Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Kysymys on lähinnä siitä, että papin tulisi sitoutua kirkon tunnustukseen ja oppiin. Kirkon yhteinen oppi on suurempi kuin oma kunkin hetkinen, mahdollisesti vaihteleva tai repäisevä mielipide. Yhteinen usko on ensisijainen. Se kestää, oma yksilöllinen sen sijaan aina ei.
Olen pahoillani, mutta kirkon keskeisimpien oppien kyseenalaistaminen osoittaa minusta sellaista lievää suurempaa suuruudenhulluutta ja egoismia, joka on erityisen ominaista omalle yltiöyksilöllisyyttä korostavalle ajallemme.
Miksi niin moni tuntee vetoa ortodoksisuuteen? Luullakseni kenelläkään ortodoksipapilla ei edes juolahtaisi mieleen järjestää agnostikkoiltoja, joissa kyseenlaistetaan kirkon keskeisimpiä oppeja!
Probleemin ymmärtämistä helpottaisi se, että konkretisoitaisiin, mikä kirkon opissa on pielessä. Yleinen opin moittiminen on hedelmätöntä. Eihän oppi sinänsä ole väärää tai pahaa. Oppi on kirkon uskon sisällön ilmaisemista.
Luterilaisen kirkkomme opin kova ydin on kerrottu kirkolliskokouksen hyväksymässä Katekismuksessa. Sen perustana on usko itsensä ja tahtonsa historiassa ilmoittaneeseen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka tahtoo, että usko hyvää lahjoittavaan Jumalaan ja Jumalan luomaa hyvää jakava rakkaus lähimmäisiin toteutuisivat kaikkialla ihmisten keskuudessa.
Kirkon oppi sisältää siis aivan ytimessään kritiikin kaikkea sitä kohtaan, missä Jumalan tahto ei toteudu, siis myös yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Kaikki uskon ja rakkauden vastainen on syntiä. Se pitää paljastaa, tuomita ja hylätä.
Mutta kirkon uskon ja pitkän yleisinhimillisen kokemuksenkin mukaan ihmiskuntaa vaivaava synti on niin syvä ja vaikea ongelma, ettei sitä voida poistaa vain syntiä paljastamalla ja tuomitsemalla tai millään poliittisilla projekteilla.
Tarvitaan Jumalan elämää uudistava armo. Se on katekismuksen mukaan kirkon opin erityisanti eettisiin ongelmiin. Jumalan armo tähtää Jumalan tahtoman uskon ja rakkauden toteutumiseen. Niinpä rakkauden toteutumista tahtova Jumala toteutti itse tahtonsa mukaista rakkautta syntisiä kohtaan ja tuli Jeesuksessa ihmiseksi, voitti synnin ja kuoleman vallan, jotta ihmiset vapautuisivat kärsimystä aiheuttavasta synnistä ja Jumalan tahtoma rakkaus voisi toteutua.
Kirkon opin ydin ei ole mitenkään ristiriidassa sosiaalieettisten ihanteiden kanssa. Päin vastoin se koskettaa kaikkia sosiaalietiikan kysymyksiä – sekä ihmisten persoonallisia lähisuhteita, siis myös esim. avioliitto- ja seksuaalietiikkaa, että ihmisyhteisön sosiaalista, poliittista, taloudellista yms. rakennetta.
Jos kirkon evankeliumi, sen jumala- ja pelastusoppi halutaan hylätä ja korvata suoraviivaisella sosiaalieettisellä julistuksella ja poliittisella toiminnalla, langetaan moralismiin, jota on perinteisesti kutsuttu lakihenkisyydeksi eli legalismiksi.
Ja jos luterilainen pappi hylkää kirkon opin ytimessä oleva armon evankeliumin ja luisuu em. armottomaan moralismiin ja lakihenkisyyteen, eikä ymmärrä itse virhettään, niin juuri silloin onkin pappien opetuksen valvonnasta vastaavien piispan ja tuomiokapitulin aihetta tutkia papin edellytyksiä toimia siinä virassa, johon hänet on kutsuttu ja vihitty ja jota hän on itse luvannut hoitaa kirkon uskon sisällön eli opin mukaisesti.
Jussi Tynkkynen, kirkon voima on hitaudessa, muuttumattomuudessa ja pysyvyydessä.
Ei siinä, että pyrkii hengästyttävällä vauhdilla jatkuvasti uudistumaan.
Sitäpaitsi keskeisimmät opit ovat totta, Niitä ei voi kyseenalaistaa, kuten juhlamokan hintaa lähi-alepassa, mikä tietysti loukkaa modernia pyhää järkeä.
Latvian kirkossa 1920-luvun lopulla piispa Karlis Irbe joutui pahan pulman eteen, kun eräs kirkkoherra ja teologisen tdk:n opettaja – Janis Sanders – teki väitöskirjan, joka pyrki todistamaan kolminaisuusopin vääräksi. Ja että Vanha Testamentti joutaa vessapaperiksi. Pahinta oli paitsi että kaikilla orastavilla kansallissosialisteilla tuli housuihin, kun VT:n arvo pyhänä kirjana kiellettiin kunnioitetun pappismiehen toimesta, myös se että Riian Jesus-seurakunta tuki omaa kirkkoherraansa, joka oli ollut pappinakin jo 40v. Onneksi eläköityminen ratkaisi kirkon kannalta kiusallisen tilanteen.
Muodostan käsitykseni kahteen virtuaalikirkossa katsomaani agnostikkoilta-alustukseen ja mediassa velloneeseen keskusteluun:
Idea oli loistava. Toteutus oli hyvä. Agnostikkoillassa pitää nostaa opilliset epäloogisuudet ja umpikujat pöydälle. Keskustelulle on annettava tilaa, eikä saa mennä niin, että pappi sitten lopuksi “kertoo totuuden”. Näin kai pyritte tekemään. Mikä sitten mätti? Taisitte Mikko kuitenkin opettaa aika paljon, jotenkin siihen suuntaan, että :
“Jumalasta saat ajatella vapaasti, kuten haluat, mutta et kai tosissasi yhdy kirkon 2000-vuotiseen traditioon – jos niin teet, olet säälittävä ja naurettava.”
Tämä saattaa olla vain minun tulkintani, mutta ongelmallisinta ei toki ollut konservatiivisen ortodoksian kurmoottaminen, tuomiolla taidatte olla persoonallisen Jumalan kieltämisestä. Tämä tuli esiin Arpadin kommenteissa, mutta myös esimerkiksi Päivin alustuksessa: Juuri kun oli annettu todellinen helmi, kuvaus siitä, kuinka “superihmis”-jumalakuvat, ylipäätään rajoittuneet ja vanhentuneet kuvat (kielikuvat, maailmankuvat etc) vääristävät puhetta Jumalasta, niin sitten tämä helmi murskataan sallimalla vain ei-persoonallinen jumala-idea, jolla ei ole olemisen tai totuuden kanssa merkittävää tekemistä.
Minne jäi kirkon identiteetti Jeesus-yhteisönä, jonka keskiössä on konkreettinen, todellinen historiallinen persoona, jonka jumalaluus tunnustetaan kirkossa aksiomaattisena lähtökohtana?
Kimmo Saastamoinen:
Nyt en ihan saanut kiinni, kumminko päin asia mielestäsi on? Jos opin ydin ei ole ristiriidassa ”sosiaalieettisten ihanteiden” kanssa, miksi kukaan haluaisi sen ”korvata suoraviivaisella sosiaalieettisellä julistuksella”?
Kenen tahansa usko on jostain kantista nähtynä oikeasti harhaoppista. Tämä kauhistelun määrä on hyvin oireellista, mutta en osaa sanoa, mistä se on signaali. Ilmassa on kauheasti pelkoa. Uskonto ja pelko muodostavat monisäikeisen liiton, ja monenlaista hengellistä lahtaria on liikkeellä. Tuomiokapituli joutuu pelaamaan kaksilla korteilla, koska sisimmässään he tietävät, mistä tässä on kyse, mutta pelokkaiden pelko voi tarttua, ja pelokkaiden pelossa joudutaan ehkä toimimaan toisin kuin sydän sanoisi. Ja se, mitä sydän sanoo, ei ole mitään harhaoppia. Fundamentalismi on harhaoppia. Pää pystyyn, Mikko!
”Kauhistelujen määrä” ? Peloitteleminen on aina kuulunut uskontoihin. Uskonnoissa se kieli on tunne- ja kuvakieltä, Shakkipeli on geometrinen kieli esimerkiksi missä geometrisiä kuvioita liikutellaan tasaisella alustalla !
Raamatussa nämä ” kauhistelut=kielikuvat” tekevät sen että sitä ei voi lapsille antaa tai suositella.
Se suuri probleema kirkolla on se että kuinka yhdistetään kaksi filosofiaa =yhteiskuntaa toinen on 2000 vuotta vanha ja toinen IT-yhteiskunta jossa kaikki saavat tietää aivan kaikkea. Informaatio kulkee kahteen suuntaan (kysymyksiä ja vastauksia=Internet) … 2000 vuotta sitten se kulki vain yhteen suuntaan jos Jeesusta ei lasketa !
Kirkko palvelee Kristusta vaikka sen uskovaisten joukko kutistuisi miten pieneksi. Jos kirkko ei ota vakavasti evankeliumia, sen loppu on käsillä. Kirkollinen rötösherrajahti ei kirkkoa pelasta.
Huttunen ” Fundamentalismi on harhaoppia.”
Tulihan tämä totuus taas. Saattaa kuulua normaaliin keskusteluun joukoissanne, mutta minusta alkaa vaikuttaa lähinnä pervolta leimalta ”jumalan” miesten suusta tämän päivän Suomessa.
”Kirkko palvelee Kristusta vaikka sen uskovaisten joukko kutistuisi miten pieneksi.” Onpa erikoinen käsitys kirkosta! Kirkko on Kristuksen ruumis maan päällä, jonka on tarkoitus palvella kärsivää ihmiskuntaa.