Uskoa ilman kirkkoa?

Olen kuullut joidenkin sanovan: ”Kyllä minä uskon, mutta en minä siihen kirkkoa tarvitse, en sitä instituutiota.”
Kunnioitan heidän näkemyksiään ja ratkaisujaan. Varsinkaan, kun en omista mittatikkua, jolla voisin mitata heidän uskonsa määrää ja laatua. Enkä voi väittää, että kirkon edustajat näyttäisivät rakastavat äidinkasvonsa aina ja kaikille tai toimisivat aukottoman oikeamielisesti ja ihailtavasti aina ja kaikkialla – ja että siksi syntyisi kiihkeää halua olla kirkon jäsen.

Kirkonrakastajana jään silti ihmettelemään.

Sanoma maailmankaikkeuden ja ihmisen luoneesta Jumalasta sekä Ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta eivät ole tipahtaneet meille pilvistä sateena, eivät edes salamaniskuna. Sanomaa on kuljetettu läpi parin vuosituhannen kristillisten kirkkojen työnä. Sekä alkuseurakunta, itäinen ja läntinen kirkko, reformaation jälkeen syntyneet kirkot ja viime vuosisadan aikana syntyneet ns. vapaat suunnat ovat tehneet ihan samaa työtä: julistaneet, opettaneet, kastaneet, jakaneet ehtoollista, rukoilleet, siunanneet, auttaneet, kääntäneet Raamattua yhä uusille kielille ja vieneet viestiä eteenpäin.

Se on ollut vaivalloista työtä, jossa monelta on mennyt henki. Monilta ovat menneet myös omaisuus, terveys tai ihmissuhteet. Toki historian kulussa tämän työn tekeminen on merkinnyt monille myös turvattua elämää, säännöllisiä tuloja, etuisuuksia ja arvostettua asemaa sekä kiusauksia astua esimerkiksi ylpeyden tai tuomiohengen teille.

Kaikesta huolimatta ilman tätä kirkkojen tekemää työtä sanoma Jumalasta ja Jeesuksesta ei olisi koskaan tavoittanut minua. Ei häntäkään, joka sanoo kyllä uskovansa, mutta mieluummin ilman kirkkoa. Ilman kosketusta kirkkoon usko ei olisi syntynyt hänessäkään.

Meilläkin on tarvittu suurta joukkoa Raamatun suomentajia, pappeja, diakoniatyöntekijöitä, virsirunoilijoita, kanttoreita, pyhäkoulunopettajia, suntioita ja niin edelleen – aikojen saatossa jo valtavaksi kasvanutta ihmisjoukkoa tekemässä työtään sekä kaupunkien kuhinassa että laajan maan syrjäisissä kylissä.

Kun joku sanoo uskovansa, mutta ilman kirkkoa, kirkonrakastajana jään ihmettelemään. Ihan kuin hän sanoisi kyllä pitävänsä valosta ja lämmöstä, mutta sanoisi, että ei tarvitse aurinkoa.

(Tässä kohtaa on huomautettava, että kirkon aurinko ei toki ole kukaan kirkon työntekijä, vaan Ylösnoussut Kristus.)

Kaikkine surkeine puutteineen ja virheineenkin kirkko on äiti, joka on kertonut suurta tarinaa. Se on muovannut suuren tarinan omalle kielelleni, ymmärrettäväksi, läheiseksi ja omaksi.

Kirkkoäiti on antanut ravintoa, joka ei ole ollut pikaruokaa. Se on ollut kuitupitoista ja rukiista lähiruokaa, joka on saanut kasteensa ja valonsa suoraan taivaasta. Sen monet maut ovat sopineet kaikkiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin. Monesti toiveikas viesti on antanut pontta uuteen päivään. Joskus psalmin tai virren rujo tunnelma on tulkinnut elämän surkeutta ja mitannut pimeyden syvyyttä. Usein pulppuavat sävelet ovat olleet kiitollisia.

Kirkkoäiti on halunnut antaa parasta suojaa lapselleen, jotta jaksaisin halki epävarman ja tuulisen taipaleeni.
Jos tätä äitiä moititaan ja nälvitään, minuunkin sattuu. Tämä äitivanhus ei parane haukkumalla, vaan rakastamalla ja rukoilemalla.

  1. ”Pikkusen” saivartelun päälle menee tämäkin selittely, niin kuin kirkolla aina. Eikö olisi kaikille helpompaa valita vain yksi jakkara millä istuu, eikä koittaa kumartaa sillä tavoin kahteen suuntaan ettei tule pyllistäneeksi toiseen.

    Ainoa asia, jossa kirkon kanta on selkeä, on että se tahtoo pitää sinut kirkollisveronmaksajana, mutta mielellään sellaisena joka ei turhaan kirkonpenkkejä kuluta eikä muutenkaan kannatta kirkon oppia turhan tarkkaan, kuin mitä tulee mammonaan – hän on se kirkon jumala. Kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.

    ”Voi teitä kirjanoppineet ja farisealaiset, te ulkokullatut jotka syötte leskein huoneet, ja muodoksi pidätte pitkät rukoukset: sentähden te saatte sitä kovemman kadotuksen.” – Matteus 23:14

  2. Riippumatta sitä mitä mieltä itse kukin on itse siunausasiasta, niin eipä tilaisuus sitenkään tainnut mennä aivan piispainkokouksen ohjeen mukaan.

    Piispainkokouksen ohjeessa:

    Tällaisessa rukouksessa ei ole kyse avioliittoon rinnastettavan parisuhteen siunaamisesta. Siinä ei käytetä avioliiton vihkimiseen tai sen siunaamiseen kuuluvia erityisiä osia (esimerkiksi kysymykset, lupaukset, sormusten vaihto, puolisoiksi julistaminen, liiton siunaaminen).

    HS uutisen kuvatekstissä:

    Pappi Toni Fagerholm oli läsnä kun Sarita Mällinen pujotti sormuksen Tiia Koskisen sormeen.

    Miten on Toni Fagerhol: liityikö tilaisuuteen sormustenvaihto, vaiko ei?

    Miten on Heikki Hämäläinen: Liittyikö sormustenvaihto osana etukäteen lähetetyyn ”kaavaan” vaiko ei?

    Jos liittyi, niin miten perustelet pysymistä piispainkokouksen ohjeen sisällä?

    • Lehtikuva viestii aivan muuta.Sponttaaniin sooloiluun tuskin olisi lehtikuvaaja ehtinyt mukaan.

      Muistuttaisin että piispat, mukaan lukien Helsinkin piispa Askola, ovat jo aiemmin viestineet, että seurakunnan työntekijä vastaa kokonaisuudesta, eikä siihen voi kuulua väliosuutta, johon seurakunnan työntekijä ”ei osallistu”.

    • Nytkö ei isoveli valvonut…Aah tää on jo niin koomista, tää ettei voi kuin nauraa…

      Ja iloita!

    • välillä valitetaan, että esim. lähetysjärjestöt eivät toimi kirkon periaatteiden mukaan, mutta nyt kirkon periaatteilla ei tunnu olevan väliä. Epäloogista.

    • Juhani Heinonen, ihan ilman muuta kirkon periaatteilla on merkitystä tässäkin tapauksessa. Pastori Fagerholm arvioi, että tämä voi poikia valituksen tuomiokapituliin. Sehän on ilman muuta selvä, että jos tästä valitus tehdään niin se pitää sitten tutkia asianmukaisesti ja jos on toimittu vastoin piispainkokouksen ohjetta niin sitten vaan rangaistusta kehiin.

      Eli olemme täsmälleen samaa mieltä, jos viestisi oikein ymmärrän, että rangaistusta vaan sekä Fagerholmille että lähetysjärjestöille, jos/kun päätöksiä ei kunnioiteta.

  3. Hei Jukka ja kiitos kysymyksestäsi. Pariskunta on omassa osuudessaan vaihtanut sormukset. Tuomiokapituliin lähetetyssä kaavassa ei ollut tästä mitään mainintaa.

    Pappi ei ole sormusten vaihtoon mitenkään osallistunut (ollut toki läsnä), eli ei ole ollut sormusrukousta tai kehoituksia tms. Meneekö tämä ohjeen hengessä tai ei, niin siitä varmasti voi esittää erilaisia tulkintoja.

    Ystävällisin terveisin,
    Heikki Hämäläinen

    • Asiahan käsiteltiin ns. kolmen papin ohjeen yhteydessä. Tuolloin sekä Helsingin että Espoon hiippakunnissa todetiin että kokonaisuudesta ei sen väliin voi irrotta kuvatunkaltasta osuutta.

      Käytännössä pariskunnan ”oman osuuden” paikka olisi vasta Herran rukousen jälkeen. Itse rukoushan ei ole tarkoitettu seremoniaksi, joten sen lomaan ei muutoinkaan kuulu mitään seremoniallisia väliosuuksia.

      Jos pariskunta sitten yhdessä pastorin kanssa rukoiltuaan päättää vaihtaan ne samaiset sormukset, mitkä he olisivat voineet vaihtaa jo vaikkapa maistraatissa, niin se on heidän asiansa. Mitäpä sitä heiltä kieltämään.

      Eräs tuttavani pastori totesi lupautuneensa rukoukseen, mutta kaikenmoiset ”hääseremoniat” vasta seurakunnan tontin ulkopuolella. Jokainen siis laittaa rajat hieman eri paikkaan.

    • Viittaamasi TV-ohjelma kuvattiin ennen nykyisen ohjeen antamista. Näin ollen siitä ei voi tehdä johtopäätöksiä ohjeen suhteen.

    • Jukka, kyllä, kuten itsekin ilmaisin kommentissani ” silloin kun kirkolla ei ollut asiasta päätöstä.”

      Oliko niin, että kirkon piti alkaa ottamaan kantaa ja tekemään päätöksiä juuri siksi, että muutama pappi oli jo omaehtoisesti toiminut siten, että oli siunannut ko. parisuhteita?

  4. Uskontojournalismi on niin kovin vaikeaa. Hesarin toimittajallekaan ei ehkä ole täysin auennut, että kun kyseessä on siunaustilaisuus, niin siinä voidaan siunata parisuhteensa rekisteröineet, muttei heidän parisuhdettaan. Tätä asiaa ovat piispat noin 7 v ajan huolella pohtineet ja tulleet lisäksi siihen johtopäätökseen, että homoseksuaalin voi siunata myös hautaan. En ole tosin ihan varma, onko asiaan otettu teologinen kanta vai onko kyseessä vain tämänhetkinen, hallinnollinen ratkaisu. Ja siitäkään en ole ihan varma, että jos homoseksuaali on rekisteröinyt parisuhteensa, onko siunaustilaisuuden järjestäminen yhä mahdollista. Vai voisiko siinä olla jokin teologinen mietintä vielä kesken, jonka lopputulema selviää esim. 15 v kuluttua. Jos sitten todetaankin, että tällainen hautaan siunaaminen ei ole mahdollista, niin perutaankohan siunaus sitten takautuvasti ja tuleeko siihen oma kaavansa?

    Joten näiden suurten uskontojournalististen haasteiden keskellä pitää olla armollinen valtamedian toimittajia kohtaan.

    Ehkä näihin parisuhteensa rekisteröineiden kanssa tapahtuviin rukoiluilutilanteisiin olisi syytä asentaa valvontakamerat, jotta saadaan autenttista materiaalia tutkittavaksi. Kameravalvonta olisi ehkä hyvä ulottaa koko kiinteistölle, koska joku voi vaikka yrittää heittää riisiä kirkonportin lähettyvillä, mikä viittaisi häihin (=kiellettyä). Vapaaehtoisten valvontajoukkojen perustaminen voisi olla myös hyvä idea.

    Tuomiokapituli sitten selvittäisi, kuten tässäkin tapauksessa, onko ohjetta rikottu ja langettaisi asianmukaisen rangaistuksen ohjeistusta vastaan toimineille.

Kettunen Minna
Kettunen Minnahttp://www.vaarninpappila.fi
KIRKONRAKASTAJA. Kirjoittaja on vierastanut blogimaailmaa. Hän halusi kuitenkin ryhtyä blogistiksi, jotta voisi tälläkin tavalla osallistua keskusteluun kirkosta ja uskosta.