Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
jorma ojala: ” On pidetty kiinni Jumalan sanasta ja on varjeltu opin totuutta, on tunnettu vakava vastuu ihmisten pelastuksesta.”
Tämä saattaa aiheuttaa ”oikeaoppisen” protestiryöpyn, mutta aiheuttakoon. Evl.kirkkoon kastettuna olen käynyt evl.kirkon ehtoollisella, ortodoksijuurieni selvittyä liityin ortodoksikirkkoon ja osallistunut ortodoksikirkon ehtoolliseen minkä lisäksi olen Tallinnan Piritan luostarissa yöpyneenä saanut kutsun osallistua ekumeeniseen ehtoolliseen myös heidän kappelissaan. Luterilaisen kirkon jäsenillä ehtoolliseen ei ollut lupa osallistua. Ehtoollisen jakoi katolisen kirkon eläkkeelle jäänyt kardinaali ”Monsignore” Vello Salo, joka sodan aikana oli virolaisten vapaaehtoisten joukossa puolustanut Suomea mm. Viipurinlahden taisteluissa. Erosin ortodokseista vapaamuurarikohun seurauksena, kun kirkko ei ilmeisesti hyväksy heitä kuten ei hyväksy seksuaalivähemmistöjäkään. Liityin takaisin evl.kirkkoon vain ”kaikkien rakkaitteni vuoksi”.
Pahoittelen tässä keskusteluketjussa mukana oleville, että edellinen kommenttini on hieman kitkerä. Se nousee siitä, että luin joistakin kommenteista vastustajan (luen sen: Paholaisen) leirissä toimimisesta. Tällä luin viitattavan kirkon piirissä toimiviin kristittyihin. Ehkä luin ja ymmärsin väärin. Lisäksi asioita voi nähdä eri tavalla ja sekin pitää hyväksyä. Kirkon ja muunkaan kristillisyyden pelastus tai ainakaan ainoa pelastus maassamme ei liene opilliseen tiukkuuteen ja ehdottomaan puhtauteen pyrkiminen. Tärkeintä olisi, että kristillisen sanoman peruasiat säilyisivät ja että ihmiset löytäisivät Lutherin tavoin elämänsä taisteluissa armollisen Jumalan. Olen toki huolestunut siitä, jos suunta on toisenlainen. Teen joka päivä työtä asian puolesta ja kirkon työ on tässä kestävyyslaji. Luotan siinä Jumalan työhön, jota hän tekee sanan ja sakramenttien ja Pyhän Henkensä kautta. Me kylvämme ja Jumala antaa kasvun ja korjaa sadon.
Toivo Loikkanen :”luin joistakin kommenteista vastustajan (luen sen: Paholaisen) leirissä toimimisesta. Tällä luin viitattavan kirkon piirissä toimiviin kristittyihin.”
Usarin blogipalstalla teologimuusikko(evl) kertoi vapaamuurariudestaan omalla nimellään. Lopulta hän nimimerkiksi muuttuneena pyysi apua ja hänen kokemuksensa evl.papin opetuksesta oli tämä: ”Blogisti lyttää toisten ihmisten viattoman harrastuksen oman uskonsa viitoittamilla perusteilla. Sen jälkeen miltei nimeää minut eläväksi saatanaksi jne.” Vapaamuurarit leimattiin saatananpalvojiksi ja sain papilta esim. seuraavan kommentin puolisoni harrastuksesta: ”Vastaa tähän, äläkä kiemurtele, senkin tsuhnaäpärä! Taidankos enää paremmin sinua haukkua ja yrittää herättää sinut pohtimaan, mitä se sinun ”rakas” miehesi oikein puuhaa!” Lopulta hän teki valituksen Julkisen Sanan Neuvostolle, kun paikallinen lehti ei julkaissut mainintaa, jossa hän kertoi, että en rakasta puolisoani.
Eihän täällä kukaan voi toista ojentaa. Jumalahan se yksin on joka meitä asettaa kysymysten eteen tai etsimään sitä, mikä on kadonnut tai mitä ei todellisuudessa ollut omistanutkaan….
Blogin otsikkona on Luterilaisuuden aarteet….
Aikamoinen paradoksi siitä syntyy, kun seuraa keskusteluamme harhaopeista. Luterilaisuus on opillisissa asioissa ollut varma ja yksituumainen.
Luther ja reformatoriset isät olivat siis hyvin tarkkoja näissä asioissa. Olisivatko edes päästäneet ehtoolliselle sellaista, joka kieltää neitseestä syntymisen ja propagoi Kristuksen adoptiota?
Toivon pahastumisesta jotakin. Ei kai sentään olen pakko uskoa, että Pyhä Henki vaikuttaa epäuskoa ja harhaopetusta? Eiköhän kaikki sellainen rikkaruohon kylvö lähde vastustajasta?
jorma ojala :”Olisivatko edes päästäneet ehtoolliselle sellaista, joka kieltää neitseestä syntymisen ja propagoi Kristuksen adoptiota?”
Tätäkö tarkoitat: n. vuosi kristinuskon Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi julistamisen jälkeen hyväksyttiin dogmi, jonka mukaan Jumala ja Jeesus olivat samaa olemusta ja Jumala oli vain ilmaissut itsensä ihmisen hahmossa. Katolinen kirkko otti tuon dogmin myötä Jumalan edustajan aseman maanpäällä, kun alkuperäinen käsitys Kristuksesta oli sisältynyt ”adoptionistiseen dogmiin, jossa sanottiin, että Jumala oli ottanut Jeesus-ihmisen pojakseen” l. ottanut omakseen köyhän ja kärsivän ihmisen. (lFromm: Terve yhteiskunta, Rauma 1971) Jos evl.kirkko etsii alkuseurakunnan mallia, niin mitä se oikein etsii? Ja syntymisestä puheen ollen saiko Jeesus alkunsa Isästä vai Pyhästä Hengestä?
Tuula, Raamattu on selkeä, eikä siihen mitään tarvitse lisätä tai poistaa.
Juha Heinilä :””Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennenkuin Aabraham syntyi, olen minä ollut.” (Joh. 8:58)””
Kyllä. Hän, jonka nimi on ’Minä olen’ oli olemassa jo ennen aikojen alkua ja subjektiivisen uskoni mukaan myös ihmisen ’minä’ on pisara tuosta hengestä, jota Jumalaksi sanotaan. Mutta miten on uskontunnusten laita? Uskoako ”yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua” vai ”meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä”? Ja jos hän sikisi Pyhästä Hengestä, niin hänen ruumiillisen elämänsä alku on eri kuin ihmisillä, joten voiko häntä sanoa ”tosi ihmiseksi”?
Jeesus Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. 100 % ihminen ja 100 % Jumala.
”Lisäksi asioita voi nähdä eri tavalla ja sekin pitää hyväksyä. Kirkon ja muunkaan kristillisyyden pelastus tai ainakaan ainoa pelastus maassamme ei liene opilliseen tiukkuuteen ja ehdottomaan puhtauteen pyrkiminen.” (Toivo Loikkanen).
Minustakin nykykirkolle riittäisi se opillinen tiukkuus- ja puhtaustaso, joka oli Lutherilla, tunnustuskirjojen kirjoittajilla ja luterilaisen ortodoksian edustajilla.
Juha, kiitos vastauksesta.
Kirkko ei ole taivas. Niiden kynnyksillä vahtivat kirkkoväärtit Raamattuineen ja tenttaavat uskomme perusteita nähdäkseen olemmeko kelvollisia heidän ehtoollispöytiinsä. Viimeisellä tuomiolla meiltä ei kysytä uskoimmeko neitseestä syntymiseen, vaan kuinka toteutimme Rakkauden lain: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”
Ja kun kuulijat ihmettelevät koska he ovat nähneet Jeesuksen kyseisissä tilanteissa, ”Kuningas vastaa heille :”Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”