Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
Eritymistä tapahtuu aina lähinnä kahdesta syystä.
Onnistuneet ryhmittyvät sellaisen opetuksen ja spiritualiteetin piiriin, joka vie kauas sellaisesta muutoksesta, mitä Luther Heidelbergin teeseissään kutsui nimellä:
annihilaatioksi.
Annihiilaation kokeneet, joita voidaan kutsua myös heränneiksi,
mieltyvät opetukseen, joka puhuu siitä kuinka Jumala täyttää tyhjäksi tehdyn armonsa runsaudella.
Aika epätoivoinen on Toivo Lokkaseilta kertoa luterilaisuuden aarteesta. Ja sitäpaitsi, turha on Toivo Loikkasen luulla, että saisi ketään ev.lut.kirkosta edes jollaintavalla puolustamaan näkemyksiään.
Pari kolme vuotta menee, niin ev-lut.kirkko on kovasydämisten vanhauskoisten hallinnassa piispoineen päivineen.
Jussi: Kommenttisi on melko epätoivoinen. Tulen itse ev.lut. kirkosta ja kerron näitä näkemyksiä, jotka ovat monille tuttuja ja monien tunnustamia, kuitenkin jotenkin sivuun jääviä kaiken kinastelun keskellä. Jotkut ennustavat, että kirkko on juuri päinvastaisten kuin vanhauskoisten hallussa. Minusta on hyvä, että se on meidän erilaisten luterilaisten kristittyjen hallussa.
Juha: Kerroin vain, että teologian piirissä on eri kristologisia malleja, jotka nousevat Raamatusta. En väittänyt, että uskon niihin tai että ne kaikki olisivat oppimme mukaisia.
Reima: Ne jotka suuntautuvat kirkon ”jatkumoon” ja perintöön ja jotka ovat kunnolla lukeneet ja omaksuneet teologiset läksynsä, tietävät mitä on luterilaisuus. Jokaisen papin tulisi tietää se. Se on mahdollista myös jokaiselle seurakunnan jäsenelle lukemalla katekismusta. Harmittelen kuitenkin sitä, että viime aikoina papeiksi valmistuneilla ei ole sellaista kosketusta Luther-tutkimukseen kuin meillä 1980-luvulla opiskelleilla.
Toivo Loikkanen :”Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?”
”Vaan muistammeko lapsen sen, mi ainaisen tuo kirkkauden”, kun jatkuvasti vaikuttaa siltä, että tässä kovien arvojen ja miesten ja naisten tasa-arvokilpailuyhteiskunnassa jatkuvasti ”laps’ hankeen hukkuu, unhottuu…”
Kun omat jälkeläisemme olivat pieniä, heillä kaikilla oli kasvamisensa tukena mm. seurakunnan nuorisotyön Hymnos-kuoro, jossa ei kyselty oikeaoppisuuden perään ja jossa erilaisten perheiden lapset viihtyivät yli vanhempiensa puoluerajojen ja yhteiskuntaluokkien aikuisikään asti.
Pieni pyyntö on, että kirkko priorisoisi edelleenkin lapsi- ja nuorisotyön tärkeimmäksi, jos jotakin on priorisoitava. Ja puolestani kaikki ”oikeaoppiset” voivat edelleenkin pitää kirkkojensa penkit. Kristittyjen taholta mm. saatananpalvojaksi leimatun puolisona en häiritse ”oikeaoppisten” viihtyvyysaluetta, mutta kirkollisveroa maksan edelleenkin ilomielin lasten ja nuorten hyväksi.
” LUTHERIN LUKIJA ”.
Martti Luther , munkki, , pappi ja professori . Mukana myös Ordotoksista näkemystä.
Hänen toiminta mullisti Euroopan uskonpuhdistajana ( 1483-1546 ).
Hän oli värikäs persoona , joka kiehtoo jokaista Lutherin lukijaa.
Lutherilla oli selittämätön kyky löytää elintilaa uusissa oloissa. Hän oli hurja ja sitkeä taistelija .
Hänen tekstinsä ovat syvällisimpiin salaisuuksiin tunkeutuva ja raju, kaikki pimeyden henget esiin marrssittava . Hän nostaa huikeat näköalat ja niin ihanan lohdun . Hän oli ihmisiä kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen .
Luther ei ollut vain oppi-isä , vaan myös rukoilija , syvällinen virsienkirjoittaja , sakramentista uskonvoimaa ammentava ihminen , raamatun tekstin syvälukemisen harjoittaja.
Siinä asetettiin lähtökohta aina raamatun kokonaissanoma uskon keskukseen : Kristukseen ja hänen vanhurskauteen . Ilman tätä Lutheria ei ymmäretä sitä Lutheria , joka oli rämettyneen kirkon karkea metsänraivaaja .
Jumalan todellisten laintuomioiden ilmoittaja ja vapaan evankeliumin pasuunan soittaja . Hän ei tyytynyt siihen , mitä käsillä oleva aika yritti hänelle kädestä syöttää , vaan etsi kirkon aitoa ja alkuperäistä apostoolista perustaa.
” Luther – tulkinnan ” vaikutus on pitkä ja istunut mahdikkaasti , akatemioissa , kuin myös kirkon johtopaikoilla.
” Kuin myös tavallisille maallikoille , kuten Lailalle ”.
Arkikokemukseni mukaan ainakin suurimmalle osalle kirkon herätyskristittyjä, ja monille muillekin luterilaisille, vapaat suunnat ovat huomattavasti läheisempiä opillisesti ja muutenkin kuin vanhat kirkkokunnat. Monille heistä vanhat kirkkokunnat tuntuvat usein varsin vierailta.
Yleinen tilannehan tavallisessa suomalaisessa kaupungissa on, että sieltä löytyy muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen jäsenmäärältään olevia vapaita seurakuntia, joista paikallisilla luterilaisilla on kokemuksia enemmän tai vähemmän, kun taas vanhan kirkon jäseniä, muita kuin ortodokseja, tavataan lähinnä ulkomailla. Arkikontakteja esimerkiksi katolilaisiin tavallisilla luterilaisilla ei juuri ole.
Osalle kirkon pappeja ja teologeja vanhat kirkkokunnat varmasti tuntuvat läheisemmältä kuin vapaat suunnat.
Itse blogin pääaiheesta olen Toivo Loikkasen kanssa samaa mieltä. Luterilaisella kirkolla todellakin on kirkas aarre, jota sen soisi tuovan esille paljon nykyistä pontevammin.
Kerro nyt sitten, J Raappana, minullekin se viisaus!
Kirkon ainoa todellinen aarre on evankeliumi.
Miten voidaan rakastaa Jumalaa ja hänen sanaansa ja toisaalta hyväksyä se, että joillekin Kristuksen neiteellinen syntymä on ”vaikea pala”.
Miten voidaan hyväksyä kahden herran työ, Kristuksen ja vastustajan?
Jorma. Sehän se kirkon ainoa viisaus ja aarre on, evankeliumi. Sen minäkin olen aikoinani saanut luterilaisen kirkon helmoissa löytää, mistä olen kirkolle ikuisesti kiitollinen.
Se on tietysti totta, että jotkut luterilaiset papit ja maallikot turhentavat tätä aarretta, mutta se ei tee aarretta vähemmän aarteeksi, ettei sitä osata aina aarteena kohdella.