Olen kuullut joidenkin sanovan: ”Kyllä minä uskon, mutta en minä siihen kirkkoa tarvitse, en sitä instituutiota.”
Kunnioitan heidän näkemyksiään ja ratkaisujaan. Varsinkaan, kun en omista mittatikkua, jolla voisin mitata heidän uskonsa määrää ja laatua. Enkä voi väittää, että kirkon edustajat näyttäisivät rakastavat äidinkasvonsa aina ja kaikille tai toimisivat aukottoman oikeamielisesti ja ihailtavasti aina ja kaikkialla – ja että siksi syntyisi kiihkeää halua olla kirkon jäsen.
Kirkonrakastajana jään silti ihmettelemään.
Sanoma maailmankaikkeuden ja ihmisen luoneesta Jumalasta sekä Ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta eivät ole tipahtaneet meille pilvistä sateena, eivät edes salamaniskuna. Sanomaa on kuljetettu läpi parin vuosituhannen kristillisten kirkkojen työnä. Sekä alkuseurakunta, itäinen ja läntinen kirkko, reformaation jälkeen syntyneet kirkot ja viime vuosisadan aikana syntyneet ns. vapaat suunnat ovat tehneet ihan samaa työtä: julistaneet, opettaneet, kastaneet, jakaneet ehtoollista, rukoilleet, siunanneet, auttaneet, kääntäneet Raamattua yhä uusille kielille ja vieneet viestiä eteenpäin.
Se on ollut vaivalloista työtä, jossa monelta on mennyt henki. Monilta ovat menneet myös omaisuus, terveys tai ihmissuhteet. Toki historian kulussa tämän työn tekeminen on merkinnyt monille myös turvattua elämää, säännöllisiä tuloja, etuisuuksia ja arvostettua asemaa sekä kiusauksia astua esimerkiksi ylpeyden tai tuomiohengen teille.
Kaikesta huolimatta ilman tätä kirkkojen tekemää työtä sanoma Jumalasta ja Jeesuksesta ei olisi koskaan tavoittanut minua. Ei häntäkään, joka sanoo kyllä uskovansa, mutta mieluummin ilman kirkkoa. Ilman kosketusta kirkkoon usko ei olisi syntynyt hänessäkään.
Meilläkin on tarvittu suurta joukkoa Raamatun suomentajia, pappeja, diakoniatyöntekijöitä, virsirunoilijoita, kanttoreita, pyhäkoulunopettajia, suntioita ja niin edelleen – aikojen saatossa jo valtavaksi kasvanutta ihmisjoukkoa tekemässä työtään sekä kaupunkien kuhinassa että laajan maan syrjäisissä kylissä.
Kun joku sanoo uskovansa, mutta ilman kirkkoa, kirkonrakastajana jään ihmettelemään. Ihan kuin hän sanoisi kyllä pitävänsä valosta ja lämmöstä, mutta sanoisi, että ei tarvitse aurinkoa.
(Tässä kohtaa on huomautettava, että kirkon aurinko ei toki ole kukaan kirkon työntekijä, vaan Ylösnoussut Kristus.)
Kaikkine surkeine puutteineen ja virheineenkin kirkko on äiti, joka on kertonut suurta tarinaa. Se on muovannut suuren tarinan omalle kielelleni, ymmärrettäväksi, läheiseksi ja omaksi.
Kirkkoäiti on antanut ravintoa, joka ei ole ollut pikaruokaa. Se on ollut kuitupitoista ja rukiista lähiruokaa, joka on saanut kasteensa ja valonsa suoraan taivaasta. Sen monet maut ovat sopineet kaikkiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin. Monesti toiveikas viesti on antanut pontta uuteen päivään. Joskus psalmin tai virren rujo tunnelma on tulkinnut elämän surkeutta ja mitannut pimeyden syvyyttä. Usein pulppuavat sävelet ovat olleet kiitollisia.
Kirkkoäiti on halunnut antaa parasta suojaa lapselleen, jotta jaksaisin halki epävarman ja tuulisen taipaleeni.
Jos tätä äitiä moititaan ja nälvitään, minuunkin sattuu. Tämä äitivanhus ei parane haukkumalla, vaan rakastamalla ja rukoilemalla.
Tässä keskustellaan nyt siis siitä, tapahtuiko parisuhteen siunaaminen vai ei. Keskustelu ei koske nyt sitä pitäisikö papin siunata rekisteröity parisuhde vai ei.
HS:n uutisessa kerrotaan:
”Vantaalaiselle Mälliselle lauantain siunaushetki ei ollut mielenosoitus luterilaista kirkkoa vastaan.
Hänestä kirkossa pysyminen ja Jumalan siunauksen saaminen liitolle on parempi vaihtoehto kuin kirkosta eroaminen”.
”Ajattelimme, että se on meidän hetki. Emme pidä sitä vihkimisenä vaan parisuhteen siunaamisena, koska elän toivossa, että saamme vielä ne häätkin”, Mällinen miettii.
Tämän uutisen mukaan ainakin parisuhteen toinen osapuoli koki saavansa parisuhteen siunaamisen. Tapahtuman tulkinta vaikuttaa olevan moniulotteinen.
Juu Salme, minähän tuossa vain yritin huomauttaa, että voipi olla Hesarin toimittajalle tai riviseurakuntalaiselle aika vaikea ymmärtää, mikä siunaamisen kohde on ja mikä se ei ole.
Ja varmasti Mällisellä on oikeus kokea, että hän sai siunauksen parisuhteelleen vaikka se ei sitä teologisesti tai piispainkokouksen päätöksen mukaan sitä olisikaan. Mällinen puhuu tuossa Jumalan siunauksesta, sen voi kokea saavansa aivan ilman pappia tai piispainkokoustakin. Näinhän sitä vakuullaan virrenveisuunkin suhteen – se on uskonnon harjoittamista vain jos uskoo siihen sanomaan.
Mitä sitten tulee näihin kielletyihin osioihin ja niiden sijoittumiseen ja tapahtumapaikkaan (kesken rukoushetken, seurakunnan tontilla jne.) niin eihän riisin heittäminen tai sormusten vaihto kuitenkaan tarkoita, että nyt on siunattu parisuhde tai avioliitto. Eli ei se mahdollisesti luvaton ja ohjeen vastainen sormustenvaihto väärään aikaan tai väärässä paikassa, vaikka äärimmäisen tärkeä ja tutkimisen arvoinen seikka onkin, tee tilaisuudesta parisuhteen siunaustilaisuutta.
Jani, kommenttini tarkoitus ei ollut mitenkään mitätöidä sanomaasi. Tarkensin vain itsellenikin, mistä nyt keskustellaan. 🙂
Salme, eipä hätää, en kokenut kommenttiasi mitenkään mitätöivänä.
Sehän on selvää, että joillakin on tällaisessa tilanteessa kova huoli siitä, että siunauksen saanut 21-vuotias on nyt siinä luulossa, että Jumala on siunannut myös hänen rakkautensa puolisoaan kohtaan. Ja että Jumala on siunannut myös hänen kokonaisvaltaisena ihmisenä ja persoonana.
Kun sen sijaan olisi pitänyt kertoa, että seksuaalisuus on Jumalan lahja ja ihmisen persoonallisuuden eräs syvin ja kantavin voima. Ja että sinut, 21-vuotias, Jumala kyllä siunaa, mutta vain siltä osin, joka ei liity homoseksuaaliseen identiteettisi ja sen syvään ja kantavaan voimaan osana persoonallisuuttasi. Eikä Jumala myöskään siunaa rakkauttasi ja kiintymystäsi kumppaniasia kohtaan, koska siinä on seksuaalinen viritys.
Mutta muuten siis, Herran siunausta!
Minun käsittääksen siunaamisen tekee Jumala, joka tuskin noudattaa piispainkokouksen päätöksiä.
Aika monelle homoparille olisi varmasti tärkeää saada kokea olevansa hyväksytty myös Jumalan edessä.
”Pastoraalisten ohjeiden sallimien puitteiden” valvomiseksi tarvitaan mielestäni valvotakamerat. Entä jos pariskunta alkaa väkisin vaihtaa sormusta? Ehkä kulku metallinilmaisevista porteista voisi olla homopareille käypä ratkaisu. Halvempikin kuin vartijat.
Mitähän Jumala mahtaa ajatella seuratessaan kirkkonsa koomista, mutta hidasta maallista vaellusta kohti tasa-arvoisempaa ihmiskäsitystä?
Raamatusta voin lukea Jeesuksen opetuksen:
”Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?”
Niin Jeesus sanoi hänelle: ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.’
Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.
Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’
Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” Matt. 22:36-40
Minusta on röyhkeätä tulkita Jeesuksen opetuksia noin, mutta pidä sinä tulkintasi, mutta anna toisten elää uskonsa mukaan.
On rakkautta julistaa totuus, vaikka valheella saisikin uskonnollista valtaa.
21. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
”On rakkautta julistaa totuus, vaikka valheella saisikin uskonnollista valtaa.”
Niin, sinun omaa totuuttasi Teemu. Kristinusko on jakautunut yli 41000 eri lahkoon ja kaikilla on se ”oikea” totuus, jotka he sitten yrittävät pakottaa muille 🙂
Kristilliset seurakunnat ovat kukin erilaisia kuten niiden jäsenetkin. Raamatun Sana johtaa kaikki uskovat pelastukseen, vaikka muotomenot vaihtelevat. On totta, että jos Sanasta vieraannutaan niin tie vie ajan hengen mukaisille korvanpalvonnoille.
Tämä touhu menee nyt niin totaaliseksi farssiksi, että ehdota siirtymistä suoraan loppuratkaisuun: Kirkko jaetaan kahteen siipeen, liberaaliin ja konservatiiviseen. Pääosa omaisuudesta jää liberaalisiivelle, kuten myös kirkon yhteiskunnalliset tehtävät yms. Pienemmälle konsusiivelle jää sen olemassaolon mahdollistava omaisuus sekä mahdolliseti myös verotusoikeus. Jälkimmäiseen kirkkoon liitetään myös useimpien herätysliikkeiden omaisuus ja henkilökunta ja näin siitä saadaan elinvoimainen resursseitaan. Ratkasu synnyttää siis kaksi luterilaista kirkkoa joko täysin erillisinä rakenteina tai osittain toisiinsa kytkeytyneitä. Näin saamme kirkkoon rauhan ja voimme keskittyä taas varsinaiseen bisnekseemme.
Itse olen jo siirtynyt ulos hapattamasta liberaalikirkkoa ja puolisoni alkaa olla kypsä samaan ratkaisuun.
Toivon, että ihmiset laajemminkin ymmärtävät, että kirkkoon ei ole järkevää saati pakko kuulua. Ei edes perinteen vuoksi, sillä kirkko ei enää ole se ”perinteinen” johon vanhempamme ja isovanhempamme kuuluivat. Meidän on tehtävä omat ratkaisumme. Näin ei voi jatkua.
Jotkut ovat siirtyneet ortodoksikirkon jäseniksi ja osa liittynyt vapaiden suuntien seurakuntiin. Mahdollisuuksia on siis monia, jos harkitsee lut.kirkon jättämistä.
Tämä oli mielenkiintoinen kommentti. Olebn seurannu teologista vääntöä kauan, mutta että loppuratkaisu onkin näin helppo: jaetaan omaisuus.
Löytyy luterilaisia jp-yhteisöjä jotka ei mene virtausten mukana, ei siis tarvitse lähteä juurilta.
itsekin olen miettinyt joskus tuota jakamista. Siinä on kuitenkin ongelmana mm. se, että kirkko jakautuu kolmeen osaa, ei kahteen eli konservatiivit, liberaalit ja ne, jotka eivät koe olevansa kumpaakaan. Timon ehdotus on silti mielenkiintoinen. Itsenäiden herätysliikkeiden omaisuutta tuskin voisi pakkolunastaa heiltä, mutta tällainen kirkon sisäinen ”avioero” ei silti liene täysin mahdoton teoreettisesti. Käytäntö olisi kyllä aika vaikeaa, mm. seurakuntalaisten pitäisi vielä ottaa kantaa kumpaa he haluavat itsensä merkittävän. Jotain houkuttelevaa tuossa ideassa silti on.
No kyllä alkaa todella olla farssia koko jauhaminen.
Ööh, mikä tästä juuri nyt tekee farssin? Sekö, että 21-vuotiaat pyysivät Jumalan siunausta ja pappi sen heille toimitti?
Minustakin farssimaisia piirteitä on, mutta ne ovat siellä kirkon ihmiskuvan puolella ja sehän nyt on ollut tiedossa jo kymmeniä vuosia. Ihan vaikka Salmen mieliksi pari sanaa toisesta vähemmistöstä, vammaisista, joka ei ole foorumin viimeaikaisten kommenttien mukaan saanut riittävää huomiota. Voisiko vammaisen ihmisen siunata sellaisella ohjeistuksella, että tilanteessa on käytävä selväksi, että nyt siunataan ihminen, muttei hänen vammaisuuttaan osana häntä ja hänen identiteettiään. Koska vamma edustaa langenneisuutta, ei-luotua ja sellaista ei Jumala siunaa vaan vihaa. Mutta muuten Jumala kyllä rakastaa kyseistä ihmistä. Ja vammaisten kirkkopyhässä voidaan kyllä rukoilla mutta vain sen puolesta, että Jumala parantaa vamman ja ihminen tulee jälleen sellaiseksi kuin Jumala hänet loi ja tarkoitti.
Loukkaavaa ja törkeää, eikö? Minun mielestäni ainakin. Mutta kuitenkin juuri sitä, mitä kovasti halutaan ja vaaditaan kun kyseessä on toinen ei-luoduksi ja langenneisuutta edustavaksi ominaisuudeksi määritelty asia, homoseksuaalisuus.
Etkö usko että Kristus keskuudessamme voi parantaa sairaat ja vammat, antaa sokealle näön ja elvyttää kuoleen eläväksi, vai miksi asian puolesta rukoilu on sinusta loukkaavaa?
Jani Salmisen kommentti osuu täsmällisesti asian ytimeen. Tästä nimenomaan on kysymys.
Kirkolla on paljon anteeksipyydettävää homoseksuaaleilta, sitten joskus kun se siihen ryhtyy.
Elämme jossain määrin samanlaista aikakautta kuin toisen maailmansodan jälkeen, jolloin nk. asevelipapisto alkoi hieroa suhteita ja sopua työväenliikkeen kanssa.
Jukka Kivimäki, enhän minä epäillyt sitä, etteikö Jumala voisi antaa syntymäsokealle näön, herättää kuolleista tai kasvataa uuden jalan amputoidun tilalle.
Sen sijaan kiinnitin huomiota siihen, että jos tällainen ihmeparantuminen on edellytys sille, että vammaisen voi siunata kokonaisvaltaisesti ihmisenä eikä vain siltä osin kun siunaus ei koske hänen vammaansa ja hänen identiteettiään vammaisena. Ja niin kauan kuin tätä ihmeparantumista ei tapahdu, rukoillaan sen puolesta, että se tapahtuisi ja muistutetaan, että Jumala vihaa syntiä ja ei-luotua. Mutta kun ihmeparantuminen on tapahtunut, saa vammainenkin, silloin siis vammaton ihminen Jumalan siunauksen ihan täysivaltaisesti ja kokonaisena ihmisenä ja mediassa ja nettipalstoilla voidaan kertoa tapauksesta mallina muilekin vammaisille: Kilvoitelkaa ja rukoilkaa, vammanne parantuminen on mahdollista, ettekö usko, no, katsokaa tätä!
Kyllä minä uskon, että toiset pitävät tällaista ihmiskuvaa oikeana ja haluavat sellaista vaalia. Minä vaan kuulun siihen porukkaa, jonka mielestä tämä on epäinhimillistä ja kuten sanoin loukkaavaa ja törkeää. Mutta kanssani saa silti kernaasti olla eri mieltä.
Siunauksen yhteiselämälle antaa Jumala kunkin ihmisen omassa hengessä. Eivät papit ja kirkot ole Jumalia vaikka niin itse uskovatkin. Nykyinen käytäntö osoittaa kirkon valtaa, joka ei ole realistista Jeesuksen vahvistamaan Jumalan tahtoon ihmisten tasa-arvoisuudesta. Tekee kirkko ja papit nyt mitä tahansa, niin aika ja terve järki voittaa ja jo voittamassa ihmisten ajattelussa. Yhteiskunnan vahvistus suhteelle on riittävä.
Reino Suni: ”Tätä asiaa ovat piispat noin 7 v ajan huolella pohtineet ja tulleet lisäksi siihen johtopäätökseen, että homoseksuaalin voi siunata myös hautaan.”
On siinä ollut raskas ja voimia vaativa urakka kymmenelle piispalle seitsemäksi vuodeksi (11:lle, jos kenttäpiispakin on ollut kiperissä pohdinnoissa mukana).
Reino Suni: ”Tekee kirkko ja papit nyt mitä tahansa, niin aika ja terve järki voittaa ja jo voittamassa ihmisten ajattelussa.”
Luojan kiitos!
Reino Suni
Sorry Reino. Viittaus oli Jani Salmisen aikaisemmasta kommentista 28.06. klo 22.28. Ei ollut tarkoitukseni pistää suuhusi kommenttia arvon piispojen kohtalosta ”työn raskaan raatajina”. Anteeksiantamatonta huolimattomuutta minulta.
Koko tämä homojen siunaamis- tai siunaamattomuuskysymys on vain niin huvittavaa pilkun vääntöä, ettei tätä pakana pysty ääneen nauramatta lukemaan.
Ilmoituksen tekeminen ylläpidolle on ihan sinun omassa harkinnassasi. Miksi sitä minulta kysyt?
Vinkki: Kommenttien oikeassa alakulmassa on teksti ”ilmoita asiaton kommentti”.
Sitä klikkaamalla teet ilmoituksen nopeasti ja vaivattomasti.
ps. Olen useimmiten ollut kyllä kanssasi samaa mieltä.
kimmo wallentin
Kiitos infostasi. Asia on ok. Ystävällisesti olet tarkempi vastaisuudessa.
No, viikko vaihtuu ja kesä jatkuu.
Niinpå Salme
Tästä keskustelusta tuli mieleen yksi tarina, jonka kuulin kauan sitten. Yksi mies löysi hevosen. Siihen ihmiset sanomaan, että onpa Jumala sinua siunannut. Mies siihen, että siunaustako lie mene ja tiedä. Sitten tämä hevonen potkaisi miestä polveen ja hän rampautui. Tähän ihmiset tulivat taas tuomaan omansa ja taas mies vastasi siunaustako vai mitä, mene ja tiedä. Syttyi sota ja mies ei joutunut sotaan ,uiden mukana. Tähän taas ihmiset, että Jumala on sinua siunannut, johon mies jälleen, että siunaustako lie vai mitä. Teistä kukaan ei tiedä, mihin tuo nuori ohjattiin. Hän tulee elämään sen kanssa.
En ole ennen kuullutkaan, että sormusten vaihto olisi joku kirkollinen toimitus. Me vaihdoimme sormuksia nykyisen vaimoni kanssa aikoinaan alivuokralaiskämpässäni. Olimme molemmat silloin opiskelijoita. Ei ollut pappia eikä lukkaria. Me kaksi vain. Eikä edes rukoiltu.