkiani, mutta en näe siinä mitään pelättävää.
Mulle on moni ihminen puhunut siitä, miten vaikeaa on vl-liikkeen jättämisen jälkeen olla tekemisissä liikkeen jäsenten kanssa. Näissä kohtaamisissa tulee eteen jatkuvasti tilanteita, jolloin jähmeä ja tinkimätön lasiseinä humahtaa välille. Erityisine äänenpainoineen, ilmeineen, vaikenemisineen, omavaltaisine toimintoineen. Monissa eri asioissa. Allekirjoitan asian nyt, kun asiasta on monenlaista kokemusta.
Pitänee vain antaa periksi asian edessä. Entinen kanssakäyminen ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista. En sano sillä, että esimerkiksi mulla olisi jokin pakottava syy pitää vanhoista ystävyyksistä ja kanssakäymisistä kiinni, vaan että jonkinmoinen velvollisuudentunto ja kohteliaisuus pistää pitämään yhteyksiä yllä. Taitaa olla ihan turhaa hommaa.
Miksi ahtautua itse tilanteisiin, joissa on epämukava olla ja miksi vaatia muita tekemään samaa? Ei ihan miksikään.
Vuokko. Jos joutuu koko ajan kokemaan, että vaihtoehtoina ovat vain joko ”alistua” ja ”tulla alistetuksi” tai ”alistaa”, kanssakäyminen käy pidemmän päälle mahdottomaksi. En tiedä, ovatko nämä ajatukset enemmänkin kasvukipuja uudessa tilanteessa vai jatkuvaa kroonista kipua.
En ole saanut selville, voidaanko näistä asioista puhua suoraan vl-porukoissa. Niissähän on usein kyse hyvin läheisistä pitkäaikaisista ihmissuhteista. Omista kokemuksista lähimpänä ovat thaimaalaiset perheet, joissa joku perheenjäsen on tullut kristityksi. Luulen, että useimmissä tilanteissa tuo uusi kristitty ”alistuu” olemaan kaikin puolin hyvä perheenjäsen, kuitenkin selkeästi tunnustautuen kristityksi – vaikka vaatimattomallakin tavalla, osallistumatta perheensä uskonnollisiin menoihin, mutta auttamalla samaan aikaan kaikenlaisissa arkisissa askareissa. Nuori osoittaa kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, mutta sanoo selvän Ein tietyissä tilanteissa. Tuo usein siellä ymmärretään.
Vaikka tämä nyt onkin sitä sivuraidetta, niin vastaan vielä Jormalle.
Minä en noista hengistä niin tiedä. Sen sijaan tunnen kyllä kohtuullisen paljon niitä ihmisiä, jotka ovat osa sitä rock-kulttuuria. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, eikä heidän elämänsä ole sen kummemmin hirveää oikein millään mittarilla. Lisäksi en allekirjoita sitä, että kristitty olisi jokin outo vakavamielinen muukalainen tässä maailmassa. Minä kyllä kaipaan kepeyttäkin. Kaikki ei ole niin mahdottoman vakavamielistä. Olen oikeinkin samaa mieltä siitä, että on hyvä kulkea siunaus myötä ja rauha sydämessä. Minun nähdäkseni niin vain voi oikein hyvin tehdä rock-kulttuurissakin. Jos sinusta ei, niin sinun on viisasta olla kuntelematta sitä rokettirollia ja elämättä siinä kulttuurissa.
Vuokon pointtiin sanoisin, että yllättävän usein ihan järki toimii. Sittenhän meillä on reviirejä. Minun kotiini ei tule kukaan sanomaan minkä väriset verhot pitäisi olla, se on minun reviirini. Pyrin suomaan saman vapauden muille. Yhteisillä alueilla (julkiset tilat) on olemassa yhteiset raamit joiden sisällä toimitaan. Ei voi olla niin, että jokaisen ihmisen toiveiden perässä pitäisi hypätä. Mutta jos vaikkapa Jorma Ojala tulee joskus kotiiini kahville, joka olisi varmasti mukavaa, niin lupaan olla soittamatta rokkia silloin. Se raja kuitenkin menee siinä, että sähkökitaroitani en piilota
Kunnioituksesta:
Nykyään on jostain syystä kovin yleistä sellainen käsitys, että kunnioitus pitäisi ansaita. Se on ongelmallinen käsitys, sillä lähtökohtaisesti kaikkia pitää kunnioittaa. Itseään myös. Sen olisi myös hyvä toimia molempiin suuntiin. Minä voin aivan hyvin kunnioittaa VL-ihmisen uskoa siten, että jos luonani on lestadiolainen kylässä, pidän radion kiinni. Samalla kuitenkin oletan, että vieras kunnioittaa omaa uskoani siten, ettei kehota minua polttamaan sähkökitaroitani. Jos minä menen lestadiolaiseen kotiin, niin toivon, ettei minun uskoani ryhdytä siellä kritisoimaan.
Pähkinänkuoressa: Olisi outoa tarjota kasvissyöjälle lihapasteijoita kahvin kanssa.
Ojalan Jormalle vielä pari kommenttia.
Kommentoin vain silloin kuin tunnen sen tarpeelliseksi. Tämä tunne tulee sillion tällöin ja se tunne tulee usein lukiessani sinun kirjoituksiasi. Niissä on usein jotakin samaa ehdottomuutta ja oikeassa olemisen henkeä, jota koin nuoruudessani SRK-lestadiolaisten hoitotapahtumien yhteydessä. Ja jota vihasin ja joka vieroitti minut siitä liikkeestä. Se ei ole Jorma hyvä sinun vikasi, se on minun vikani.
jatkuu…..
……jatkuu
Ehkä tähän löytyy vastaus edellisestä viestistäni. Siellä uutispalstalla on sinulle osoittamani kommentti, jossa selitän mitä seikkoja vastustan ja kritisoin SRK -lestadiolaisuudessa. Ne ovat samoja asioita joista Vuokkokin useimmiten kirjoittaa, koska meillä on samalainen kokemustausta SRK -lestadiolaisuudessa. Hoitokokouskokemuksista nämä meidän kirjoituksemme uskoakseni pääosin kumpuavat. Opetus ei ole niistä ajoista juurikaan muuttunut. Samat jermut johtavat liikettä tänäänkin. Osaisivat edes katua ja pyytää rehdisti anteeksi, se olisi kristillistä. Mutta kun oma ylpeys ei salli sitä tehdä. Jorma, yritän pidättäytyä kommentoimasta viestejäsi enempää.
Jorma:
”Luehan, Vuokko tuo Roomalaiskirjeen 8. luku ajatuksen kanssa.
Kannattaako omavanhurskauden tähden rynnätä toiseen äärimmäisyyteen?
Musiikista puheen ollen tarkoitin mielestäni jotain syvällisempää kuin sanoitukset. Minä ajattelen esim. koko rokkikulttuuria. Edistääkö se sinun mielestäsi uskoa ja yhteyttä Jeesuksen kanssa? Näkyykö se niistä ihmisistä ja heidän elämästään? Eikö uskova valikoi asioita sen mukaan, ovatko ne hengelliselle elämälle vaaraksi tai eduksi?
Minusta on ihan luonnollista, että nuorisostaan huolehtiva hengellinen yhteisö varoittaa tällaisesta elämästä.
Ikävää, että se toisia ihmisiä motivoi pilkkaan näitä neuvoja kohtaan.”
Tuosta sun kommentistasi ymmärsin asian sillä tavalla. Varmaan ymmärsin sit väärin, pahoittelut siitä.
Toivoisin sellaisen turhanpäiväsen jankkaamisen välttämistä näissä keskusteluissa. Niissä ei ole ei päätä saati häntää. Jostain syystä Jorma sun ympärillä velloo usein jankkaamiskeskustelut, miksköhän? Muissakin keskusteluissa kuin vl-liikkeen keskusteluissa. Oletko sitä mieltä, että muissa on vika tässä asiassa?
Jorma Ojala:
”Kuuntelin tässä muutamana sunnuntaina erään vl-papin saarnaa. Ei hän asettanut evankeliumille ehtoja silloinkaan kun häneltä sitä henkilökohtaisesti pyysin, mitään ei puhuttu jäsenyydestä, Kristuksesta puhuttiin sitäkin enemmän.”
Kuulepa Jorma mielestäni sinä kirjoittelet täällä niin, kuin et olisikaan vl – uskova. Miksi näin teet? Sanot, että tunnet vl – opin ja minä uskon sinua. Uskon vielä, että olet vl – uskova! Ei sitä tarvitse olla ry:n jäsen kuuluakseen vl – uskoon.
Lainasin sinun kirjoitustasi, kirjoituksessasi kerrot, miten pyysit vl – papilta evankeliumia! Kukaan muu, kuin vl – uskova ei nimitä synninpäästönsanoja ”Jeesuksen nimessä ja veressä on syntisi anteeksi” evankeliumiksi! Luulen, että jos et uskoisi vl – uskon mukaisesti, et pyytäisi heiltä syntejä anteeksi. Tällä teollasi näytät, että kuulut heihin. Kerro minulle miksi toimit näin kierosti, sillä voisit täällä ihan reilusti tunnustaa vl – uskosi, tuskin kukaan sinua siitä moittisi. Tämä peittely on mielestäni paha teko.
Poltin aikanaan sikareita, ja nautin niistä sitä enemmän, mitä paksumpia ja sakeampia savupilviä niistä sai tuprauteltua. Mutta ymmärrän myös hyvin, etteivät kaikki pidä sikarinsavusta. Kuten vaimoni. Joten en polttanut sisällä.
En kokenut tuota vapauteni rajoittamiseksi. Mielestäni tulee ottaa huomioon toinen siten että pidättäytyy yhdessä ollessa toiminnasta, mikä on toiselle vastenmielistä tai kiellettyä.
Samoin tietenkin noissa ruoka- ja musiikkikysymyksissä.
Pidän itse lähinnä teollisuusmelua tuottavasta Einsturzende Neubauten -yhtyeestä. Mutta en tottavie soittaisi sitä migreenistä kärsivän tuttuni saapuessa vierailemaan.
”Kovasti ihmettelen, ettet entisenä veeällänä osaa lähteä asiakeskusteluun entisestä hengellisestä kodistasi”
”Se on vähän kuin avioero. Uudessa ja onnellisessa ihmissuhteessa ei pitäisi enää olla syytä mollata sitä vanhaa. Minun mielestäni se ei ole omalle psyykelle edes terveellistäkään.
Kun hirveä ja kahlitseva yhteisö on takana, miksi mieli ja sydän ei saakaan rauhaa, niin että sitä voisi tarkastella kiihkotta kuin kotimaansa jättänyt pakolainen omaansa…” (Jorma Ojala)
Ehkäpä nuo lainaukset kertovat jotain olennaisesta. Väität, ettei Vuokko pysty kiihkottomaan asiakeskusteluun vl-liikkeestä. Täysin käsittämätön väite. Tietenkin Vuokko kokemustensa pohjalta tuo esiin epäkohtia – asiallisesti -, mutta kertoo jatkuvasti myös myönteisiä puolia.
Kerrot myös ihmetteleväsi, että sanomasi asiat tulkitaan väärin. Voisiko kyse olla siitä, että sanot asiat niin jyrkästi, jopa hyökkäävästi, tajuamatta itse sitä, miten muut viestisi ymmärtävät?
Useimpien silmin nuo esimerkkilainaukset (Vuokkoon liittyen) ovat sekä virheellisiä että (ainakin lähes) loukkaavia.
Yleisellä tasolla olisi mielestäni hyvä oppia ymmärtämään, että vaikka jonkun kommentti (vaikkapa Vuokon vl-kritiikki) saa aikaan ikäviä tuntemuksia omassa kropassa, kyse ei välttämättä ole toisen epäasiallisuudesta, katkeruudesta tai kiihkoilusta. Oma tunne ei ole (aina) objektiivinen reaktio objektiiviseen todellisuuteen.
Tässäkin ketjussa on jo useampia vastaavia esimerkkejä: hämmästelet muiden tulkintaa kirjoittamastasi – seuraavassa viestissä väitätkin miltei päinvastaista. On oikeastaan harmi, että esittämäsi näkökulmat menevät tavallaan ohi jyrkkien ilmaisujen takia. (Myönnän kyllä syyllistyväni joskus samaan itsekin .)