Ne kaikuivat jo, nuo vasaran iskut mustassa maailmassa. Pisarat, punaiset, putoilivat ruusuina meidänkin kirkon alttarille ja sydämiimme. Syylliset eivät jää tuhansien vuosien taakse. Syyllinen on lähellä. Liian lähellä. Meissä. Minussa. Me olemme tässä – Juudakset ja Pietarit, Tuomakset ja Johannekset. Kaikki. Me pettäjät, kavaltajat ja pakenijat. Me, itsellemme parhaita paikkoja hamuavat. Me olimme huutamassa ristiin naulitsemista. Niin me, heikot opetuslapset, toimimme. Pitelemmekö yhä lyömäasetta kädessämme? Jäikö huuto suuhumme ja sydämeemme kaikumaan.
Jeesus koki meidän kaikkien tunteet ja elämisen painot, tuskan ja pimeyden, syyllisyyden ja synnin. Mikä pohjaton tuska, läpäisemätön pimeys, mikä syntien paljous, että meillä olisi anteeksiantamus ja elämä.
Suuri huoli Jeesuksella näyttää olleen omiensa keskinäisestä rakkaudesta. Aiheellisesti, tiedämme me. Rakkaus joutuu arkielämässä usein koetukselle. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä, ja Jeesus tuntee meidät, tuntee elämämme, tämän hetken ja tulevan. Tänäänkin Hän rakastaa meitä, jotka saatamme unohtaa tämän viikon merkityksen ja – Jeesuksenkin merkityksen.
Kohta se kuitenkin rävähtää. Valo. Rävähtää kirkkaampana kuin päivän valo. Kestävämpänä kuin mikään muu. Odotan sitä. Odotamme tietoa, ettei Jeesus ole haudassa, vaan on noussut ylös.
Perheemme on palanut kotiin juhla-ajaksi. Eri puolilta maailmaa ovat tulleet yhteen. Syömme aterian. Mämmiäkin, kuluneella viikolla yöllä yhden aikaan isosta uunista otetun. Nyt ikkunan takana koivuissa ovat hiirenkorvat, – tosin ruskeitten kuorien peittäminä, mutta ovat kuitenkin. Tiedän sen.
Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Häntä eivät kuitenkaan pidätä haudan seinät, ei kuolema. Hän nousee kuolleista. Se tieto on kaikkein suurin!
Hienoa! Toivottavasti myös laatuun panostetaan ja varmaan niin tehdäänkin. Tuo sopivasti painetta pistää parastaan kun tietää, että kaikki näkyy maailmalle.