Tuo tyttöraasu on tottunut ikänsä pyörittelemään kotonaan tiskirättiä, keittämään isolla kattilalla pottuja, kurittamaan valtaisaa pyykkivuorta, juoksemaan sinne sun tänne perheen perushoidollisissa asioissa ja siitä kaikesta, kodista kotitöineen on muodostunut hänen turvallinen mukavuusalueensa, josta on ajoittain ollut jopa pelottavaa lähteä pois. Neljän seinän sisältä ei ole ollut helppoa lähteä ulos avaraan maailmaan kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät elä vaippahöyryjen keskellä ja pää sumussa kaikesta ”tiskirätin” pyörityksestä.
Tuolle tyttöraasulle muodostui jossakin vaiheessa erinäisistä syistä johtuen pakottava tarve kirjoittaa neljän seinän sisältä kaikesta kokemastaan ja se homma ajoi hänet lopulta kertakaikkisen totaalisesti pois hänen mukavuusalueeltaan.
Toki oli monta harjoittelukokemusta tiellä ja matkalla kohti epämukavuusaluetta, mutta kyllä jännitystä siltikin lopulta piisasi H-hetken koittaessa.
Cafe-Ekbergin toisen kerroksen juhlatilat ja Tieto–Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä toisen Tyttöraasun kanssa. Kaikki palkintoehdokkaat ohjattiin nk. vihreään huoneeseen odottamaan tilaisuuden alkua ja kuuntelemaan protokollaa tilaisuuden aikana. Tunnelma tuossa huoneessa oli jännittynyt, mutta mieleenpainuvan lämminhenkinen. Esittelykierroksen jälkeen jutustelu kirjailijoiden välillä kävi vilkkaana ja välillä sai kuulla myös iloisia naurunpurkauksia. Tilaisuus oli siis kaikille huoneessa olijoille ilmeisen mukava ja mieleenpainuvan ainutlaatuinen. Lopulta myös minulle, tiskirättiä ikäni pyörittäneelle Tyttöraasulle, kun pahin jännitys hellitti hieman otettaan.
Jokainen palkintoehdokas kutsuttiin vuorotellen ”näyttämölle” kelloa kilistämällä. Kun meidän vuoromme tuli vihdoin astua esiin, sydämeni hakkasi niin että ajattelin sen näkyvän kilometrien päähän. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin yrittää vaan olla mahdollisimman asiallisena ja jämynä.
Sinä kun seisoimme kaksi Tyttöraasua ylen wiisaitten ihmisten edessä arvioitavina kirjamme tiimoilta, viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat kuin höyhen kanalanovesta tuuliin ja pilviin, kun yksi valintalautakuntaan kuuluvista henkilöistä aloitti lukemaan kriteereitä, joidenka perusteella kirjamme tuli valituksi kuuden parhaimman joukkoon.
”Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja kuljettaa lukijansa voimakkaalla otteella keskelle vanhoillislestadiolaisten arkea. Se käsittelee herätysliikkeen nykyisten ja entisten jäsenten ajatuksia ja kokemuksia perheestä, yhteisöstä ja uskosta ja kysyy tuleeko avioparin todella ottaa vastaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Autenttisen haastatteluaineiston kuljettaminen läpi kirjan hiljentää miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä elämästä, perheestä, naisen asemasta ja lapsen oikeuksista. Kirja on poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta.”
Suuri kiitos valintalautakunnalle noista sanoista. Niitä kuunnellessa tuli vahva tunne siitä, että he olivat ymmärtäneet keskeltä kirjamme sanoman. Enää en ollutkaan yhtäkkiä epämukavuusalueella, vaan minulla oli harvinaisen hyvä olla. Meitä, Ailaa ja minua oli kuultu ja meidät oli otettu vakavasti, jopa arvostusta osoittaen. Harras toivomukseni on, että myös vanhoillislestadiolaisuudessa otettaisiin kirjan aihepiiri vakavasti ja liikkeen painostavasta ja pelottelevasta opetuksesta ottaa kaikki lapset vastaan luovuttaisiin. On yksinkertaisesti väärin painostaa ja pelotella ihan ketään synnyttämään, sillä ei ole kuin huonoja seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on asia erikseen.
Tieto-Finlandian ehdokkuus on jo itsessään se ”täytekakku”, voitto olisi kermavaahto koristuksineen kakun päälle. Eli iloitsen suuresti ehdokkuudesta ja suon mielihyvin palkinnon sille, joka sen saa ja se selviää sitten 19. päivä tätä kuuta. Kiitos kaikille ”finalisteille” ja pitäkäämme peukkuja toistemme puolesta.
Suuri kiitos myös kaikille kirjamme informanteille ja runoilija Krista Ojalalle, jonka runo herkisti ja kaunisti kirjaamme. Kiitos myös rakkaille ystävilleni, joidenka kanssa kävin lukuisia keskusteluja kirjamme aihepiirejä koskien. Teiltä sain valtavasti tukea ja myös apua oivaltamaan monia asioita. Eli te kaikki olette yhdessä Tyttöraasujen kanssa ehdokkaina Suomen Tieto-Finlandiassa. Sydämelliset Onnittelut!
Ps ja jälkeenpäin lisätty kirjoitus:
Sain palautetta tästä blogimerkinnästäni, että valitsijalautakunnan perustelussa valita Tyttöraasut TF-ehdokkaiksi kirjansa kanssa, on unohdettu mainita kokonaan vl-isät. Palautteen antaja, suurperheen vl-isä, oli sitä mieltä että joskus on niinkin, että koko muu perhe hyväksyy iloiten ja sata lasissa kaikkien lasten vastaanottamisen eivätkä kärsi hommasta ollenkaan ja ainoa kärsijä onkin perheessä isä. Mutta otetaanko hommassa koskaan huomioon isän terveys ja uupumus, saati mielenterveys? Voisin sanoa, että kaikki mahdolliset helpotukset koskevat lähes aina äitiä; jos äidin terveys on uhattuna, jos äiti on uupunut tai mielenterveysongelmainen, silloin voidaan harkita ehkäisyn käyttöä.
Niin, pitäisi kai miettiä mitä se ”tosissaan ottaminen” tarkoittaa.
Onko kaikki tosissaan ottaminen Jumalasta?
Totta tosiaan! Ollaanko niin tosissaan ja loukkaannutaan, kun joku julistaa Jumalan sanaa ihan tosissaan tosissaan uskottavaksi. Otetaan pultit, kun ei tahdota ottaa sitä tosissaan
Ensin on herätys sitten herätysliike ja lopuksi vain liike:)
Olen siitä Kari-Matti Laaksosen kanssa hyvin samaa mieltä, että ääri-etuliite ei tee oikeutta kenellekään/ millekään eikä hyödytä tässä kohtaa kenenkään asiaa.
Näen körttikapinan taustalla paitsi ehkä aitoa opillista ja käytännöllistä huolta myös jonkun hyvin syvän ja perustavanlaatuisen väärinymmärryksen. En kerta kaikkiaan tunnista liikkeen johdosta ja työntekijöistä niitä asioita ja asenteita, mistä heitä syytetään. Tällä en tarkoita epäillä kapinallisten kokemusta – heistä tilanne varmaankin näyttää siltä, miten he asioita kuvaavat. Itse olen kuitenkin nähnyt, kokenut, kuullut ja ymmärtänyt toisin.
Minulle henkilökohtaisesti herättäjäyhdistyksen nykyiset työntekijät ja puheenjohtaja Hautala ovat monessa käänteessä kirkastaneet Kristusta tavalla, joka on antanut mahdollisuuden sittenkin kuulua kristittyjen joukkoon, joka on hoitanut ja kantanut liian vaikeiden elämänvaiheiden keskellä, toiminut vastavoimana katkeroitumiselle, tuonut toivon näköaloja totaaliseenkin toivottomuuteen. Kun oma rukouselämä on hiipunut olemattomaksi ja uskon puute saanut sielussa lujan sijan, ovat Siionin virret tunkeutuneet muurin läpi ja toimineet sellaisena rukouksena, joka ei aiheuta tarvetta paeta pois.
Olen myös kokenut hyvin kiinnostavana kaikenlaisen älyllisen pohdiskelun ja väännön, jäsentelyn ja analyysin liittyen niin uskoon ja eri uskonkappaleisiin kuin Raamattuun tai Herättäjä-yuhdistykseen liikkeenäkin. En ole kokenut sellaista puhetta uskosta etäännyttävänä, pikemminkin päin vastoin.
Näin erilaisia me ihmiset olemme. Hyvä että olemme. Toistan saman toiveen, jonka olen lausunut ääneen usein ennenkin: Toivon sydämestäni, että herännäisyydessä on vastakin tilaa, katto korkealla ja oikeus olla kaikenlaisilla jäsenillä, kapinoivatpa he sitten mitä tai ketä tahansa vastaan. Ja oikeus pitää olla myös heillä, jotka haluavat liian suurten vaatimusten paineessa vain levätä.
Sori, että sekaannun, kun en kuulu joukkoon. Minusta tämä ketju osoittaa, että Suomen Siioni on hukassa. Nyt uskovat joutuvat köyhäillessään toteamaan, että minäkin saan kuulua joukkoon.
Perustiko Jeesus köyhien kirkon, jossa johtajat pähkäilevät yhtä ja toista ja näpräävät asioitten kanssa. Jeesis perusti hyökkäävän armeija, jossa ei ole heikkoja sotureita, kun Pyhä Henki antaa voiman!
Körttiläisyys näyttää nyt jakaantuvan pian kahteen yhdistykseen, kuten rukoilevaisuus ja evankelisuus ovat jo tehneet. Lestadiolaiset ovat jo varhemmin jakaantuneet melkein kymmeneen (?) yhdistykseen. No Suomihan on yhdistysten luvattu maa. Naispappeusko niitä körttejäkin jakaa?
Ei herännäisyys mihinkään jakaudu. (pää)Toimittaja tuossa otsikossa oli ehkä liian toiveikas(?) tuon ”kytemisen” suhteen.
Emilia Karhulta hyvä kommentti.
Herännäisyydessä on hengellisesti ollut aina se äärettömän hieno ja sielunhoidollisesti viisas periaate, että mikä minä piruparka olen toisia ihmisiä (armo)neuvomaan?
Poliittisesti körtit ovat joskus kulkeneet pilkkopimeässä ja eksyksissä Lapuan tasangoilla(toisin kuin vanhoillislestadiolaiset uskolliset k-linjan pojat), erityisesti ”jykeviä, tinkimättömiä parannussaarnoja pitäneiden malmivaarojen aikana. Onneksi ovat tuulet tässä suhteessa vähän muuttuneet.
”Liian suurten vaatimusten… levätä”
Kapinallisten Mielenilmaisun taustalla on huoli siitä, mitä näiden kauniiden
lauseiden sisältö on todellisuudessa. Onkohan ilmaa?
Vaatimusten henki on ihan jotain muuta kuin uskosta nouseva kuuliaisuus ja toisaalta neuvo parannukseen niille,
jotka ovat luopuneet.
Eikö olisi ihan hyvä nöyrtyä tutkimaan Roomalaiskirjeen lukua 8 ja katsomaan, miten oman turmeluksensa vallassa elävillä ei voi olla Jumalan mieleen. Ei mikä tahansa elämä ole elämää uskossa ja vaeltamista Kristuksen kanssa. Paremminkin se on armon hukkaamista
Puhutaan niin valtavasti uskosta, eikä oikein muisteta mitä ne uskon hedelmät ovat. Oma individualismi ja valikoiva itsekkyys viitoittava tietä sanan sijasta. Huhhuh
Mitkä hedelmät? Tekohurskaus ja jumalisuus?
Nuo vähättelevät kommentit herätyskristittyjen tarpeellisuudesta ja toisaalta herätyksen tarpeellisuudesta tuovat mieleeni lähinnä
kuningatar Maria Antoinetten suuhun pannun lauseen:
” syökööt leivoksia!”
—–
Turha tässä on pyörää keksiä
Kari-Matti varmasti löytää Galatalaiskirjeestä mitä Hengen hedelmät ovat – samoin sen toisen fiilistelyn.
Jorma kommenteissaan antaa aktiivisesti sellaisen vaikutelman, että omaa niin runsaasti hengen hedelmiä, että niitä on uskonneuvoina suorastaan pakko epäitsekkäästi jakaa jatkuvasti toisille:-)
Kun itse olen täynnä omaa oikeassaolemista, ja sitä tapahtuu tasaisin, tihein väliajoin, mulla on kadulla kulkiessa outo, vähän narrimainen tunne. Ikäänkuin joku nauraisi mulle…