”Lapsipiispa siunasi tänään viiden sukupuolineutraalin henkilön ryhmäaivoliiton.”
Rulaako tulevaisuudessa virallistetuissa suhteissa järjellisyys, järjenvastaisuus vai järjettömyys?
Avioliitto kuuluu luterilaisittain ajateltuna ns. maallisen regimentin piiriin, ei hengellisen.
Viekö yhteiskunta ja vikiseekö kirkko? Pitäisikö yhteiskunnan ja kirkon ensin ottaa ero toisistaan?
Teemu Kakkurin kommentti oli hyvä. Jos kirkko vihkisi vain osan pareista l. mies-nais-parit, niin voin vain kuvitella sitä vauhtia, jolla kirkkoonkuulumis% kutistuisi reilusti alle viidenkymmenen. Kirkon kannalta on nyt kysymys paljon tärkeimmistä asioista kuin avioliittokäsityksestä, joka aiheettoman suuresta symboliarvostaan huolimatta on sittenkin sinänsä täysin toisarvoinen asia kirkon tulevaisuuden kannalta.
Tietenkin kirkko seuraa aikaansa, mitä muuta se voisi tehdä? Olisi jo ehkä aika ymmärtää, että avioliittokäsitys on kulttuuripiirissämme peruuttamattomasti muuttumassa/muuttunut eikä kirkko ole saareke, jonne yhteiskunnasta johtavat sillat voi räjäyttää/miinoittaa.
Sinimarja: Niinpä niin, kirkko, kirkko ja kirkko! Jeesus itse perusti kirkon. Kirkko on Kristuksen ruumis maan päällä. Kristus on kirkon pää, Herra. Kuolema ja tuonela eivät voi sitä voittaa. Kristus pitää omistaan huolen.
Kari V: Ei kirkko voi avioliittokysymyksessä olla kaivamatta esiin Raamattua, sillä sieltähän kirkollinen käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena juuri on peräisin.
Avioliitto ei ole pelkkä kahden kauppa, vaan mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallinen asia. Avioitumisen myötä monista ihmisistä tulee myös sukulaisia keskenään. Siviilisäädyn vaihtuminen tuo muutoksia myös miehen ja naisen ystäväpiiriin.
Ennen muuta avioliitto pyrkii olemaan turvallinen kasvupaikka lapsille.
Kari-Matti: Hyvin sanoitettu.
Ehkä me kirkkona tarvitsisimme näissä hääasiassa jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotakin sinistä?
Sanokaahan, lukijat, mikä teidän näkemyksenne mukaan on avioliittoon vihkimisen tärkein / keskeisin osa?
Tuskinpa kirkko mitään menettäisi, jos juridinen vihkiminen siirrettäisiin yksinomaan maallisten viranomaisten toimivaltaan. Mutta naisen kanssa avioliitossa olevana miehenä pidän täysin uskonnollisista perusteista riippumattakin välttämättömänä, että liiton nimikkeestä ilmenee, onko kyse eri sukupuolia olevasta parista vai samaa sukupuolta olevasta parista. Kirkon sisäisen päätöksenteon piiriin kuuluu sitten se, että millä edellytyksillä julkinen esirukoustilaisuus parin puolesta voidaan järjestää. Täysin selvänä lienee pidettävä vain sitä, että kirkkoon kuuluvien ja eri sukupolta olevien kekinäinen ensikertainen liitto voidaan enempiä kyselemättä otaa tällaisen siunaustoimituksen kohteeksi. Kaikissa muissa tapauksissa voidaan asettaa rajoittavia ehtoja parin osapuolten sukupuoleen, kirkkoon kuulumiseen ja aiempaan parisuhdehistoriaan nähden. Näistä ehdoista olisi sitten löydettävä yhteinen linja, mikä ei sekään liene helppoa.
Nuorena pappina 80-luvun alussa ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä, että eräänä päivänä pappi ei ehkä Suomessa vihikään pariskuntia avioliittoon.
Papinkoulussa 70-luvulla opetettiin, että jumalanpalvelusten lisäksi kasuaalit (kastaminen, vihkiminen ja hautaaminen) ovat papin perustyötä. Näin ajattelen vieläkin. Mutta nyt tuota itsestäänselvyytenä pitämääni asiaa vihkiviranomaisena toimimisesta täytyy näemmä ihan toden teolla pysähtyä miettimään.
Tällaisenaan tuo kyseinen kirkonmeno on rukoushetki, jonka ehdottomana huippukohtana ovat viralliset kysymykset ja aviopuolisoiksi julistaminen. Julkisuus on tärkeää, sillä avioliitossa ei ole kyse kahden kaupasta. Tästä lähtien kaikkien on syytä pitää näitä kahta, miestä ja naista, vakkariparina.
Well, suhteen virallisestamisestahan tässä operaatiossa kyse on. Liitto ei ala papin aamenesta vaan liiton voi katsoa alkaneeksi parin ensimmäisestä yhdessä viettämästä yöstä. Toivottavasti liitto ei myöskään pääty papin aameneen, vaan kestää myös arjen harmauden.