Jos minun uskontoni ei salli punaista väriä olohuoneen sisutuksessa, pitääkö ihmisten, joiden luokse olen menossa kylään, riipiä punaiset verhonsa ikkunoista alas vierailuni ajaksi? Jos minun ystäväni omatunto tulee kipeäksi vastaavasti vihreästä väristä, pitääkö minun poistaa huushollista kaikki vihreä hänen vierailunsa ajaksi?
Mikä on hyvää käytöstä eri kulttuurien tai uskontojen kanssakäymisissä? Onko se sitä, että aina se saa määrätä kaapin paikan ja värin, jonka omatunto tulee kipeäksi erinäisistä asioista? Vai onko se hyvää käytöstä, että kunnioitetaan jokaisen kodin omia tapoja periaatteella: maassa maan tavat, kodissa kodin tavat?
Eli minä voin määrätä oman kotini sisutuksen värit ja sinä omasi. Jos minun omatuntoni saastuu, tulee kipeäksi punaisesta väristä enkä voi siten mitenkään astua jalallani kotiin, jossa vähänkin vilahtaa punaista, niin sitten en yksinkertaisesti mene sinne. Ja päinvastoin.
No, usein sukulaissuhteissa yritetään pitää jonkinmoisia välejä yllä, joko ihan mieluusti tai sitten velvollisuudentuntoisesti. Näissä kohtaamisissa on yleensä vallalla heikon omantunnon laki. Henkilö, jonka omatunto tulee kipeäksi/saastuu jostakin asiasta, esimerkiksi rytmikkäästä musiikista, saa määrätä kohtaamistilanteissa, mitä musiikkia radiosta voi kuulua. Hän joko itse pyytää sulkemaan radion, vaihtamaan kanavaa tai käy itse tekemässä sen.
Tämä johtaa väistämättä siihen, ettei tällaista omavaltaista ystävää tai sukulaista haluta enää omaan kotiin kyläilemään tai vaikkapa yhteisille reissuille. Tiedän monien loukkaantuneen kovasti, kun heidän on ollut oltava alisteinen säännöille, jotka eivät heidän omiatuntoja sido mitenkään.
Muistan, kuinka itse olin puhdasoppisena vanhoillislestadiolaisena suorastaan moukkamainen varjellessani omaatuntoani saastumiselta. Joskus menin pyytämään bussikuskia vaihtamaan kanavaa tai sulkemaan radion, kun sieltä kuului ”rumputusta”. Ja olenpa joskus painanut OFFia jonkun radiosta, kun sieltä on alkanut tulemaan jalan alle menevää musiikkia. Tällaista käytöstä pidettiin kuitenkin ainakin minun aikanani jopa ihanteellisena ja suoraselkäisen rehellisenä. Oikeasti en osannut ajatella ollenkaan, mitä ajatuksia ja tunnelmia aiheutin hurskastelevalla toiminnallani muille ihmisille.
Sitten kuitenkin sain ihan vapaasti käydä shoppailemassa kaupoissa, vaikka kovaäänisistä soi miten himmee jytke tahansa. Eli kaupoissa omatunto ei sitten saastunutkaan. No, rokki ei edelleenkään ole lempparimusiikkiani, mutta en näe siinä mitään pelättävää.
Mulle on moni ihminen puhunut siitä, miten vaikeaa on vl-liikkeen jättämisen jälkeen olla tekemisissä liikkeen jäsenten kanssa. Näissä kohtaamisissa tulee eteen jatkuvasti tilanteita, jolloin jähmeä ja tinkimätön lasiseinä humahtaa välille. Erityisine äänenpainoineen, ilmeineen, vaikenemisineen, omavaltaisine toimintoineen. Monissa eri asioissa. Allekirjoitan asian nyt, kun asiasta on monenlaista kokemusta.
Pitänee vain antaa periksi asian edessä. Entinen kanssakäyminen ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista. En sano sillä, että esimerkiksi mulla olisi jokin pakottava syy pitää vanhoista ystävyyksistä ja kanssakäymisistä kiinni, vaan että jonkinmoinen velvollisuudentunto ja kohteliaisuus pistää pitämään yhteyksiä yllä. Taitaa olla ihan turhaa hommaa.
Miksi ahtautua itse tilanteisiin, joissa on epämukava olla ja miksi vaatia muita tekemään samaa? Ei ihan miksikään.
Keskustelua sivusta seuranneena olen ollut ymmärtävinäni, että ”oikea” ymmärrys vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy ainoastaan niiltä ex-vanhoillislestadiolaisilta veljiltä, joilla eniten on jäänyt ”hampaankoloon.” Jossain määrin ”oikea” mielipide saattaa löytyä myös niiden ulkopuolisten taholta, jotka oivaltavat, kuka tietämättömyyttään, kuka silkan ennakkoluulon perusteella eniten kritisoida vl-liikettä.
Pojilla tuntuu olevan kunnon ”hoitokokousmeininki” päällä veli Ojalan ojentamisessa oikeaan ymmärrykseen:-)
Kari-Matti Laaksonen:
Luulenpa että vain Heino ja minä muistamme kokemusperäisesti millaista vanhoillislestasiolaisuus oli ennen ”vallankumousta”. Kaikki muut ovat uskoakseni niin paljon meitä nuorempia, että heitä voisi nimittää ”uusheränneiksi”. Mutta ymmärtääkseni he kaikki muutkin ovat myös nähneet ja itse kokeneet (paitsi Jorma?) SRK -lestadiolaisen uskonopin ja seurakuntaopin vahingolliset käytänteet ja pimeän puolen seurauksineen.
Laaksonen, olet ymmärtänyt mielestäni, yllätys yllätys, väärin. Sitäpaitsi muistaakseni olen nähnyt sinutkin näissä keskusteluissa aika usein joten et sinäkään ihan sivustaseuraaja ole.
Onko joku poistanut suuren osan Jorma Ojalan kommenteista? Vaikea seurata keskustelua, kun vain toisen osapuolen viestit näkyvät. Vai olenkohan vihdoinkin onnistunut kääntämään ojalafiltterin päälle.
Varsinaiseen aiheeseen liittyen tuli mieleen pari asiaa.
Blogin alkupuolella esitetyt kysymykset tiivistyvät kysymykseen, miten pitkälle toisin uskovan vaateita tulisi ottaa huomioon. Selvää on, että jos uskova tulee minun henkilökohtaiseen tilaani (kotiini tms.), niin minulla ei ole mitään vastuuta minkään muuttamiseen. Kohteliaisuudesta voin niin tehdä, mutta silloinkin on hyvä miettiä asiaa suhteellisuudentajun kautta.
Vahvan vakaumuksen omaavilla ihmisillä tuntuu olevan taipumusta keskimääräistä heikompaan suhteellisuudentajun kykyyn (tai haluun). Sanon tämän vain omana käsityksenäni siitä, miten asiat ovat. Se ei ole arvostelua.
”Maassa maan tavalla” on ihan hyvä lähtökohta. Jos sitä periaatetta ei voi uskonnollisista tai eettisistä eroista johtuen hyväksyä, kun menee toisin ajattelevan tilaan, niin silloin olisi hyvä jättää menemättä.
Jos vakaumuksellisella uskovalla on jyrkkiä vaateita vaikkapa toisten ihmisten televisionkatselua tai korujen käyttöä tms. yhtä triviaaleja asioita kohtaan, se on mielestäni merkki ylikompensoimisesta ja oman uskon perimmäisestä heikkoudesta. Läheisen kapinointi uskonnollisen yhteisön elämisen tapaa kohtaan murentaa omaa vakaumusta. Siksi toisen (normaalisti jonkun läheisen tai muuten hänelle merkittävän) toisinuskominen on niin vaarallista ja tuomittavaa. Tämä dynamiikkia on aika monimutkainen vyyhti.
Kari-Matti Laaksonen, komppaan kyllä – yllättäen – Pentti Alinia. Voi olla, että Ojalan tekstien puuttumisen johdosta syntyy tuollainen kuva, mutta oikea se ei ole.
En missään nimessä tiedä, miten ko. tekstit ovat täältä lähteneet, mutta (koska tuskin niitä Vuokko tai Ylläpito on poistanut) arvelen, että Ojala on poistanut ne itse. Se osoittaisi pitkästä aikaa häneltä hyvää arvostelukykyä.
Tiedoksi, että minä EN ole poistanut Ojalan kommentteja, eikä mulla ole mitään käsitystsä siitä, kuka ne on poistanut.
Vl-liikkeen asioista on tosissaan varmasti parhaiten perillä vl-taistaiset ihmiset, mutta usein liikkeen mekanismeja, valtarakenteita, ryhmäkäyttäytymiseen liittyviä asioita osaavat parhaitsen selittää ulkopuoliset ihmiset. Tähän sopii minusta hyvin tauluvertaus; joka maalauksessa/kuvassa/taulussa sisällä, ei näe taulua ulko-, vaan sisäpuolelta, jolloin tietyt asiat jää huonommalle huomiolle. Varmaan se toimii toisinkin päin.
Täytyy vielä muistuttaa siitä asiasta, että vl-liike ei ole läpikotaisin huono yhteisö, vaan siellä on tiettyjä käsityksiä ja toimintamalleja, jotka synnyttävät joissakin tapauksissa liikkeen jäsenissä ja osin myös ulkopuolisissa, pahoinvointia. Niistä puhukaamme, ei ihmisistä. Yritän aina muistuttaa tätä itsellenikin.
Toedoksi muuten:
”Auroran kappelin Teologisessa opintopiirissä 16.5. klo 19.00: Hengellistä väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä – hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Aini Linjakumpu alustaa. Kahvitarjoilu klo 18.30 alk.”
Vähän myöhään laitoin tänne tän ilmoituksen, mutta pääkaupunkilaiset vielä ehtii mukaan, jos pistää töpinäksi
Enpä valitettavasti ehtinyt tuonne Auroran kappeliin.
Oliko kiinnostava tilaisuus, Vuokko? Mitä kysymyksiä esitettiin?
Tilaisuus oli kiinnostava. Mielestäni Aini Linjakumpu, illan luennoitsija, on hyvin perillä 70-luvun hoitokokouksiin johtavista asioista, joskin hän jättää joitakin mahdollisia muita syitä avoimiksi.
Hänen yksi hyvä pointtinsa jäi mieleeni muhisemaan: yhteisön täytyy olla pohimmiltaan hyvä, jotta siellä voi tapahtua jotain pahaa. Eli kun ihminen kokee jonkun yhteisön itselle hyväksi ja ihanaksi ja on sydänjuuriaan myöten kiinni siinä, ja sitten kun siellä tapahtuu jotain pahaa, se sattuu ja tuntuu pahalta nimenomaan siksi, että on kokenut yhteisön hyväksi/ihanaksi. Öh, en osaa oikein selittää, vaikka olen ymmärtävinäni Ainin pointin.
Yksi kysymys oli se, että kenellä on vastuu siitä, jos uskonyhteisössä tapahtuu pahaa ihmisille. Itse vastasin, että jokainen kiusaamista näkevä ihminen on vastuussa puuttumaan kiusaamiseen, mutta että kun vl-liikkeessä ei mielletä Kristuksen kirkkolain mukaista toimintaa vl-liikkeen mukaan ymmärrettynä vääräksi, liikkeen väen on vaikea auttaa itseään pois tuosta vahingollisesta toimintatavasta.