”Jumala ompi linnamme…”. Komppania on ryhmittynyt hartauteen. Virren vahvaa veisuuta johtaa edestä pataljoonan komentaja Sarastie valkeassa lammasturkissaan. Pappia ei näy missään. – Tuntematon sotilas –romaanin mukaan miehet nimittivät tätä varikseksi, koska pappi oli ”heiveröinen, tummaverinen ja kaitahartiainen tyyppi. Ihannetapaus tuberkuloosibasilleille.”
Tai kyllä pappi näkyy elokuvassa myöhemmin, Petroskoin valtauksen yhteydessä. Liukasliikkeinen Rahikainen myy vallatusta kaupungista evakuoimaansa tavaraa. Ynseän oloinen pappi vaihtaa Rahikaiselta Kristus-ikonin viinipulloon.
_ _ _
Uusi Tuntematon sotilas oli hieno kokemus, vaikka todellinen sotilaspappi jääkin siinä tuntemattomaksi. Usko on elokuvassa vahvasti läsnä. Missä muussa suomalaisessa nykyelokuvassa miehet laulavat virsiä tai rukoilevat Isä meidän?
Tai missä muussa elokuvassa äiti laulaa pienten lastensa kanssa Maa on niin kaunis? He tekevät sen kuitenkin ilman pappia, samoin kuin kirkosta vieraantuneet, mutta Jumalaa kaipaavat nykysuomalaiset.
_ _ _
En ryhdy tässä syvemmin ruotimaan elokuvaa. Vain muutama pieni – ja arvioissa helposti syrjään jäävä näkökulma. Ensinnäkin kyse on kasvojen ja katseiden elokuvasta. Kauniin puolivalon muotoilemat kasvot ilmaisevat ainakin yhtä paljon kuin repliikit.
_ _ _
Toiseksi kyse on luonnon ja erityisesti hyönteisten elokuvasta. Ääninauhalla kuuluu teerien öinen soidinpulputus tai kurkien huuto, sekä Dima Slobodenjukin johtaman Sinfonia Lahden soittama upea musiikki.
Koskela vapauttaa rotan hirttosilmukasta ja sotaoikeudella uhattu Rokka nostaa maasta jänönpojan hoivatakseen sitä. Kauhusta jäykistynyt Kariluoto katsoo kellonsa päällä pientä matoa. Sodan raakuuden ja tappamisen vastakohtana on luonnon rikas elämä, joka jatkuu kuolemankin keskellä. Myös ihminen haluaisi liittyä tähän toisenlaiseen elämään – samoin kuin Yrjö Kokon sadussa Pessi ja Illusia.
Sotilas pitää useassa kohdassa kädellään perhosta. Minusta tuntuu siltä, että ohjaaja Aku Louhimies antaa tässä tunnustuksen Lewis Milestonen elokuvalle Länsirintamalta ei mitään uutta, jossa päähenkilö tavoittelee perhosta juoksuhaudan reunalla ja saa samassa kuolettavan osuman luodista.
Tuikku Kaimio on tehnyt jälleen hienoa työtä eläinnäyttelijöiden ohjaamisessa. Hevosten kanssa on myös riskinsä. Tuntemani ratsastaja menehtyi kuvauksissa saamiinsa vammoihin. Hänen nimensä oli nostettu ensimmäiseksi avustajien listalla.
_ _ _
Kolmanneksi kyse on huolenpidosta. Hietanen auttaa kaikkia, lapsia sekä haavoittuneita. Se koituu myös hänen kohtalokseen. Rokka huolehtii perheestään ja haluaa lomille auttamaan vaimoa tilan töissä. Siksi sotahommat on hoidettava tehokkaasti ja tapattamatta itseään. Kotiin, vaimon kanssa saunan lauteille päässyt Rokka on sodan kokemuksien mykistämä ja poissaoleva, kunnes läheisten rakkaus saa hänet vähitellen sulamaan.
Rokan sotakaveri Susi on lapsuuden ystävä – vähäsaattoinen tai syntymässä säikähtänyt, jota Rokka selvästi on päättänyt auttaa selviämään sodan läpi.
Siksi hän ei esimiesten käskyistä huolimatta luovuta Suentassua pakkiporukastaan.
Alussa on takautuma pojista sukeltelemassa yhdessä Vuoksessa. Lopussa he kaatuvat yhdessä jokeen upoksiin, kun Rokka kantaa haavoittunutta toveriaan ja saa itsekin osuman. Sukellus ei jää kuitenkaan lopulliseksi vajoamiseksi veden alle.
_ _ _
Senkin uhalla että tämä kirjoitus pitkittyy, kerron yhden kuvauksen rintamapapista. Otso Kianto oli JR 49:n pappina. Saman pataljoonan mies Kalevi Soikkeli muisteli minulle lämpimästi pappiaan runsas kuukausi sitten.
Pataljoona oli 18.6.1944 vetäytynyt Vuoksen rantaan kovassa tulituksessa. Joesta oli päästävä yli. Osa pataljoonasta ja sen kuormasto olivat kuitenkin jääneet vihollisen selustaan. Pataljoonan komentaja antoi sotilaspastori Kiannolle käskyn lähteä hakemaan pataljoonan loppuosan. ”Ymmärsin heti, että tämä oli kuin kuoleman käsky”, totesi Kianto. ”Kun valmistauduin lähtemän, joku panssarintorjuntaupseeri siunasi minut.” Mies ajatteli, ettei tehtävästä voi selvitä hengissä.
Kianto ryömi taakse ja sai yhteyden pataljoonan jälkeen jääneeseen osaan. Vihollispanssarien tuli kuitenkin esti paluuyritykset. ”Luoteja ja panssariammuksia tuli raesateena”. Kianto ryhmitti ajoneuvot tielle jonoon ja miehet niiden molemmin puolin. Oli alkamassa uusi yritys.
Vihollisen panssarivaunut olivat asemissa mäenrinteessä. Samassa takaviistosta lähestyi yhdeksän venäläisen pommikoneen laivue ja pudotti yllättäen pomminsa panssarien päälle, nähtävästi luullen niitä suomalaisiksi, koska vetäytyvä kuormasto oli menossa niiden ohi. Alkoi Kiannon käskystä juoksu kohti Vuoksen Oraviniemeä tulen, savun ja pommien jyskeen läpi.
Kaksi syöksyveneiden hinaamaa lauttaa tuli yli kilometrin levyisen salmen hakemaan miehiä ja kuormastoa. Ensimmäisellä kerralla saatiin yli kymmenen ajoneuvoa. Seuraavaan lauttaan tuli kuitenkin täysosuma. Lautalta pelastui maihin kuusi miestä, mutta kymmenen miestä ja kuusi ajoneuvojen eteen valjastettua hevosta hukkui.
Sotilaspastori Kianto selvisi uimalla maihin. Myös muiden miesten Vuoksen ylitys jatkui uimalla. Haavoittuneita sidottiin vöillä tukkeihin ja työnnettiin yli. Kaikkiaan 150 miestä ylitti leveän Vuoksen tuona sunnuntaina. Seuraavana päivänä löytyi vielä 64 miestä, jotka olivat omin neuvoin ylittäneet joen.
_ _ _
Pataljoona joutui kuitenkin palaamaan vielä heinäkuun alkupäivinä Äyräpään sillanpäähän ja Vuoksen yli. Rintamavastuu siirtyi 1/JR 49:lle. Vihollinen teki voimakkaan vastaiskun suomalaisten asemiin ja niistä jouduttiin vetäytymään. Pataljoonan sotilaspastori Otso Kianto oli jäänyt taisteluhautaan silpoutuneiden ruumiiden keskelle ja makasi lähes vuorokauden ”Kuoleman kukkulalla” maahan hautautuneena.
Vastaiskussa kukkula vallattiin ja myös Kianto saatiin pelastettua haudastaan. Sotilaspappi jakoi miestensä kohtalon – mutta säilyi hengissä.
Voit kuunnella Yle-areenasta Otso Kiannon kertovan itse hyvin elävästi näistä tapahtumista. 36 min nauhoitus on tehty 1960-luvulla. https://areena.yle.fi/1-2297374.
Pataljoonan pastori (II JR 49) Otso Kianto kupeellaan ehtoollisvälinelaukku syksyllä 1941. Kuvaaja Reino Honkanen.
Pekka
Kiitos tekstistäsi.
Tuntemattoman analyysi on suuremmoisen pätevää.
Kiitos että jaat Otso Kiannon elämänkuvauksen myös täällä Kotimaa24:ssä.
Kiitos Matias palautteesta. Oli mukava tavata sinua, opiskelukaveria, Sotainvalidien veljespappien tapaamisessa.
Pekka
Kiitos samoin. Ilo on molemminpuolinen.
Enoni kertoi rintamakokemuksistaan. Siinä yhteydessä mainitsi myös kohtaamisen sotilaspapin kanssa.
Käydessään komentokorsussa, pappi oli kehottanut istumaan viereensä. Hieno ele, mutta pappi oli sanonut:”istu tuohon perseelles.” Jonka eno oli kokenut hyvin loukkaavana papin suusta.
Tuo tapaus on laittanut usein miettimään sitä mitä voin uskovana sanoa. Kaikki huumori ei sovi joka tilanteeseen. Vitsaillessakin on oltava tarkkana siitä kenelle ollaan puhumassa. Puhetapa, joka sopii hyvin muille, ei sovi meille. Joku vitsi, kun tulee mieleen, niin huomaan pohtivani usein sitä, voinko sen tässä seurassa kertoa.
Per Wallendorf kertoi omista kokemuksistaan sotilaspappina. Vaarallisin alue oli takamaasto, jonka läpi oli kuljettava korsuille etulinjaan. Siinä saattoi helposti joutua tykistön tai lentokoneiden maalitauluksi. Lähtiessään tapaamaan miehiä korsuille, hän rukoili: ” jos minä tänään kuolen , niin ota minut taivaaseen”. Olisi varmaan ihan terveellistä rukoilla samoin sanoin joka päivä. Emmehän koskaan voi tietää, mikä päivä on viimeinen.
Kerran valittelin hänelle tilaisuuteen osallistuneiden vähäistä määrää. Hän oli sentään tullut Helsingistä Lahteen , pitämään sitä Raamattutuntia. Joten itse olisin ollut pettynyt. Per kertoi oppineensa sodassa sen, että jos hän ei voi iloita siitä, että kuulemaan tulee yksi mies, niin hänestä ei ole mitään hyötyä silloinkaan, jos paikalle tulee kaksisataa.
Kianto selvisi haavoittuneena hengissä. Hän oli 1970-luvulta lähtien Sotaveteraanien hengellisen toimikunnan puheenjohtaja ja kirkkoherra Helsingissä.
Kiitos Pekka-kaima kommenteista. Olet oikeassa,etteivät karkeat puheet istu papin suuhun. Jaakobin kirje toteaa, ettei samasta lähteestä voi tulla sekä karvasta että makeaa vettä. Sodan oloissa papitkin ovat voineet muuttua karkeiksi, mikä on saattanut loukata – jopa viedä papin uskottavuutta.
Kiitos myös Wallendorfin sanoista, ettei pidä vähätellä pientäkään kuulijoiden määrää. Usein sotilaspapit ja varusmiespapit saavat vapaaehtoisiin hartaushetkiin vain vähän kuulijoita, vaikka valaparaateissa ja jumalanpalveluksissa kuulijoita onkin tuhansia.
Jäi vähän epäselväksi, että selvisikö sotilaspastori Kianto hengissä?
Oliko sotilaspastori Otso Kianto siis Ilmari Kiannon poika ja sittemmin Alppilan seurakunnan kirkkoherra?
Jos näin, olen hänet nähnyt käydessäni Alppilan lukiota. Muistan vain jonkun koulukaverini kerran sanoneen, että ”tuossa menee Otso Kianto”, erittäin kunnioittavasti. Minä sitten katselin ryhdikästä herrasmiestä ja minua tietämätöntä valistettiin, että Ilmari Kiannon poika.
Kiitos Tarja kommentista Mukava että olet nähnyt hänet.
Otso Kianto (s. 1911) oli kirjailija Ilmari ”Iki” Kiaannon yksi monista lapsista. Tutustuin yhteen tyttäristä, Raida Tsikko Heikkilään, joka kävi Lahdessa säännöllisesti vetämässäni lähetyspiirissä 1990-2000 -luvuilla.
Ilmari Kianto joutui vaikeuksiin Talvisodassa kun hän jätti talonsa Turjanlinnan pöydälle venäjäksi kirjoittamansa viestin, jossa pyysi neuvostosotilaita säästämään talonsa tuhoamiselta. Kirje päätyi suomalaisten käsiin ja sen eräitä yksityiskohtia pidettiin epäisänmaallisina ja hänet muistaakseni pidätettiin kuulusteltavaksi.
No, varmaa ainakin on, että Otso Kianto oli isänmaallinen. Hänet palkittiin sodan ajan ansioista kolmella vapaudenristillä (VR 3, VR 4 2 kpl) ja ylennyksellä kapteeniksi 1944.
Otso Kianto oli pappina eri puolilla Suomea, Alppilan kappalainen (1959-66) ja khra v:sta 1967. Lisäksi hän oli nuoristotyön uranuurtaja Helsingin Ruskeasuolla (HNMKY) ja Malmilla (1934-37). Treen Harjun srk:n nsopast. 1941-45, suurimman osan ajasta rintamalla. Perusti mm. partiolippuikunnat Lapualle ja Tervakoskelle ollen niiden johtajana (1948-52 ja 1955-59).
Kuuntelin tuon nauhoituksen… Hiljaiseksi vetää.
Ismo, samoin se veti minut hiljaiseksi. Taistelutovereiden veljeys, toisten auttaminen oman hengen hinnalla, Jumalan varjeluksen kokeminen. Kianto näki kotirintaman rukoustaistelun auttaneen konkreettisesti.
Tuo pitäisi jokaisen Suomalaisen nuoren ja miksei vanhemmankin kuunnella, oli koruttoman hieno nauha ja omalle kohdalle sattuneen ihmeen todistus ja hienoa kerrontaa. Rukous ei todellakaan ole turhaa, kunpa kaikki ihmiset sen vain ymmärtäisivät.
Kyllä. Kianto puhuu nöyrästi mahdollisesta ihmeestä. Muuta selitystä hän ei löydä johtamansa kuormaston ja kahden komppanian läpi pääsyyn vihollispanssarien ohi – joita neuvostokoneet erehdyksessä pommittavat. Samoin Kianto puhuu rukoustaistelusta, johon presidentin rouva Gerda Ryti kehotti suomalaisia.
Kiitos hienosta tekstistä. Itseeni on tehnyt vaikutuksen luonnon vahva roolisuoritus Terrence Malickin klassikkosotaelokuvassa The Thin Red Line. Luonto on vahva tulkki.
Kiitos Timo-Matti kommentista! Luonto ei valehtele. Minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen Georg Stevensin elokuva Etäisten laaksojen mies (1953), jossa eläinnäyttelijöillä (koirat, hevoset, kauris, vasikka mm.) on keskeinen rooli. Vaikuttava on kohtaus, jossa karjaparonin murhaamaa pientilallista haudataan ja hänen koiransa painaa käpälällään arkun kanteen samalla kun sitä lasketaan hautaan.