Tuo tyttöraasu on tottunut ikänsä pyörittelemään kotonaan tiskirättiä, keittämään isolla kattilalla pottuja, kurittamaan valtaisaa pyykkivuorta, juoksemaan sinne sun tänne perheen perushoidollisissa asioissa ja siitä kaikesta, kodista kotitöineen on muodostunut hänen turvallinen mukavuusalueensa, josta on ajoittain ollut jopa pelottavaa lähteä pois. Neljän seinän sisältä ei ole ollut helppoa lähteä ulos avaraan maailmaan kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät elä vaippahöyryjen keskellä ja pää sumussa kaikesta ”tiskirätin” pyörityksestä.
Tuolle tyttöraasulle muodostui jossakin vaiheessa erinäisistä syistä johtuen pakottava tarve kirjoittaa neljän seinän sisältä kaikesta kokemastaan ja se homma ajoi hänet lopulta kertakaikkisen totaalisesti pois hänen mukavuusalueeltaan.
Toki oli monta harjoittelukokemusta tiellä ja matkalla kohti epämukavuusaluetta, mutta kyllä jännitystä siltikin lopulta piisasi H-hetken koittaessa.
Cafe-Ekbergin toisen kerroksen juhlatilat ja Tieto–Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä toisen Tyttöraasun kanssa. Kaikki palkintoehdokkaat ohjattiin nk. vihreään huoneeseen odottamaan tilaisuuden alkua ja kuuntelemaan protokollaa tilaisuuden aikana. Tunnelma tuossa huoneessa oli jännittynyt, mutta mieleenpainuvan lämminhenkinen. Esittelykierroksen jälkeen jutustelu kirjailijoiden välillä kävi vilkkaana ja välillä sai kuulla myös iloisia naurunpurkauksia. Tilaisuus oli siis kaikille huoneessa olijoille ilmeisen mukava ja mieleenpainuvan ainutlaatuinen. Lopulta myös minulle, tiskirättiä ikäni pyörittäneelle Tyttöraasulle, kun pahin jännitys hellitti hieman otettaan.
Jokainen palkintoehdokas kutsuttiin vuorotellen ”näyttämölle” kelloa kilistämällä. Kun meidän vuoromme tuli vihdoin astua esiin, sydämeni hakkasi niin että ajattelin sen näkyvän kilometrien päähän. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin yrittää vaan olla mahdollisimman asiallisena ja jämynä.
Sinä kun seisoimme kaksi Tyttöraasua ylen wiisaitten ihmisten edessä arvioitavina kirjamme tiimoilta, viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat kuin höyhen kanalanovesta tuuliin ja pilviin, kun yksi valintalautakuntaan kuuluvista henkilöistä aloitti lukemaan kriteereitä, joidenka perusteella kirjamme tuli valituksi kuuden parhaimman joukkoon.
”Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja kuljettaa lukijansa voimakkaalla otteella keskelle vanhoillislestadiolaisten arkea. Se käsittelee herätysliikkeen nykyisten ja entisten jäsenten ajatuksia ja kokemuksia perheestä, yhteisöstä ja uskosta ja kysyy tuleeko avioparin todella ottaa vastaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Autenttisen haastatteluaineiston kuljettaminen läpi kirjan hiljentää miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä elämästä, perheestä, naisen asemasta ja lapsen oikeuksista. Kirja on poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta.”
Suuri kiitos valintalautakunnalle noista sanoista. Niitä kuunnellessa tuli vahva tunne siitä, että he olivat ymmärtäneet keskeltä kirjamme sanoman. Enää en ollutkaan yhtäkkiä epämukavuusalueella, vaan minulla oli harvinaisen hyvä olla. Meitä, Ailaa ja minua oli kuultu ja meidät oli otettu vakavasti, jopa arvostusta osoittaen. Harras toivomukseni on, että myös vanhoillislestadiolaisuudessa otettaisiin kirjan aihepiiri vakavasti ja liikkeen painostavasta ja pelottelevasta opetuksesta ottaa kaikki lapset vastaan luovuttaisiin. On yksinkertaisesti väärin painostaa ja pelotella ihan ketään synnyttämään, sillä ei ole kuin huonoja seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on asia erikseen.
Tieto-Finlandian ehdokkuus on jo itsessään se ”täytekakku”, voitto olisi kermavaahto koristuksineen kakun päälle. Eli iloitsen suuresti ehdokkuudesta ja suon mielihyvin palkinnon sille, joka sen saa ja se selviää sitten 19. päivä tätä kuuta. Kiitos kaikille ”finalisteille” ja pitäkäämme peukkuja toistemme puolesta.
Suuri kiitos myös kaikille kirjamme informanteille ja runoilija Krista Ojalalle, jonka runo herkisti ja kaunisti kirjaamme. Kiitos myös rakkaille ystävilleni, joidenka kanssa kävin lukuisia keskusteluja kirjamme aihepiirejä koskien. Teiltä sain valtavasti tukea ja myös apua oivaltamaan monia asioita. Eli te kaikki olette yhdessä Tyttöraasujen kanssa ehdokkaina Suomen Tieto-Finlandiassa. Sydämelliset Onnittelut!
Ps ja jälkeenpäin lisätty kirjoitus:
Sain palautetta tästä blogimerkinnästäni, että valitsijalautakunnan perustelussa valita Tyttöraasut TF-ehdokkaiksi kirjansa kanssa, on unohdettu mainita kokonaan vl-isät. Palautteen antaja, suurperheen vl-isä, oli sitä mieltä että joskus on niinkin, että koko muu perhe hyväksyy iloiten ja sata lasissa kaikkien lasten vastaanottamisen eivätkä kärsi hommasta ollenkaan ja ainoa kärsijä onkin perheessä isä. Mutta otetaanko hommassa koskaan huomioon isän terveys ja uupumus, saati mielenterveys? Voisin sanoa, että kaikki mahdolliset helpotukset koskevat lähes aina äitiä; jos äidin terveys on uhattuna, jos äiti on uupunut tai mielenterveysongelmainen, silloin voidaan harkita ehkäisyn käyttöä.
Sinä tulkitset viestiä noin. So…?
Minä en edes puhu omasta uskontulkinnastani, vaan heistä, joille sinä yllä tarjosit omaa oikessa olemistasi – ehkä vähän yläviistoonkin.
Kai sopii sentään puhua klassisesta kristinuskosta mitä se sisältää, vai onko sekin pelkkää narrin pöyhkeyttä.
Aika vähän ihmisten hätä saa ymmärrystä osakseen.
Yhteiskunnallisella puolella tätä on nähty monet kerrat.
Joo totta, tulee kirjoitettua helposti omahyväisen pönäkästi:-)
Minä kun en oikein tiedä, mitä se ”klassinen kristinusko” on, muuta kuin siis puhtaasti ideologinen käsite?
Milloin se ”klassisuus” alkaa? Mitä klassisessa kristinuskossa on sellaista, jota nykyajan kirkolliset liberaalit kieltävät? Toisaalta olet Jorma ehkä huomannut, että nykyinen kirkkollinen liberalismi on varsin kesyä, melkeinpä konservatiivista, klassiseen liberaaliteologiaan nähden.
En oikein ymmärrä sinua. Kari-Matti.
Vaihdat roolia ja ympäristöä kuin James Bond. Välillä smokissa,
välillä tupaseuroissa, välillä sammakkomiehen varusteissa. Kunhan et vain sukeltelisi liian sameissa vesissä. Siellä ei näe, mitä tulee vastaan…
Tuo kysymyksesi.
Kai usko nyt sentään on enemmän, kuin joidenkin peperille kirjoitettujen sanojen totena pitämistä?
Se on ainakin minun mielestäni sydämen yhteyttä Jeesukseen, ja hänen kanssaan elämistä.
Viimeksi puhuit sitä Laestadiuksesta ja ”peruukista”.
Ukko LLL sanoi muuten ”kuollut usko peruukissa”. Se ei ole samaa kuin elävä usko, ja se tarvitaan….
Kirkkomme tilanne on merkillinen.
Petrarca ystävineen sentään pelkäsi tuota ruttoa ja pakeni kartanoonsa kymmeneksi päiväksi.
Nyt kun joku huolestuu, hän on itseriittoinen tai omahyväinen…
Jorma, valitettavasti uskonkäsityksiäni ei voi pistää kompaktiin, siistiin ja eheään pakettiin, johon voisi liimata sievästi nimilapun päälle. Minusta ei oikein ole ylikireään, pingottuneeseen, sisäsiistiin hengellisyyteen: joudun kai kuolinvuoteelle asti olemaan uskoon ikinä tulematon, uhmakas, huonokäytöksinen, mutta syyllisyyteen taipuvainen katupoika, joka on lukenut hädin tuskin kaksi tai kolme kirjaa.
Eikös ne körttiläisetkin voisi liittyä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon? Ei tarttis kahta yhristystä.
Kirjoitin, että herännäisyydessä pitäisi olla kotipaikkaoikeus kaikenlaisilla kapinallisilla sekä lisäksi myös heillä, jotka haluavat liian suurten vaatimusten paineessa vain levätä. Tähän Jorma Ojala arvioi, että puheeni levosta liian suurten vaatimusten paineessa lienevät ilmaa, tyhjiä sanoja. Hän jatkoi: ”Eikö olisi ihan hyvä nöyrtyä tutkimaan Roomalaiskirjeen lukua 8 ja katsomaan, miten oman turmeluksensa vallassa elävillä ei voi olla Jumalan mieleen. Ei mikä tahansa elämä ole elämää uskossa ja vaeltamista Kristuksen kanssa. Paremminkin se on armon hukkaamista Puhutaan niin valtavasti uskosta, eikä oikein muisteta mitä ne uskon hedelmät ovat. Oma individualismi ja valikoiva itsekkyys viitoittava tietä sanan sijasta. Huhhuh”
Hmmmm. Miten sitä nyt osaisi itseään taiten ilmaista, että tulisi oikein ymmärretyksi? Siis kun puhun siitä, että pitää olla paikka myös niille, jotka tarvitsevat lepoa liian suurten vaatimusten paineessa, puhun ihmisestä kokonaisvaltaisesti, en ensi sijassa tai pelkästään ihmisen hengellisyydestä. Tässä maailmassa ja meidän maassammekin totisesti on paljon ihmisiä hyvin monenlaisessa ahdingossa ja kriisissä. On perhekriisejä, taloudellista hätää, väkivaltaa, ahdistusta, psyyken ongelmia ja ties mitä. Kyse ei siis ole ilmasta tai sanahelinästä, vaan ihmisistä, jotka janoavat kuulla Kristuksen sanat: ”Tulkaa minun tyköni te työtätekeväiset ja raskautetut, minä anna teille levon.” Nämä sanat – eikä sillä hetkellä mitään muuta! Tämä ei ole tyhjää höttöä eikä halpaa armoa, vaan kirjaimellisesti pelastus ihmiselle, joka ei kerta kaikkiaan enää jaksa tätä elämää, ei maallista eikä hengellistä.
Olen itse kokenut, että körttiläisyys tarjoaa turvapaikan ja suojan tällaisella hetkellä. Jos tuossa tilanteessa ihmiseltä ryhdytään vaatimaan henkilökohtaista uskonratkaisua, kivloittelua ja parannuksetekoa ja hengen hedelmiä, niin siinä jos missä katoaa armo ja Kristus ja elämä. Tällä en tarkoita, etteikö toisessa hetkessä voisi olla paikkansa myös parannussaarnalla. Mutta joka asialla on oma aikansa – ja joskus pelastus tulee yksin totaalisesta levon ja armon lupauksesta vailla yhtään vaatimusta.
Liikaa teologeja, liian vähän Henkeä. Teologit tappavat uskon aina enemmin tai myöhemmin.
Nyt alkaa olla erikoista hommaa. Raamatullinen järjestys oli sellainen, että ihmisiä syytettiin Vapahtajan murhaamisesta. Kun sitten muutamat tunnistivat itsensä syntisiksi, niin käskettiin tehdä parannus ja sitten kasteen kautta tulivat uskoon. Sitten alkaa uskovana elämisen harjoittlu. Jos ensin harjoitellaan ja sitten joskus puhutaan parannuksesta, niin ei tunnu sanan rinnalla hyvältä. Ihmisen kannalta voi tuntua tosi hyvältä, kun saa vähän harjoitella.
Miten voidaan raamatullinen järjestys niin hukata? Ahdas portti on raamatullinen asia ja siitä alkaa kaita tie.
Mutta mitä hyötyä on tulkintanne mukaisesta ”raamatullisesta armojärjestyksestä”, jos ihminen päätyy itsetuhoon eikä ehdi koskaan ”harjoittelemaan uskovana elämistä”? Kyllä minä luulen, että saattaa olla joissain tilanteissa raamatullista myös se, että muistetaan Jeesuksen sanat: sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Ihminen ja hänen elämänsä tulee ensin, laki vasta sitten. Ei tässä minusta ole kyse pöyhkeästä hengettömyydestä vaan elämän suojelemisesta ihan äärimmäisessä muodossaan. Jos ahtaaseen porttiin ja kaitaan tiehen vedoten ryhdytään ajattelemaan, että heikot sortukoot, se on Jumalan laki, vain harvat pelastuvat, ei mahda mitään – niin ollaan kait aika kaukana Jeesuksen opetusten hengestä?
Täydellisen väärää tulkintaa! Oliko Jeesus julma, kun sanoi: Mene äläkä enää syntiä tee, ettei sinulle mitään pahempaa tapahtuisi. Leiviskävertauksessa yhdenleiviskän saanut syyttää Jumalaa, että Hän vaatii ihmiseltä mahdottomia, mutta se on väärä tuomio. Jumala ei vaadi yhtään mitään ihmiseltä, mitä Hän ei ole ensin antanut.Jos Jum alan sanan armolupauksilla ja syntien anteeksiantamisella lohdutetaan ahdistunutta ihmistä, niin taatusti se ei johda itsetuhoon!
Lauri Lahtinen, olen tästä kanssasi samaa mieltä: ”Jos Jumalan sanan armolupauksilla ja syntien anteeksiantamisella lohdutetaan ahdistunutta ihmistä, niin taatusti se ei johda itsetuhoon!”
Kommentillani viittasin yllä olevassa keskustelussa nousseisiin ajatuksiin, joiden mukaan tällaisessakin tilanteessa pitäisi osoittaa ihmiselle, miten ”hän oman turmeluksensa vallassa eläen ei voi olla Jumalan mieleen. Ei mikä tahansa elämä ole elämää uskossa ja vaeltamista Kristuksen kanssa. Paremminkin se on armon hukkaamista” jne. Minusta huomio kohdistuu silloin väärin, kun se kohdistuu hädässä olevan ihmisen omaan turmelukseen. Armolupauksilla ja syntien anteeksiantamisella lohduttaminen on ihan eri asia!
Olen taipuvainen ajattelemaan samoin kuin Elenius-vainaa, jonka mielestä laki on jo kirjoitettuna jokaisen ihmisen sydämeen, syyttävä ääni huutaa kyllä saarnaamattakin. Sen sijaan armon sanaa ihminen ei löydä itsestään. Armoa pitää saarnata. Armoa!
“Tulkaa minun tyköni te työtätekeväiset ja raskautetut, minä anna teille levon.”
Niin minäkin ymmärrän Raamatusta, että laki on jo kirjoitettuna jokaisen ihmisen sydämeen. Tarvitaan armoa.
Kiitos Emilialle tärkeistä ja hyvistä huomioista!