Masennusta pruukataan pitää meidän päiviemme ilmiönä, mutta toki tämä moniulotteinen sairaus tunnettiin jo keskiajalla, joskin silloin puhuttiin melankoliasta. Melankolinen ihminen oli raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, pohdiskeleva ja alistuva.
Varhaiskeskiajalla ja keskiajalla järjen menettämistä pidettiin merkkinä Jumalan epäsuosioon joutumisesta, rangaistuksesta syntisille sieluille. Käytännössä melankolia samastettiin kuolemansynneistä acediaan, laiskuuteen. Kaikenlaisen toimeliaisuuden vähäisyys pilasi maallisen hyvän, ja tila vertautui tuonpuoleisiin helvetin tuskiin.
Tältä ajanjaksolta on peräisin se leima, joka edelleen liittyy depressioon. Sielun, taivaan lahjan, tulisi olla täydellinen, ja sen vajavuudet koetaan syviksi häpeän lähteiksi. Eivät vielä tuolloin tienneet sitä, minkä me nyt: Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää!
Teologi ja luostarikilvoittelija Johannes Cassianus (360–435) kutsui melankoliaa Keskipäivän demoniksi. Se voidaan nähdä selvästi päivänvalossa, mutta siitä huolimatta se riistää ihmisen sielun Jumalalta. Syiden tietäminen ei välttämättä helpota depressiosta kärsivän tuskia lainkaan, vaan tuska pitää tiedosta huolimatta otteessaan.
Tämä demoni siis saapuu kiusaamaan uhriaan kuudentena hetkenä, kun aurinko on korkeimmillaan ja asialleen omistautuneen munkin pitäisi olla tutkimassa pyhiä kirjoituksia.
Nykyaikana Keskipäivän demoni saa henkisen työn tekijässä aikaan rauhattomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, kun varsinainen ajatustyö unohtuu ja mieli lähtee harhailemaan polkuja, joita sen ei olisi suotava harhailla. Demonin vaikutuksesta ihminen hylkää todellisuutensa ja vaihtaa sen fantasioihin.
Kirkkoisien varoittavissa kirjoituksissa kuvataan hämmästyttävällä tarkkuudella prosessia, jossa Keskipäivän demonin riivaama ”unohtaa” tehtävät, joiden parissa hänen pitäisi kamppailla, kaiken sen ankaran henkisen ja hengellisen ponnistelun jonka Jumala on hänen osakseen määrännyt. Hän vetäytyy pois näiden päämäärien kimpusta, koska ne näyttävät turhilta ja mahdottomilta hankkeilta. Tietynlaisen alakuloisuuden vallassa, nähdessään kaikki päämääränsä saavuttamattomina, hän ryhtyy uneksimaan toisista ihmisistä, vieraista paikoista, mistä tahansa, mikä ei ole läsnä.
Tästä on seurauksena toisaalta mielen liiallista kiihtymistä, toisaalta henkistä velttoutta, epämääräistä kaipausta ja surua, epätoivoa, jossa kaikki käsillä oleva menettää merkityksensä.
”Masennus on särö rakkaudessa. Ollaksemme rakastavia olentoja meidän on myös oltava olentoja, jotka voivat vaipua menetyksistään epätoivoon, ja masennus on tuon epätoivon mekanismi. Tullessaan se alentaa ihmisen minuuden ja lopulta kuihduttaa kyvyn antaa tai vastaanottaa hellyyttä. Se nostaa sisäisen yksinäisyytemme pintaan ja tuhoaa sekä yhteytemme toisiin että kyvyn sisäiseen rauhaan.
Vaikka rakkaus ei estä masennusta, se pehmustaa mielen ja suojaa sitä itseltään. Lääkehoidot ja psykoterapia voivat uusintaa tuota suojausta ja helpottaa rakastamista ja rakastettuna olemista, ja siksi ne toimivat. Täysissä sielun voimissa jotkut rakastavat itseään ja jotkut toisia, jotkut rakastavat työtä ja jotkut Jumalaa: mikä hyvänsä näistä intohimoista voi antaa sen elintärkeän tunteen päämäärästä, joka on masennuksen vastakohta..”
Lisää tietoa demonista kirjasta Andrew Solomon: Keskipäivän demoni – Masennuksen atlas (Tammi 2002).
Kun näyttää siltä, että kesäiset säät ovat nyt yllättäneet syksyyn valmistautuvan Suomen, niin meillä tarjoutuu auringonpaisteessa ja suloisessa lämmössä mahdollisuus antaa pikkurillimme Keskipäivän demonille. Ja hups, kohta se onkin vienyt koko käden. Ja mielen…
* * * * * * * *
Bloggaus 18 / 31. Taitaa jo bloginkirjoituskuntokoulumaratonin tässä vaiheessa tuntua siltä, että blogistiin on iskenyt Keskiöinen kunnianhimon demoni. Tekstissä pitää olla pituutta, asiaa ja juhanihuttusmaisia yllätyskäänteitä. Tämä riivaaja häädettäköön oitis kehästä seuraavanlaisen toimenpiteen avulla: Lyhennän jatkossa juttujani, blogejahan näiden piti olla eikä kolumneja. Mielenkiintoista nähdä, pitääkö paikkansa muusikoitten hokema: Lyhyestä virsi kaunis!
Taitaa olla kristillisesti liberaalein vaihe nyt. Valtiosidoskirkossa on vielä paljon jäseniä, on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Väki kuitenkin vähenee, ja luterilainen usko erkaantuu pienempiin ryhmiin, jotka myös vieroksuvat valtiosidoksen synnyttämää kirkollista mentaliteettia: Kompromissihenkeä maailman kanssa. Liberaali luterilaisuus näivettyy, vähenee, jää pelkkä liberaalius. Vanhaluterilaisuus ja muu ei-liberaali kristillisyys vetävät tulevaisuuden uskovia puoleensa. Naispappeutta ja homoliittoja vastustetaan jatkossakin, suhteellisesti enemmän kuin nyt, koska kirkosta eroavat välinpitämättömät jäsenet. Kristillisyyden ääni etsitään entistä useammin jonkun muun kuin valtiokirkkopiispan suusta.
Reima Jokinen: ”Naispappeutta ja homoliittoja vastustetaan jatkossakin, suhteellisesti enemmän kuin nyt”
Jokinen saattaa hyvin olla oikeassa. Pystyn itsekin kuvittelemaan tämän kaltaisen skenaarion siinä tilanteessa kun uskonnosta tulee Suomessa marginaalinen pienen piirin kerho.
Toisaalta Yhdysvalloissa tumman kansanosan tasa-arvoa on 1900-luvulla vastustettu Raamattuun vetoamalla. Kuitenkaan tällä hetkellä en katso realistiseksi skenaarioksi, että kristillisistä piireistä tulisi avoimesti rasistisia vaikka ”välinpitämättömät” poistuisivat. Näyttäisi siis siltä, että jos uskonto pääsee eroon jonkin vähemmistön sortamisesta, se ei välttämättä enää palaa muotiin myöhemmin.
Naisten ja seksuaalivähemmistöjen sortamista vastustavien kutsuminen välinpitämättömiksi on jossain määrin koomista. 🙂
Eivät uskonnot häviä edes länsimaista minnekään. Muotoa ne ovat muuttaneet mutta eivät hävinneet. Näyttäisi ennemminkin siltä, että ihminen on auttamatta uskonnollinen olento ja se näkyy nyt uskonnollisuuden pirstaloitumisena. Kaikki kirkosta eronneet eivät ole uskonnottomia vaan lukuisa joukko haalii itselleen muita uskonnollisia elementtejä kuin kristinuskon. Vain hyvin harva päätyy ateistiksi. Mitä tästä kaikesta seuraa näkynee vasta myöhemmin.
Kannattaneeko lyödä aasia vikuroinnista, jos kuski on valinnut väärän tien? Raamattua lukeneet tuntevat tapauksen profeetta Bileamin historiasta. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Erinomaista!
Liberaalikirkko erottaa pappinsa, ja toiveissani on että seurakuntalaiset vihdoin älyäisivät erota perässä.
En käsitä miksi kukaan uskova ihminen roikkuu kynsin hampain viherpunakirkossa kiinni, evlutkirkko kuoli jo.
Herätkää ja erotkaa, havahtukaa menneisyyden horroksestanne!
Oletko Tapani itse kirkon jäsen?
Jusu Vihervaara kysyy:
”Oletko Tapani itse kirkon jäsen?”
Vastaus: En ole. Erosin pari vuotta sitten. Oli ristiriitaista kuulua evlutkirkkoon; kirkkoon, joka on ”kadonnut jalkojen alta”. Tarkoitan tällä sitä, että kirkko on muuttunut niin merkittävästi, ettei se enää ole entisensä. Se ei ole enää luterilainen kristillinen kirkko.
On varsin vapauttavaa päästä eroon mokomasta, suosittelen eroa kaikille ketkä vielä kirkon verotettavina ovat.
Suomen ev.lut.kirkko seisoo vankasti perustallaan Kristus -kalliolla.
Kenties viherpunakirkko miellyttää meitä roikkujia enemmän kuin 50 vuoden takainen sinimusta.
Vakavammin puhuen koen, että kirkkomme on minulle ojennettu käsi roikkua Kristuksessa.
Vaara: ”Tarkoitan tällä sitä, että kirkko on muuttunut niin merkittävästi, ettei se enää ole entisensä.”
Ei ole kirkko entisensä, ei. Ei ole enää kirkonmäellä jalkapuuta, eikä paasaa pönäkkä pappi pöntöstään helvetin tulta ja tulikiveä syntisen rahvaan niskaan.
Tapani Vaara,
Jos kerran et ole kirkon jäsen, miksi kierrät täällä jurnuttamassa kirkon tekemistä päätöksistä ja miksi kannustat uskovia eroamaan kirkosta? Eihän asian pitäisi sinulle edes kuulua.
Edes vapaa-ajattelijat (tai J. Vihervaara) eivät harrasta täällä samanlaista kampanjointia ja kehottamista kirkon jäsenyydestä luopumiseen.
Onko kirkko sinulle henkilökohtainen uhka vai mikä selittää kirkon lokaamisen?
Jusu Vihervaara kysyy:
Tapani Vaara,
Jos kerran et ole kirkon jäsen, miksi kierrät täällä jurnuttamassa kirkon tekemistä päätöksistä ja miksi kannustat uskovia eroamaan kirkosta? Eihän asian pitäisi sinulle edes kuulua.
Edes vapaa-ajattelijat (tai J. Vihervaara) eivät harrasta täällä samanlaista kampanjointia ja kehottamista kirkon jäsenyydestä luopumiseen.
Onko kirkko sinulle henkilökohtainen uhka vai mikä selittää kirkon lokaamisen? (Jusu Vihervaara)
Kristillinen usko ei kuulu yksin (nykyään ei usein ollenkaan) Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle.
Siksi myöskään kristinuskosta puhuminen ei ole luterilaisten yksinoikeus, saati että se olisi kaltaistesi uskonnottomien ei-kristittyjen yksinoikeus.
Miksi siis ihmettelet, että käytän mielipiteenvapauttani ja sanomisenvapauttani? Oletko jonkinsortin sensuurin ja totalitarismin kannattaja?
Onko kirkko sinulle henkilökohtainen mahdollisuus (poliittinen kenties) ajaa omia agendojasi, vai miksi kierrät täällä vaientamassa kirkkokritiikkiä? Etkö käsitä kirjoitustesi (syytöstesi) ja oman kirkkoon kuulumattomuutesi välistä ristiriitaa ja kaksinaismoralismia? Pidätkö kanssakeskustelijoita niin tyhminä, että ei väliä jos he jotain huomaavat?
Tapani Vaara on varmaan huomannut, että minä kommentoin täällä lähes yksinomaan seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita ja pääasiassa silloin kun asiasta keskustellaan sekulaarissa kontekstissa. Olkoon esimerkkinä vaikka yhteiskunnan säätämä avioliittolaki.
Jossain määrin – ja mielestäni melko hillitysti – tuon esille vakaumuksellisia näkemyksiä ja mielestäni en agitoi tai edes kannusta ihmisiä eroamaan kirkosta. Minulla ei ole voimakasta agendaa jurnuttaa kaiken aikaa kirkon tekemistä päätöksistä, koska ne eivät minulle kuulu kun en ole edes koko laitoksen jäsen.
Ikävä sanoa näin mutta minusta näyttäisi siltä, että siivilöidään hyttyset ja niellään kamelit.
Kiinnitän huomiota erääseen seikkaan. Viime aikoina on alettu käyttää termiä ”naisten sortaminen” kun puhutaan siitä, että jotkut papit katsovat Raamatun ilmoitukseen vedoten, että pappisvirka kuuluu miehille.
Oma käsitykseni on, että eivät nämä henkilöt tai heidän yhdistyksensä arkielämässä sorra naisia sen enempää kuin muutkaan ihmiset tai kirkot. Kyse on teologian piiriin kuuluvasta ymmärryksestä. Miksi kukaan ei puhu esim. ortodoksisen kirkon kohdalla naisten sortamisesta? Eikö kyse ole kategorisesti samasta asiasta?
Tulen siihen johtopäätökseen, että väite naisten sortamisesta on propagandistinen . Täysin eri asia on taas se, tulisiko miespappeutta kannattavien perustaa oma uskonnollinen yhdyskunta.
Kaikusalo: ”Oma käsitykseni on, että eivät nämä henkilöt tai heidän yhdistyksensä arkielämässä sorra naisia sen enempää kuin muutkaan ihmiset tai kirkot.”
Mutta ”pyhäelämässään” ja töissä ollessaan sortavat vai?
Salme: Jos ortodoksisessa kirkossa olisi jokin ryhmä pappeja, joiden kanssa toinen ryhmä pappeja kieltäytyy toimittamasta jumalanpalveluksia, niin minusta olisi ihan paikallaan puhua sortamisesta.
Totta kai väite naisten sortamisesta on propagandistinen. Mitä muutakaan?
Se, että joku joutuu sorron tai epäoikeudenmukaisen käytöksen uhriksi, on myös pitkälti uhrin kokemus. Jos ihminen kokee tulleensa kohdelluksi kaltoin ja tämä tunne on vilpitön, lähtökohtaisesti puhuisin tällöin kaltoinkohtelusta vaikka tekijä väittäisi, että kyse ei siitä ole.
Minä luen Martti Vaahtorannan retorisen kysymyksen siten, että sortaja saisi päättää itse, onko hänen toimensa toisen sortamista vai ei. Minusta se ei mene niin.
Kaikusalon kanssa olen melko lailla samaa mieltä tästä. Useat tapaamani konservatiivikristityt arvostavat naisen huikean korkealle, vaalivat ja kunniottavat naista Jumalan kuvana. Mikäpä voisikaan olla suurempi arvostuksen osoitus? Toisaalta on tietysti myönnettävä, että on olemassa kenties suurikin määrä kristittyjä miehiä, jotka käyttävät paimenvirkaa koskevaa opetusta pönkittämään omaa shauvinismiaan ja kypsymättömyyttään, joka näkyy heissä naisen halveksuntana.
Sama pätee opetukseen homoseksuaalisuudesta; eräät kuvittelevat voivansa oikeuttaa esimerkiksi homofobiaansa Raamatulla. Mutta, Vihervaarakin fiksuna miehenä hoksannee, että asia on monimutkaisempi. Useat konservatiivikristityt eivät ole lainkaan homofoobisia, vaan kaukana siitä. He päinvastoin näkevät homoseksuaalit Jumalan kuvina ja hänen rakkautensa kohteina. Siitä huolimatta he eivät voi sivuuttaa Raamatun opetusta, jonka he näkevät varoittavan ankarasti homoseksuaalisista suhteista. Eli, lukuisat kristityt nimenomaan ”ojentautuvat” Raamatun opetuksen mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi suhtautua hyväksyvämmin esimerkiksi homoseksuaalisiin suhteisiin, tai naisen paimenvirkaan kirkossa.
”Useat tapaamani konservatiivikristityt arvostavat naisen huikean korkealle, vaalivat ja kunniottavat naista Jumalan kuvana.” Sortamistahan tuokin voi olla, ylistämällä alistamista. Tuollaiseen liittyy usein myös naiselle asetettujen vaatimusten (siveys, ahkeruus, lempeys…) asettaminen huikean korkealle.
”Sortamistahan tuokin voi olla, ylistämällä alistamista.”
Hyvä veli Pentti, jos se, että esimerkiksi minun kaltaistani syntisäkkiä kutsutaan äärettömän arvokkaaksi Jumalan kuvaksi tai jopa hänen lapsekseen (siis oikeastaan jumalaksi), on sortamista, olen ilolla sorrettu!
Toisille esitetyistä vaatimuksista en tiedä, mutta mielelläni näkisin itsessäni myös edes vähän mainitsemianne upeita ominaisuuksia, lempeyttä, siveyttä ja ahkeruutta.
Valitettavasti hakemalla löytää myös sellaisia ”konservatiivikristittyjä”, joille konservatiivisuus on tosiaan vain chauvinismin peite.
Itse vuodesta 1983 naispappeutta vastustaneena ja sitä ennen kohtuullisen liberaalina kansankirkollisena herätyskristittynä voin kuitenkin todistaa, että juuri koska tämä vaara on olemassa, konservatiivipiireissä ollaan erityisen tarkkoja, ettei sorruttaisi naista alistavaan puheeseen tai käytökseen. Jos niin kuitenkin tapahtuu, siitä on tietenkin tehtävä parannus. Mutta ei tietenkään siitä, että meidät on luotu Jumalan kuvaksi miehenä ja naisena ja mieheyden ja naiseuden suhteena, joka Kristuksessa määrittää myös seurakunnan rakennetta.
Tenka Ksenia Issakainen sanoo enemmän kuin aikoo sanoa:
Salme: Jos ortodoksisessa kirkossa olisi jokin ryhmä pappeja, joiden kanssa toinen ryhmä pappeja kieltäytyy toimittamasta jumalanpalveluksia, niin minusta olisi ihan paikallaan puhua sortamisesta. (T. K. Issakainen)
Eli siis sortamisesta ei ole kyse, jos naisten ei edes sallita muodostaa sitä ”toista ryhmää pappeja”?
Voivatko ihmiset oikeasti ajatella näin putkiaivoisesti? Näköjään se onnistuu, jopa naisilta.
”… meidät on luotu Jumalan kuvaksi miehenä ja naisena ja mieheyden ja naiseuden suhteena, joka Kristuksessa määrittää myös seurakunnan rakennetta.” Mieheyden ja naiseuden suhde ei tarkoita miesten ja naisten määrittelemistä olennaisesti erilaisiksi. Ihmistä ei luotu joko mieheksi tai naiseksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Jokaisessa meissä on mieheyttä ja naiseutta eri suhteissa. Jeesus ja Paavalikin löysivät itsessään äidilliset piirteensä. Mitä seurakuntaan tulee, sen ’ainoa mies’ on Jeesus Kristus. Seurakunta on Kristuksen morsian pispoineen ja rovasteineen. Miehisyydestään seurakunnassa numeron tekijät ovat tästä näkökulmasta katsoen mielestäni väärällä asialla, Ei Herramme tarvitse herraskaisia sijaisia.
En ole kuullut, että kukaan nainen tahtoisi papiksi enkä myöskään, että naispuolisia pappeja olisi toivottu. Jos tämän näkee sortamisena niin sorrettua osapuolta voi olla vaikea osoittaa.
Ev.lut. kirkolla on naispuolisiakin pappeja ja se on musta hyvä juttu, vaikkei asia oikeastaan mulle kuulukaan. Kenties meilläkin joskus.
Mutta sitä, että papit ovat miehiä, on loogisesti aika työlästä rinnastaa siihen, että olemassaolevien naispuolisten pappien kanssa nihkeillään siinä määrin, että rikotaan kirkkojärjestystä ja perustetaan rinnakkainen hiippakunta.
MITÄ PAPPISLUPAUKSEN KOHTAA POHJOLA ON RIKKONUT?
Ihmettelen.
Arvelen, että lupauksen kohta, jota on rikottu, on tämä: ”Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita.”
Anteeksi taas tyhmä kysymys, koska minusta on eräs valtiotieteilijä sanonut, että en saisi ottaa kantaa teologisiin asioihin, joista en mitään ymmärrä. Mutta kysyä kai saan viisaammilta. Eikö olekaan niin, että ei voi palvella kahta herraa yhtä aikaa, siis Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja ns. lähetyshiippakuntaa, joka ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunta, vaan ns. Luther-säätiön hiippakunta.
Siis minua kyllä kummasti hämmästyttää se, että miten sanan vastaanottavan mielestä voi olla väliä sillä, mitä sanan sanojalla roikkuu ruumista mistäkin kohtaa. Tai ei roiku. Jotenkin olen ymmärtänyt, että tärkeämpää olisi se, mitä sitä suusta tulee ulos…
Niin, mitä siitä suusta tulee ulos. Liberaaleille halutaan laittaa suitset suuhun ja antaa tiukat rajat mitä saa ja mitä ei saa puhua. Mutta konservatiiveille pitää taata täydellinen uskonnon ja puheen vapaus… Että seinien laajuus ja katon korkeus olisikin vaihteleva. Hämmentävää.
Olen kyllä toisaalta harmissani, että tähän tilanteeseen on ajauduttu. Minusta näille konservatiiveille miespapeille olisi ollut sijansa ev.lut kirkon sisällä, tietyissä raameissa. Mutta kun en ole nainen ja pappi en voi asettua heidän asemaansa ja ymmärtää sisimpiä tuntemuksia. Osaisinko täysin ymmärtää tilannetta, joissa työtoverini ei kieltäytyisi tekemästä kanssani yhteistyötä, mutta kuitenkin sisimmässään ei hyväksyisi minun kutsumustani ja identiteettiäni. Kyllä se varmasti tuntuisi kuitenkin aika loukkaavalta.
Olemme jokainen Jumalan kuva. Jokainen on Jumalalle rakas. Me ihmiset tunnutaan olevan vähän erilaisia. Mutta me ei ollakaan Jumalia, vaikka välillä näyttää siltä, että jotkut sitä parhaansa mukaan yrittävät olla.
”Siis minua kyllä kummasti hämmästyttää se, että miten sanan vastaanottavan mielestä voi olla väliä sillä, mitä sanan sanojalla roikkuu ruumista mistäkin kohtaa.”
Tuollainen näkemys hämmästyttäisi montaa muutakin, erityisesti konservatiivisia kristittyjä, sillä he erityisesti pyrkivät ymmärtämään naiseutta ja mieheyttä Raamatun opetusten pohjalta. Sukupuoli on noin intuitiivisestikin vähän monisyisempi asia kuin sukupuolielimet.
Mistä veli Salomäenpää arvelee, tai tietää, että kaikki olemme Jumalan kuvia ja hänen rakastamiaan? – Siitä samasta lähteestä löytyy myös kristillinen ymmärrys miehen ja naisen erilaisuudesta ja siitä, millaiseksi heidän yhteytensä on tarkoitettu.
Mikähän on se ”kristillinen ymmärrys miehen ja naisen erilaisuudesta”? Minun Raamatussani lukee: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.”
Kristuksessa me olemme yksi, sillä kaikki ovat erilaisuudestaan huolimatta Jeesuksessa luodut, lunastetut ja uudistetut Jumalan kuvaksi.
Sanotaanko tuossa Martti Pentin siteeraamassa kohdassa siis, että mies ja nainen, tai nyt vaikkapa kreikkalainen ja juutalainen, ovat samanlaisia ominaisuuksiltaan, tehtäviltään ja lahjoiltaan? Eipä tietenkään sanota, vaan sanotaan, että erilaiset luodut ominaisuudet ovat yhtä arvokkaita ja että he yhdessä ovat yksi Jumalan kuva.
Jos kreikkalainen mies on vaikkapa parempi kokki kuin juutalainen nainen, se ei johdu hänen kreikkalaisuudestaan eikä miehisyydestään. Jos juutalainen mies on vaikkapa viulusolisti, kun kreikkalainen nainen on vain kitaristi kotitarpeiksi, sekään ei johdu hänen juutalaisuudestaan tai miehisyydestään. Ominaisuutemme, tehtävämme ja lahjamme eivät ole sidoksissa kansallisuuteen, säätyyn tai sukupuoleen.
”Ominaisuutemme, tehtävämme ja lahjamme eivät ole sidoksissa kansallisuuteen, säätyyn tai sukupuoleen.”
Kaikki mahdolliset yksilöiden väliset erot ovat siis ainoastaan yksilöllisiä eroja? Teoriahan se on tuokin.
”Kaikki mahdolliset yksilöiden väliset erot ovat siis ainoastaan yksilöllisiä eroja?” Toki on ominaisuuksia, jotka ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla tai päin vastoin. Samoin kansallisuuksilla on tyypillisiä piirteitä kuten ihon, hiusten tai silmien väri. Mitkään naisille tai miehille tyypilliset ominaisuudet eivät kuitenkaan kuulu jokaiselle naiselle tai jokaiselle miehelle (paitsi ne, joiden perusteella heidät määritellään ja niissäkin on poikkeavuuksia). Ei siten ole mitään ’kristillistä’ perustetta rajoittaa joitakin seurakunnan tehtäviä vain miehille kuuluviksi.
Vieläkö näemme sen päivän, jolloin Suomen ev. lut. kirkkoa edes yritetään johtaa teologisesti ns. hengellisen regimentin keinoin? Vieläkö näemme kirkossamme edes yhden luterilaisen piispan?
Nyt kirkkoa johtavat ”juristit” ensisijaisesti ns. maallisen regimentin pakkokeinoja käyttäen. Hankalissa kiistakysymyksissä teologista ja hengellistä johtamista ei edes yritetä. Kukaan julkiseen opetusvirkaan kutsutuista ja vihityistä ei yritä opettaa julkisesti kirkon teologiaa. Ongelmat hoidetaan psykologisoivalla mediapainostuksella ja juridisilla pakkokeinoilla. Kirkolliset kärkitoimittajat ja heidän perässähiihtäjänsä vievät ja piispat vikisevät, jos edes vikisevät. Papistostakaan ei nouse kriittisiä ääniä.
Kirkon johtamiskulttuurin juridisoituminen paljastaa kirkon varsinaisen ja todella vakavan teologisen kriisin. Se on luterilaisuuden ytimen kriisi. Luterilaisen uskon mukaan uskonnollinen sitoutuminen on ensisijaisesti kirkon uskon ja tunnustuksen sisällön synnyttämää ja ylläpitämää sisäistä sitoutumista, jossa ei voi eikä pidä käyttää ulkoista pakkoa. Siksi kirkon viran ja näissä kiistatilanteissa erityisesti piispojen ensisijainen tehtävä on avoin ja julkinen teologinen ja hengellinen johtaminen opettamalla ja saarnaamalla.
Virkakiistassa piispojen perustehtävää on laiminlyöty siitä lähtien, kun kirkkomme avasi pappisviran naisille, siis lähes 30 vuotta.. Siitä lähtien asiaa on hoidettu ilman avointa ja julkista teologiaa, pelkästään pakottamalla, psykologisoimalla ja juridisoimalla aito teologinen kiista.
Miksi?
Jos kirkko on tehnyt 30 vuotta sitten päätöksen, että papin virka avataan naisille ja edelleen joku pappi jurnuttaa tästä työnantajan tekemästä päätöksestä, mielestäni on korkea aika antaa kenkää. On täysin epärealistista, että yksityisellä sektorilla tällaista oltaisiin suvaittu vuosikymmenien ajan.
Samaa mieltä Jusun kanssa.
Kimmo Saastamoisen hyvä puheenvuoro ei nyt oikein ottanut tulta. Vastaukset kertovat vain siitä, että ei edes asiallisia puheenvuoroja ei osata enää lukea minkäännäköisen teologisen ymmärryksen valossa. Kimmon pointti oli käsittääkseni nimenomaan siinä, että juridiikalla näitä asioita ei pitäisi ratkaista, vaan teologialla koska kyseessä oli alunperinkin teologinen asia.
Ne, jotka kokevat virkakiistan teologisena, lukevat mielestäni Raamattua kuin lakikirjaa. Siinä mielessä hekin ovat nähdäkseni ’juristeja’.
Martti Pentti kirjoitti: ”Ne, jotka kokevat virkakiistan teologisena, lukevat mielestäni Raamattua kuin lakikirjaa. Siinä mielessä hekin ovat nähdäkseni ‘juristeja’.”
No siinäpä on erinomattain niputettu iso pino maailman kristittyjä samaan syssyyn. Kommentin retorisen onttouden voittaa vain sisällön tyhjyys. Jokin teologinen pointti asiassa varmaan on, koska on pitänyt erikseen mainita että naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi.
Naisten pappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei ole luterilaisesta näkökulmasta oppi lainkaan. Se on käytännön ratkaisu, jota saa arvostella, mutta johon on Suomessa suostuttava.
Jusu Vihervaara :” On täysin epärealistista, että yksityisellä sektorilla tällaista oltaisiin suvaittu vuosikymmenien ajan.”
Me yksityisellä sektorilla toimivat teemme työtä maallisessa regimentissä ja pienyrittäjiin kuuluvana ja eläkkeelle jääneen johtajan puolisona siellä ei todellakaan ole vuosikymmeniin suvaittu mitään muuta, kuin puoluepoliittisten virkanimitysten eurojen avulla johdettua ”konsultaatiota”. Tästä syystä olen samaa mieltä kuin dosentti Silvo Kaasalainen, jonka mukaan poliittiset virkanimitykset ovat piilokorruptiota.
Kun täällä aiemmin jossain kommentissa on viitattu siihen, että kysymyksessä on palkkakysymys, niin kai se sitten kuuluu Suomen Kirkon Pappisliitolle, jos Juhana Pohjola on sen jäsen. Ihmettelen vain, eikö lähetyshiippakunta maksa Pohjolalle palkkaa työstään? Jos ei, se kyllä voi olla jonkinlainen juridinen ongelma myös. Mutta jos Suomen kirkon pappisoikeudet menetetään, hän menettää lähinnä ns. keikkapalkkioita, joita saa kastamisista, vihkimisistä, hautaan siunaamisista ja jumalanpalveluksista sillä edellytyksellä, että ao. seurakunta pyytää, eikä sillä ole omaa pappia käytettävissä tämän toimituksen hoitamiseen. Keikkapalkkio on sama kuin eläkeläiselle, eli joku kymppi niistä jää käteen. Eikä ole pakko suostua, kuten ei eläkeläisenkään. Oletan tietenkin, ettei Pohjola toimi missään luterilaisessa seurakunnassa palkattuna seurakuntapastorina, kappalaisena tai kirkkoherrana, vaan hänen päätoimensa on dekaanin toimi siinä mikä se nyt on hiippakunta (ei kirkon) tai säätiö..
Tarkoitan, että ei kai jollekin ev. lut. kirkon seurakunnalle enää kuulu tälle Pohjolalle mitään maksaa yhtään mistään, koska hän ei ole enää ev.lut. kirkon pappi. Joku kun väitti, että asian ydin on palkkaus. Jos kysymys on muusta kuin rahasta, se kuuluu kai lähinnä ihan muille tahoille kuin paikallisseurakunnille.