Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
(Jorma Ojala)
Tarkoitatko, että järjen vaatimukset ovat ristiriidassa kristinopin kanssa? Onko järki siis harhaa?
Jorma. Tämä on luopumuksen ja antikristillisen hengen aikaa, aivan kuten sanot. Toisaalta lukeneena miehenä tiedät, että monet hengelliset herätykset ajoittuvat juuri suuriin murroskausiin, siihen kun on ollut oikein pimeää. Ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Toivotaan, ja ennen kaikkea rukoillaan Suomelle vielä kerran herätyksen armoa.
Mitä on sitä ennen? Mieti vähän, koska tiedät..
Sitä ennen Suomeen tulee todella vaikeat ajat, ennen kaikkea taloudellisesti, mutta muutenkin. Vaikeat ajat kaatavat ihmisten epäjumalat, ja pakottavat ihmiset etsimään apua ainoalta todelliselta Jumalalta.
Samalla se on todellinen herätys, itkuherätys, jossa itketään syntejä anteeksi, ei mikään Amerikasta tänne rantautuva viihdeherätys, josta uskovat etsivät itselleen hengellistä viihdettä ja nautintoa. Sellaisten höpöjuttujen aika on ohi.
On hyvä, että löytyy tällaisia ehdottomia ja oikean opin tietäviä ja sitä varjelevia veljiä kuten tässä keskusteluketjussa. Itsekin edustan oikeaa luterilaista oppia, mutta en julista toisia vastustajan leirin edustajiksi. Siinä voisi olla hieman varovaisempi.
2000 vuoden ajan kristikunta on kääntänyt ja vääntänyt uskonasioita välillä kieroon ja välillä suorempaan. Kirkkokuntia on syntynyt ”ziljoonia” ja jokaisella hiukan toisistaan poikkeavia oppeja ja käytäntöjä. On lähdetty erilleen toisista milloin minkäkin opillisen erimielisyyden takia. On rakenneltu niitä oppeja, suuria ja pienempiä, kenties jonkun yhden Raamatun jakeen mukaan…
Mikä meille on yhteistä? Mikä on kristikunnan yhteinen sanoma? Mikä pitää meidät hengissä ja hengessä? Jumala. Kristus. Armo. Rakkaus.
Ei se, millä tavalla ja mihin ja kenen luomiin opinkappaleisiin me uskomme. Ei se, missä seurakunnassa me olemme.
Hän rakastaa meitä, ei sen tähden että meillä on joku oikea oppi, vaan siitä huolimatta.
Jari Raappana :”Samalla se on todellinen herätys, itkuherätys…”
Evl.kirkossa Parantajan sanat ovat tänään ”Älä itke”, ja sen mukaisesti:
”Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!”
(Virsi 600, säkeistöt 2-3)
Toivo. En ole tässä keskustelussa tavannut ehdottomia oikean opin tietäviä ja sitä varjelevia veljiä. Vai riittääkö sellaiseksi pääsemiseksi, jos ilmaisee olevansa huolestunut suomalaisen yhteiskunnan ja hengellisyyden tilasta? Jos riittää, niin kai me silloin sitten olemme ehdottomia oikean opin tietäviä ja sitä varjelevia veljiä.
Ilmeisesti luterilaisen opin edustaminen viranhoidossa on menneisyydessä ollut erilaista kuin nyt. On pidetty kiinni Jumalan sanasta ja on varjeltu opin totuutta, on tunnettu vakava vastuu ihmisten pelastuksesta.
Nyt se näkyy tarkoittavan sanan suhteellistamista, yhä enemmän harhaoppienkin sietämistä, jopa niiden hyväksymistä.
Ilmeisesti on ihan sama miten itsekukin koettaa pelastua, jos yleensä koettaa, kunhan organisaatio toimiija kirkkojärjestyksen pykälät ovat kohdallaan.
Tuo Juha Heinilän kertoma 62 % ei näyttänyt paljoa huolettavan. Herkkätuntoiselle kristitylle ei sekään luku ole ollut tuntematon, pikemminkin surun aihe jälkipolvien tähden.
Monia ei näytä huolettavan, että epäusko astuu uskon sijaan.
Vaikea minun ainakin on uskoa, että tällaisessa rauhallisuudessa Kristuksen seuraaminen olisi tullut omakohtaiseksi ja tärkeäksi ja usko eläväksi.
Itselleni oli hyvin silmiä avaava kokemus kirkon nelivuotiskertomuksen lukeminen. Se oli aika hurjaa kertomaa. Suomalainen kristillisyys on romahtamassa/romahtanut 2000-luvulla kaikilla mittareille mitattuna. Ihmettelen sitä kristittyä, joka ei olisi asiaintilasta todella huolestunut ja surullinen.