Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on tärkeätä, mutta pelkkää sosiaalista evankeliumia julistavan ja ihmisten mielisuosiota etsivän ja ketään ärsyttämästä varovan kirkon loppu on lähellä. Kaikki maailman kasvavat kirkot, luterilaisetkin, ovat palanneet alkulähteille, Raamattuun ja sen osoittamiin toimintatapoihin, eivätkä häpeä toimia niin, että Kristus Vapahtajana tulee kirkastetuksi. Siitä seuraa myös ihmisten elinolosuhteiden kohentumista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
”Pelkkää sosiaalista evankeliumia julistavan ja ihmisten mielisuosiota etsivän ja ketään ärsyttämästä varovan kirkon loppu on lähellä.” Sosiaalisen evankeliumin julistaminen ei etsi ihmisten mielisuosiota. Usein se ärsyttää monia ja on ihmisten itsekkään mielen kanssa vastakkain. Agnostikkoillatkin taisivat olla kaukana tästä loppuaan lähestyvästä varovaisuudesta vaikka eivät tainneet keskittyä sosiaalisiin kysymyksiin.
Martti Pentti. Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Siksi kirjoitinkin sosiaalisen evankeliumin eteen sanan ”pelkkää.” Sosiaalinen evankeliumi ja pelkkä sosiaalinen evankeliumi ovat kaksi eri asiaa. Pelkässä sosiaalisen evankeliumin julistamisessa ei ole sitä siunasta ja voimaa, mikä on evankeliumissa Kristuksesta ja Hänen täytetystä työstään.
Olin viime sunnuntaina kuulemassa jumalanpalveluksessa seurakuntamme lähetystyöntekijöiden kertomusta siitä, kuinka hengellinen herääminen Afrikassa on saanut aikaan suurta muutosta ihmisten elinolosuhteissa. Oikeastaan evankeliumiin armahtavasta Jumalasta ja syntien anteeksisaamisesta Kristuksen työ tähden sisältyy myös sosiaalinen evankeliumi. Siksi monet niistä maista, joissa tällä hetkellä on voimakas hengellinen herätys, myös ihmisten elintaso kasvaa kohisten. Sen sijaan me täällä post-kristillisessä lännessä saamme olla todistamassa hyvinvointiyhteiskuntian alasajoa.
Huttunen sanoi sen pistämättömästi. Pelon perkelehän meitä riivaa. Kuoleman pelko. Hylätyksi tulemisen pelko. Häpeän pelko. Melkein voi allekirjoittaa, mutta sydän sanoo, ettei sydämellä ole oppia, vaan dogmit täytyy vääntää aivokuorella… Mutta tosiaan siis: Pää pystyyn!
Voimia Mikko! Ehkä voisit perustaa järjestön uudistushaluisille?
On meitäkin ja paljon. Aina konservatiivit torppaamassaa tapahtumia jotka kyitenkin vetävät väkeä. Eli niitä kadonneita lampaita!
Eipä käy kateeksi teitä, jotka koitatte keskustella tässä korvaanhuutajien joukossa. Tuli mieleen vanha viisaus: ”Ihminen ei milloinkaan julista uskoaan kovemmin kuin silloin, kun hän on juuri menettämäisillään sen.”
Juhani H. on oikeassa siinä muodollisessa ja triviaalissa mielessä, että mikä tahansa oppi on harhaoppia, joillain kriteereillä arvioituna. Kristillinen käsitys Jeesuksen jumaluudesta on harhaoppia esim. juutalaisuuden tai islamin kriteereillä arvioituna.
Mutta muuten ajatus on liian totalitaristinen. Luterilaisella kirkolla on julkilausuttu oppi, jota voidaan käyttää kriteerinä mm. pappien julkista opetusta arvioitaessa. Jos pappi poikkeaa julkisessa opetuksessaan kirkon uskon perusteista, kirkon opista vastaavien tehtävänä on puuttua siihen.
Esimerkiksi pohjoisessa hiippauknnassa piispa Samuel Salmi on ollut aivan liian passiivinen vanhoillislestadiolaisten harhaoppisuuden suhteen.
Jusa,
Missä viipyy lut. regimenttopin omalakisuustulkinta tällä kertaa?
Tuo on nyt aivan selvää. Mutta ensin kirkosta pitää tulla se Kristuksen ruumis. Se tapahtuu vain kuulemalla evankeliumia Kristuksesta ja turvaamista siihen, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Kirkosta ei tule Kristuksen ruumis palvelun kautta, vaan evankeliumin julistamisen ja kuulemisen kautta.Tätä tarkoitan Kristuksen palvelemisella. Se ei ole ”uskovaisten” palvelua tai ”kirkollista rötösherrajahtia”, vaan turvaamista Kristuksen sanaan, joka yksin voi tehdä kuolleen eläväksi.
Minusta kuulostaa siltä, että blogisti ja monet kommentoijat puhuvat kahdesta erilaisesta kirkosta.
Toisia huolestuttaa kirkko instituutiona, joka se maallisen vallan ja omaisuuden käyttäjänä on. Heidän intresseissään on pitää mahdollisimman suuri osa jäsenistä mukana maksamassa viulut. Siihen taas ei ole muita edes jotenkuten toimivia keinoja kuin opilliset myönnytykset. Agnostikkoillat ovat rohkea pelinavaus tällä alueella.
Toinen puoli ajattelee kirkkoa lähinnä hengellisenä kotinaan ja haluaa vaalia sen puhdasoppisuutta. Tämä joukko toteaa uhmakkaasti, että pidot paranee kun väki vähenee. Minusta heidän uskottavuuttaan tosin vähentää se, että mitään konkreettista ei tehdä, huudetaan vain suuria sanoja. Jos puhdas oppi on kirkossa uhattuna, miksei oikein uskova väki lähde siitä ja tee asioita paremmin uudessa yhteisössä? Olisikohan niin, että mukavuustekijät vaikuttavat enemmän kuin uskon palo;)