Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
En tainnut ihan tulla ymmärretyksi.
Sanottakoon nyt vielä, ettei aarre kovin arvostettu kirkossamme vissiin ole, vai onko?.
Onneksi on SLEY ja SLEF ja varmaankin myös Luthersäätiö pitää tätä aarretta esilä ja arvossaan.
Jeesushan puhuu kallisarvoisesta helmestä, jonka vuoksi myydään kaikki.
Ainoa aito asia mitä kirkolla on Jumalan Sana eli Raamattu, ainakin oli vielä -38 käännökseen asti.
Evankeliumin se on saanut joistain aivan toisen mitä Raamatussa on.
Jos joku pohtii sekä älyllisesti että teologisesti uskontunnustuksen sisältöä ja sen ilmaisuja, se ei ole vielä tunnustuksen hylkäämistä.
Arille: Raamattua on käännetty jo useasti ennen 1938 Kirkkoraamattua. Lisäksi se on eri käsikirjoituksista ja osista aikanaan koottu ja myös ihmisten toimesta kirkolliskokouksissa vahvistettu kokonaisuus. Vuoden 1992 käänös on yksi osa tuossa jatkumossa, ei sen kummempaa. Sekin on siis Raamattu samalla tavalla kuin aikaisemmat käännökset.
”Jos joku pohtii sekä älyllisesti että teologisesti uskontunnustuksen sisältöä ja sen ilmaisuja, se ei ole vielä tunnustuksen hylkäämistä.” (Toivo Loikkanen).
Pohtiminen vielä tuntuu neutraalilta sanalta, mutta jos se on eufemismi kyseenalaistamiselle ja oman skeptisen näkökannan julkituomiselle, ollaan jo pidemmällä. Mielestäni seurakuntalaisella on syy ja oikeus olla huolissaan, jos tämänkin tason ”pohdinta” on avoimesti sallittua.
(Jorma Ojala)
Aikaisemmin mainittiin, että melko huomattava osa papistosta ei usko neitseelliseen syntymään. Onko keskustelijoilla tietoa, kuinka suuri osa kirkon jäsenistä uskoo siihen?
Tarkoittaako vaatimus neitseelliseen syntymään uskomisesta muuten sitä, että Raamattu muutenkin pitäisi hyväksyä kirjaimellisesti? Vai onko siellä osia, jotka voi kyseenalaistaa olematta harhaoppinen? Tämä kysymys siis niille, joiden mielestä neitseellinen syntymä on olennainen osa oppia.
Risto Korhonen,
Veikkaan, että huomattava osa kirkon jäsenistä uskoo epämääräisesti johonkin, mutta varmuuden vuoksi korostaa ettei usko kirkon opettamalla tavalla. Tätä epäuskoa kirkollinen eliitti kutsuu hauskasti ”araksi uskoksi.”
Se ettei huomattava osa papeista usko Pojan neitseelliseen syntymään on huolestuttavaa, koska kyseessä on opillisesti erittäin keskeinen asia.
Raamatussa on kohtia, joita en nyt suoraan sanoisi että voi kyseenalaistaa, mutta joita Luther muistaakseni kutsui ”hämäriksi.”
Tuskin kukaan vaatii keneltäkään mitään.
Asia on ihan toisin päin. Silloin kun on todella etsitty Kristusta
ja kun siihen on ollut todellinen tarve, ei ole pienintäkään halua vaatia:
” just tän ja tän mä suostun Raamatusta ja Kristuksesta uskomaan.. mutten enempää…”.
EI se pelastavaa uskoa ole, että järjen vaatimuksesta hylätään kristinopin keskeisin totuus.
Minusta jokainen oikea uskova ja rehti paimen on huolissaan tällaisesta kehityksestä, eihän harhojen salainenkaan suosiminen ole oikein.
Tunnustuskirjat kauniisti pappilan arkistossa uusinta painosta myöten, mitä se merkitsee, jos opetus vetää yhtä järjen ja maailman kanssa?
Jorma. Kyllä kai se koko suomalaisessa yhteiskunnassa on tällä hetkellä niin, että ihmiset eivät enää oikein osaa oikeata aarretta etsiäkään. Toisaaalta uskon, tai haluan uskoa, että kun ihmiset aikansa täyttävät itseään roskaruoalla, niin jossain vaiheessa osataan antaa arvoa oikeallekin ruoalle. Silloin on evankeliumin vuoro.
En oikein jaksa uskoa, että Suomen kansa elää suuren siunauksen aattohetkiä. Tämä on luopumuksen ja antikristillisen hengen aikaa.