Jos minun uskontoni ei salli punaista väriä olohuoneen sisutuksessa, pitääkö ihmisten, joiden luokse olen menossa kylään, riipiä punaiset verhonsa ikkunoista alas vierailuni ajaksi? Jos minun ystäväni omatunto tulee kipeäksi vastaavasti vihreästä väristä, pitääkö minun poistaa huushollista kaikki vihreä hänen vierailunsa ajaksi?
Mikä on hyvää käytöstä eri kulttuurien tai uskontojen kanssakäymisissä? Onko se sitä, että aina se saa määrätä kaapin paikan ja värin, jonka omatunto tulee kipeäksi erinäisistä asioista? Vai onko se hyvää käytöstä, että kunnioitetaan jokaisen kodin omia tapoja periaatteella: maassa maan tavat, kodissa kodin tavat?
Eli minä voin määrätä oman kotini sisutuksen värit ja sinä omasi. Jos minun omatuntoni saastuu, tulee kipeäksi punaisesta väristä enkä voi siten mitenkään astua jalallani kotiin, jossa vähänkin vilahtaa punaista, niin sitten en yksinkertaisesti mene sinne. Ja päinvastoin.
No, usein sukulaissuhteissa yritetään pitää jonkinmoisia välejä yllä, joko ihan mieluusti tai sitten velvollisuudentuntoisesti. Näissä kohtaamisissa on yleensä vallalla heikon omantunnon laki. Henkilö, jonka omatunto tulee kipeäksi/saastuu jostakin asiasta, esimerkiksi rytmikkäästä musiikista, saa määrätä kohtaamistilanteissa, mitä musiikkia radiosta voi kuulua. Hän joko itse pyytää sulkemaan radion, vaihtamaan kanavaa tai käy itse tekemässä sen.
Tämä johtaa väistämättä siihen, ettei tällaista omavaltaista ystävää tai sukulaista haluta enää omaan kotiin kyläilemään tai vaikkapa yhteisille reissuille. Tiedän monien loukkaantuneen kovasti, kun heidän on ollut oltava alisteinen säännöille, jotka eivät heidän omiatuntoja sido mitenkään.
Muistan, kuinka itse olin puhdasoppisena vanhoillislestadiolaisena suorastaan moukkamainen varjellessani omaatuntoani saastumiselta. Joskus menin pyytämään bussikuskia vaihtamaan kanavaa tai sulkemaan radion, kun sieltä kuului ”rumputusta”. Ja olenpa joskus painanut OFFia jonkun radiosta, kun sieltä on alkanut tulemaan jalan alle menevää musiikkia. Tällaista käytöstä pidettiin kuitenkin ainakin minun aikanani jopa ihanteellisena ja suoraselkäisen rehellisenä. Oikeasti en osannut ajatella ollenkaan, mitä ajatuksia ja tunnelmia aiheutin hurskastelevalla toiminnallani muille ihmisille.
Sitten kuitenkin sain ihan vapaasti käydä shoppailemassa kaupoissa, vaikka kovaäänisistä soi miten himmee jytke tahansa. Eli kaupoissa omatunto ei sitten saastunutkaan. No, rokki ei edelleenkään ole lempparimusiikkiani, mutta en näe siinä mitään pelättävää.
Mulle on moni ihminen puhunut siitä, miten vaikeaa on vl-liikkeen jättämisen jälkeen olla tekemisissä liikkeen jäsenten kanssa. Näissä kohtaamisissa tulee eteen jatkuvasti tilanteita, jolloin jähmeä ja tinkimätön lasiseinä humahtaa välille. Erityisine äänenpainoineen, ilmeineen, vaikenemisineen, omavaltaisine toimintoineen. Monissa eri asioissa. Allekirjoitan asian nyt, kun asiasta on monenlaista kokemusta.
Pitänee vain antaa periksi asian edessä. Entinen kanssakäyminen ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista. En sano sillä, että esimerkiksi mulla olisi jokin pakottava syy pitää vanhoista ystävyyksistä ja kanssakäymisistä kiinni, vaan että jonkinmoinen velvollisuudentunto ja kohteliaisuus pistää pitämään yhteyksiä yllä. Taitaa olla ihan turhaa hommaa.
Miksi ahtautua itse tilanteisiin, joissa on epämukava olla ja miksi vaatia muita tekemään samaa? Ei ihan miksikään.
Kirjoitin tämän merkinnän siksi, kun viime aikoina on tullut tietooni kertomani mukaisia tilanteita.
Nyt kun lähiaikoina on tiedossa sukujuhlia, lakkiaisia, valmistujaisia sun muita puolin ja toisin, ajattelisin, että jokaisen olisi hyvä itse tykönään miettiä näitä tilanteita, miten niissä olisi hyvien käytöstapojen mukaista toimia.
Niin tämä, kuin moni muukin nostamani aihe on paljolti itseni toistoa ja mietinkin, että pitäisikö näistä asioista puhua jossakin toisaalla. Siis ei taida olla Kotimaan sivuston kannalta mielekästä, että yritän tätä kautta olla vaikuttamassa vanhoillislestadiolaisten ja ex-vanhoillislestadiolaisten välisten kanssakäymisten sujuvuuteen ja mielekkyyteen.
Mene ja tiedä. Tuo vapaasti näkemyksesi aiheesta ilmoille.
Jospa SRK tosissaan väsäisi oman sivuston, jossa näistä asioista voisi keskustella, mutta pahoin pelkään, että mua ei päästettäisi sinne olleskaan. Enkä toisaalta lähtiskään sinne ehkä kuin kutsun kautta vaan. En siis haluaisi tupata.
Miten usein olet kylään mennessäsi joutunut näiden väriongelmien kanssa tekemisiin?
Luther on mielestäni varsin hyvin käsitellyt kristillisen rakkauden ja adiaforan asiaa.
Kun luen esim. Valituista Teoksista ensimmäistä invocavit-viikon saarnaa, ei vanhauskoisten kohtelu ainakaan sovi ML:n opetusten mukaan kristillisen rakkauden puitteisiin.
Jorma vitsailetko? Etkö tosissaan ymmärtänyt tuota värijuttua asian selventämisen takia annetuksi tekaistuksi esimerkiksi? Siis ihan huuhaaksi Vaan mistäpä tietää, jos jossakin uskonnossa on jotku väritki syntiä…?
Ei tuo väriesimerkki ainakaan historiasta vieras ole. Isän äitini (s.1915) kertoi, että heitä kiellettiin pitämästä muita kuin mustia vaatteita, etteivät olisi langenneet koreilun syntiin. No, Mummu sai sitten sukulaiselta lahjaksi vaaleansinisen villapaidan, ja nyt tulikin Kaisa-isomummulle teologinen dilemma, kun lahjat piti toisaalta vastaan ottaa iloiten.. Tietyn aikaa tilannetta pähkäiltiin, kunnes sininen pusero takavarikoitiin, koska ”Iida on nyt liian kiintynyt maalliseen, vaikka meidän tulisi ajatella iäisyysasioita”. Kyllä ilkeä mieli kieltoja keksii ja perusteita niille.
Jorma. On laulujen sanoituksia, joita en allekirjoita, mutta mielestäni pelkkä laulun rytmitys tai rumpujen pärinä ei tee laulukappaleista väärää tms. Mutta myös vl-liikkeen Siionin lauluista löydän ajatuksia, joita en voi allekirjoittaa.
Pyhityselämästä. Outo sana mulle. Ymmärränkö oikein, jos ajattelen sinun tarkoittavan sitä, että uskosta seuraa halu vastustaa syntiä/syntielämää?
Jos näin on, niin kyllä minäkin niin ajattelen. Mutta oletko ajatellut, että omavanhurskauden syntiä on vaikeampi itsessä havaita kuin nk. ryöttäsyntiä, jota myös tulee ”vastustaa”.
Eihän Galatiankaan seurakunnassa ollut Paavalin heitä neuvoessa kyse mistään seurakuntalaisten joutumisesta ryöttäsynteihin, vaan siihen, että he omilla tavoillaan ja perinnäissäännöillään yrittivät saada itselleen autuutta. Eli kyse oli omavanhurskaudesta eikä vanhurskaudesta, joka saadaan uskon kautta Kristukseen.
Entäpä jos on olemassa ihan objektiivisesti hyvää ja huonoa musiikkia? Asiaa voi tutkia empiirisesti soittamalla musiikkia huoneessa, jossa on ruukkukasveja. Kun musiikkia soitetaan riittävän kauan, kasvit alkavat kasvaa kohti hyvän musiikin lähdettä ja vastaavasti poispäin huonon musiikin lähteestä. Vanhempi länsimainen klassinen musiikki ja intialainen klassinen musiikki ovat kuulemma tämän kriteerin mukaan hyvää musiikkia.
Ja jos soitettaisiin vaikkapa J.Tukiaisen tai M.Nykäsen levytyksiä, niin kasvit kasvattaisivat jalat ja juoksisivat naapurihuoneeseen…
”Tämä on se kivi pellossasi, johon aurasi aina tökkää.
Mietin, uskotko todella ettei mitään pyhityselämää seuraa uskosta?”
Ja siinähän se pyhityksen raja kulkee, rock-musiikissa Ilmeisesti Ojala ei sitten käy marketeissa ostoksilla – vai käytkö kääntämässä musiikin pois päältä?
Ja tunnut vaativan samaa muiltakin: ”uskotko todella ettei mitään pyhityselämää seuraa uskosta?”. Rock-musiikin kuunteleminen – tai sen taustalla soimisen salliminen – on merkki, ettei ole seurannut mitään pyhityselämää uskosta?
Vuokko, minun mielestäni saat ja sinun suorastaan pitää jatkaa näiden blogien kirjoittamista (vaikka välillä tulisi kerrattua vanhoja aiheita ja vaikka aihe tuntuisi mitättömältä Kotimaa24:n aiheeksi). Blogiesi vahvuus on siinä, että ne kertovat juuri sitä ja siitä, mitä olet elänyt ja mitä nyt sydämessäsi koet ja ajattelet. Blogeissasi on aidon elämän maku. Sanoitat samalla monien muidenkin (myös ei-veeällien) kokemuksia. Kun tämä vielä yhdistyy pyrkimykseesi olla ehdottoman rehellinen ja totuudellinen, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin: anna palaa vain
Jorma, et tainnut huomata, kun sanoin, ettei rokki ole mun juttu
Minä olen nähnyt hurskaiden hoitomiesten laulavan selkä kenossa täysin palkein Siionin lauluja ja virsiä. Samaan aikaan he ovat jyrkästi vastustaneet just rokkikulttuuria ja liikkeen ulkopuolista elämää ja demoinisoineet sen, SEKÄ nöyryyttäneet ja ja pakottaneet tuhansia ihmisiä seurakunnan edessä kaikenlaisista asioista, jopa intiimeistä, tekemään parannusta. Ovat siis ajaneet ihmisiä ihan hulluuden partaalle ja järkyttäviin tragedioihin. Tähän verrattuna kuule pahimmatkin rokkikulttuurit ovat ihan pientä, joskaan en välttämättä sellaistakaan kaikilta osin hyväksy.
Minusta se on pahinta, että Jumalan nimissä tehdään lähimmäiselle pahaa.
Jorma, roomalaiskirjeen pointti ei ole mielestäni ryöttäsynneissä, vaan etupäässä just perinnäissääntöjen noudattamisessa ja niiden vaatimisessa muiltakin. Roomalaiskirjeessä kirkastetaan Kristusta ja Lutherkin piti sitä niin tärkeänä kohtana Raamatusta, että toivoi kirjeen sanat kirjoitettavan kultakirjaimin jokaisen sydämeen. Olen käynyt erään papin Roomalaiskirjeen luennoilla.