Sosiaalipsykologiaa opiskellessani törmäsin kiinnostavaan ilmiöön nimeltä kontrollin illuusio. Se tarkoittaa, että tutkimusten mukaan ihmiset keskimäärin arvioivat mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin epärealistisen korkeiksi. Heillä on siis harhainen käsitys toimintavapaudestaan.
No, tämä ei ehkä vielä yllätä. Mutta löytyy yksi ihmisryhmä, jolla ei tätä kontrollin illuusiota esiinny: masentuneet ihmiset. Heillä ei siis ole epärealistisia käsityksiä vaikutusmahdollisuuksistaan, vaan he hamottavat mahdolisuudet keskimäärin sellaisiksi kuin ne tosiasiallisesti ovat. (Tämä tuskin suuresti lohduttaa vaikeasti masentunutta. Luultavasti ihminen olisi mieluummin epärealistinen ja hyvinvoiva.)
Summauksena: Jos vapaus on sitä, että ihminen uskoo voivansa vaikuttaa asioihin, totuus ei siis aina teekään vapaaksi vaan pikemminkin sairaaksi. Henkinen hyvinvointi ja ympäristön havaitseminen objektiivisesti ja oikein eivät siis aina liity yhteen. Itsepetoksella näyttää olevan tärkeä henkistä hyvinvointia ylläpitävä vaikutus.
Jäin miettimään, miten tämä näkyy hengellisellä kentällä. Voisiko ajatella kärjistäen niin, että ratkaisukeskeistä uskonnollisuutta kannattavat ihmiset ovat keskimäärin mieleltään terveitä epärealisteja? He kuvittelevat, että ihminen voi vaikuttaa iäisyyskohtaloonsa omilla ratkaisuillaan. Körttiläisyyteen taipuvaiset armon ikävöitsijät taas edustavat ehkä useammin masentunutta realismia? Heille on selvää, että pelastus on yksin Jumalan käsissä, eikä ihmisellä ole mahdollisuutta siihen vaikuttaa. (Toki tässä erona edelliseen kappaleeseen on se, että körttiläinen harvoin haluaa vaihtaa ratkaisukeskeisen kristityn housuihin. Hän ei ole valmis luopumaan masentavasta realismistaan. En minä ainakaan 🙂
Nyt masentaa, kun näytössä oleva särö laajenee liikaa, eikä tätä laitetta voi kohta käyttää.
Emilia on kirjoittanut laajasta ongelmakentästä joka ei rajoitu pelkästään ratkaisukeskeiseen kristillisyyteen kontra pietistinen körttiläisyys. Yhtä hyvin tiukasti opillisesti orjentoituvassa luterilaisessa puhdasoppineisuudessa masentumisen riski on suuri. ( Mitään tilastollista tietoa ei ole). Uskonto ( kristinuskon monet muodot) voivat sairastuttaa ihmisen, väärä Raamatun tulkinta levittää sairautta ja sitä on vaikea kitkeä, jopa mahdotonta.
Vaihdan tässä näkökulmaa ja vinkkaan muutamaa sivustoa toisesta kirkkokunnasta, miten he ovat käsitelleet asiaa ja vaikka nämä eivät olisi totta, ne ovat ajattelemisen arvoisia.
http://www.kosmas.fi/wp-content/uploads/Kilvoittelusta-OrtKKoJaMasennusPKAV.pdf
http://www.kosmas.fi/luentoja-ja-artikkeleita/kirkon-opetuksesta/kirkon-teologiasta/luentoja-ja-artikkeleitakirkon-opetuksestakirkon-teologiastaortodoksinen-askeesi-on-hengellista-psykiatriaa/
”Totuus ei siis aina teekään vapaaksi vaan pikemminkin sairaaksi.” Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Tekeekö totuus sairaaksi vai sairaus realistiksi?
Totuus on tekevä teidät vapaaksi tarkoittaa totuutta minkä Pyhä Henki meille valaisee, ei sitä, että kaivellaan ”syntisäkkiä” tai ”neuroosikimppua” louttomiin. Kun Pyhä henki valaisee jotain asiaa tai sisäistä ongelmaamme tämä valo jo itsessään on parantavaa, mutta myös voimme saada ymmärryksen, mitä voimme itse hyväksemme toi jonkun toisen hyväksi tehdä. Näin Pyhä henki johtaa meidät ”kaikkeen totuuteen” oman harkintansa mukaan. Tämä siis aina lopulta vapauttaa ja parantaa, eikä masenna. Jos tongimme sisuksiamme omin päin tai kärsimme neuroosista jolloin saamme ymmärrrystä itsestämme tämä on eri asia kuin Pyhän Hengen valo.
Jälleen yksi osoitus kuinka vaarallinen harha ”körttiläisyys” on, kysehän on kalvinilaisuuden muunnelmasta eli predestinaatiosta jonka mukaan jotkut valittu ja toiset ei. Elämä sitten vietetään ”ikävöimällä” eli arvuuttelemalla kuuluuko itse joukkoon vai ei. Mihin unohtuivat ilo ja kilvoittelu?
Tuo lienee yleinen harhakäsitys herännäisyydestä. Ikävöinti on pohjavire eikä elämäntapa. Tuntemieni körttiläisten elämä on iloista kilvoittelua kenties juuri tuon pohjavireen takia. Kun oma pelastus jätetään Jumalan käsiin, voi turvallisin mielin kääntää katseensa lähimmäisiin ja maailmaan, kääriä hihat ja ryhtyä työhön. Herännäiset kavahtavat suruttomuutta, mutta se ei tee heistä ilottomia, päinvastoin.
Po ’heränneet’.
Martti vastasi hyvin. Jari Haukka: en tunnista kuvauksestasi ainuttakaan körttiläistä. Uskoakseni moni körtti ajattelee nykyään, että Jumala hyvyydessään pelastaa lopulta koko luomakunnan Kristuksen sovitustyön tähden. Siinä ei todellakaan jätetä osaa porukasta väistämättömän kadotuksen omaksi.
”Uskoakseni moni körtti ajattelee nykyään, että Jumala hyvyydessään pelastaa lopulta koko luomakunnan Kristuksen sovitustyön tähden. ”
Käsittääksini tälläinen ajatus kaikkien pelastuksesta on torjuttu ekumeenisissa kirkolliskokouksissa.
”Käsittääksini tälläinen ajatus kaikkien pelastuksesta on torjuttu ekumeenisissa kirkolliskokouksissa.” Kenties onkin. Onneksi kirkolliskokoukset eivät mahda mitään Jumalan hyville päätöksille, mitä ne sitten lienevätkin.
Olisi tietenkin kovin toivottavaa, että Jumala pelastasi lopulta koko maailman. Maailma on tosin sovitettu ristillä, mutta Raamattu puhuu kuitenkin siitä vanhurskaudesta, joka uskolla omistetaan. Kirjoittaahan myös Paavali (Ef. 2:8): ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja.”
Jari Haukka. Körttiläisyys on käynyt läpi syviä opillisia muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana. Jos luet vaikkapa vanhojen körttien arvostamaa Christian Scriverin postillaa 1600-luvulta tai 1800-luvulla eläneen F. W. Krummacherin teoksia, huomaat niiden ammentaneen syvältä vanhan kristikunnan perinteestä.
Martti Pentti kirjoitti; ” “Käsittääksini tälläinen ajatus kaikkien pelastuksesta on torjuttu ekumeenisissa kirkolliskokouksissa.” Kenties onkin. Onneksi kirkolliskokoukset eivät mahda mitään Jumalan hyville päätöksille, mitä ne sitten lienevätkin.
”Luther sanoi; Jumala on niin armollinen, että hän kadottaa niin monta”. Tässä Martin teksissä asetetaan ekumeeniset kirkollliskokoukset jotenkin outoon valoon. Tämä on samansuuntainen lause, kuin Martti Luther sanoi; ” kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä” ( viittaamalla lähinnä katoliseen maailmaan). Ekumeenisia kirkolliskokouksia harvoin on kritisoitu ja annettu lupa, universalismille.
”Tässä Martin teksissä asetetaan ekumeeniset kirkollliskokoukset jotenkin outoon valoon.” En muista tehneeni sinunkauppoja (vai tarkoititko tunnettua kaimaani 1500-luvulta?). En halunnut asettaa kirkolliskokouksia sen kummemmin outoon valoon kuin vain todeta, että Jumalan ajatukset ovat niiden ajatuksia äärettömästi kirkkaampia.
Tätä samaa itsekin pohdin, mitä Haukka tuossa esittää. Sjöblom puhuikin tuossa ensimmäisissä kommenteissa luterilaisen perisyntiopin realismista, joka luterilaisuudessa on radikaali, hurja, masentava ja vie ihmiseltä kaiken. Hyvin synkkä. Tämä on yhteydessä predestinaatioon, vanhurskauttamisoppiin ja lopulta myös sovitusoppiin. Melkein kaikkeen. Näistä juurista kasvaa horisonttia kohti laaja joukko vinoutumia. Tätä on vaikea myöntää ja tunnistaa. Tätä voisi verrata irtautumiseen jehovalaisten opista joka irtautujalle on vaikea prosessi. Ihminen voi siis sairastua todella väärästä tulkinnasta.
Jopa kävi ihan huvittamaan tuo synkkä kuva perisyntiopin vaikutuksesta. Asiathan on juuri päinvastoin, kuin Sami tuossa esittää. Perisyntiopin tuleekin viedä ihmiseltä kaikki. Jotta hän voi turvautua yksin Kristukseen. Samaan juureen kuuluu myös oppi samalla kertaa syntisestä ja vanhurskaasta. Täydelliseen syntissyteen kun takerrutaan, niin ei enää nähdä jatkoa. Eli täydellistä vanhurskautta. Molemmat on todellisia, eikä kuviteltuja opillisia rakenteita. Juuri tuo oppi antaa uskovalle suuren ilon ja innon viedä evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. Olen uskon kautta täydellisen pyhä ja vanhurskas. Mikä voisi tuoda suuremman ilon elämään?
Pekka Pesonen vastaa klassisesti perisynti käsitteeseen. Tällöin ei oikeastaan ole pohdittu luterilaista perisynti käsitettä loppuun asti. Kysymys on aika vakavista asioista, jos luterilaisen tunnustuksen mukaisen käsityksen predestinaatiosta omaksuu. ”Jotta hän voi turvautua yksin Kristukseen.” Tämän käsityksen luterilainen perisynti käsitys nimenomaan torjuu. Ihmisessä ei ole mitään antropologista ominaisuutta, että hän voisi turvautua Kristukseen. Ihminen pelastuu yksin armosta, ei tekojen kautta, esim turvautumalla, armosta tarkoittaa luterilaisessa kontekstissa, että Jumala pelastaa vain tietyt ihmiset, valitut.
Sami kuten tiedät, luterilaisissa tunnustuskirjoissa kehotetaan tutkimaan Jumalan pelastustahtoa hänen Kristuksessa ilmoitetusta tahdostaan eikä arvailemaan sitä hänen salatusta tahdostaan.
Kosti kirjoitit, ” luterilaisissa tunnustuskirjoissa kehotetaan tutkimaan Jumalan pelastustahtoa hänen Kristuksessa ilmoitetusta tahdostaan eikä arvailemaan sitä hänen salatusta tahdostaan.”
Kuten tiedät Kosti Jumalan salattu tahto ei ole mikään vastaus predestinaation ongelmaan. Luterilaiset formulat käsittelevät predestinaatio kysymystä hyvin systemaattisesti ja vievät sen loppuun asti, pitenmälle kuin Tertulliaanus ja Augustinus, eivät kuitenkaan niin pitkälle kuin Calvin.
Sami Paajanen. Itse olen nimenomaan kokenut perinteisen luterilaisen perisyntiopin realistisena ja siten vapauttavana 🙂 Sillä edellytyksellä, että sen rinnalla säilytetään Kristuksen pelastustyön julistus ulkoa tulevana, kirkkaan verisenä, ehdottomana ja vapaana. Yksinään perisyntioppia voidaan todella käyttää harhaisesti jolloin se saa aikaan masennusta, samoin kuin yhdistettäessä se evankelikaaliseen ratkaisukristillisyyteen ja/tai kalvinistiseen predestinaatio-oppiin, kuten alempana toteat. Näissä keskusteluissa puhumme helposti toistemme ohi. Minun mielestäni ongelma ei ole niinkään klassisessa luterilaisuudessa vaan sen elementtien yhdistäminen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen ja sitä kautta kalvinismiin (oikeastaan arminiolaisuuteen): pelastus esitetään Kristuksen sovitustyöllään aikaansaamaksi MAHDOLLISUUDEKSI pelastua ottamalla Kristus vastaan. Tähän liittyy edelleen usein unohdettuja näkökulmia etsikonajoista, joiden ulkopuolella uskoontulo nähdään mahdottomaksi sekä Kristuksen suorittaman Jumalan lain täyttämisen torjuminen tai jopa itse sovitustyön rajaaminen vain uskovia koskevaksi.
Marko Sjöblom
”Itse olen nimenomaan kokenut perinteisen luterilaisen perisyntiopin realistisena ja siten vapauttavana : Sillä edellytyksellä, että sen rinnalla säilytetään Kristuksen pelastustyön julistus ulkoa tulevana, kirkkaan verisenä, ehdottomana ja vapaana. ”
Minun on vaikea nähdä perisntiopissa mitään kovin positiivista. Se on suurempia vinoutumia luterilaisessa kontekstissa. Lisäksi se on sekava kokonaisuus josta ei oikeastaan puhuta.
Predestinaatio ja teologisesti motivoitunut psykologinen determinismi saattavat Calvinin ja Lutherin hyvin tunnettuihin ongelmiin. Kuinka ihmiset voivat olla vastuussa teoistaan, etenkin pahoista teoistaan, jos heillä ei ole valinnanvapautta eikä kontrollia toimintaansa?
Luther pyrkii ratkaisemaan ongelman katkaisemalla vapaan tahdon ja moraalisen vastuun välisen yhteyden. Ihminen on vastuussa teoistaan, vaikkei hän kykene niitä hallitsemaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Jumala saattaa vaikuttaa moraalisesti kyseenalaiselta, jopa epäoikeudenmukaiselta ja pahalta. Jumala ei vaikuta oikeudenmukaiselta syyttäessään ihmisiä teoista, joita tehdessään ihmisillä ei ollut valinnanvaraa.
Luterilainen tunnustus näkee kaikki ihmisen teot pahana, joka on hyvin pessimistinen näkemys Jumalan kuvasta ( turmeltuneesta Jumalan kuvasta) ainoastaan kristityn teot ovat hyviä koska ratkaisevaa on suhde, Jumala suhde ( konteksti) josta käsin teot tehdään. Jos suhde on oikea teot ovat oikeita ja hyviä. Tämä on sitä realisoitua perisyntioppia jota luterilainen tunnustus kantaa sisällään. Tämä näkemys jo itsessään tuottaa ahdistusta luterilaisessa kentässä.
Totuus, mikä on totuus? Sitä kysyi Pilatuskin. Armo ja totuus on ja oli Jeesuksessa Kristuksessa! Kun Poika tekee vapaaksi, ihminen on vapaa. Jeesus täällä ollessaan paransi ja auttoi. Ei sairastuttanut ketään. Murheelliseksi teki, kun nuorukainen rakasti omaisuuttaan enemmän kuin Häntä. Ihmisten ei pidä tuomita ketään helvettiin, koska siinä mennään kaikkivaltiaan alueelle, mutta ei pidä myöskään luvata taivaspaikkaa kaikille, koska sekin on Hänen asiansa.
Otsikon voisi muuttaa ”Ihmis viisaus ei tee vapaaksi”, siis kun ajatellaan Totuutta isolla kirjaimella eli Jeesusta niin Hän todella tekee vapaaksi.
Vapaaksi siis mistä, ensinnäkin juuri omasta ”viisaudesta ja ymmärryksestä”, kun ihminen tulee Jeesuksen parantamaksi niin siinä joutuu nöyrtymään kaikesta omasta viisaudesta ja ymmärryksestä ja tunnustamaan ettei koskaan ole kuullut Jumalaa eikä näin ymmärtänyt eikä todellakaan elänyt Hänen tahdossaan.
Jumala vetää hyvyydellään puoleensa eli kun Jumala kutsuu ihmistä niin Hän antaa jotain sellaista mistä ihminen ei tahdo enää luopua, TOIVON. Tämä perustuu siihen että ihminen on omassa voimassaan ja ymmärryksessään ajautunut täydelliseen toivottomuuteen ja ei ole enää mistä pitää kiinni ja eikä voimaa ITSE nöstaa itseä siitä toivottomuuden suosta. Siis moni ajutuu toivottomuuteen mutta ei täydelliseen voimattomuuteen ja näin omalla voimalla ja viisuadellaan yhä yrittää ja pääseekin pinnalle ja jatkaa elämää siinä VANHASSA uskonnolisuudessa joka oli vienyt masennukseen ja toivottomuuteen.
Körttiläisyys on oman uskonelämäni yksi pohjavire. Siionin virret on oikein rakkaita.
Viidesläisyys on toinen saman moinen. Joihinkin lestadiolaisiin ryhmiinkin on hyviä yhteyksiä ja Vapaakirkkoon ym . ns. vapaisiin suuntiin. Viime aikoina on alkanut erityisesti närästää se opillisuus , jonka moni maallikko on ominut johtajiltaan. Muita uskovaisia pidetään harhaan menneinä. Heidän kimppuunsa saa sumeilematta hyökätä. Kaikki ”harhaoppiset” kun ovat vapaata riistaa.
Luettunani Emilian teksti uudelleen oivalsin miksi muita pidetään niin innokkaasti harhaan joutuneina. Syynä näyttäisi olevan se, että sillä vahvistetaan oman uskonnäkemyksen oikeellisuuttaa. Vain muut ovat harhassa. Näin kätevästi sumutetaan omat hengelliset silmät. Tällöin ei tarvitse ollenkaan pohtia sitä, onko itse jollakin tavalla mennyt harhapolulle. Hengellisen kontrollin illuusioon kuuluu näkemys jonka mukaan vain muut voivat erehtyä.
Pekka Pesonen kirjoitit ” Luettunani Emilian teksti uudelleen oivalsin miksi muita pidetään niin innokkaasti harhaan joutuneina. Syynä näyttäisi olevan se, että sillä vahvistetaan oman uskonnäkemyksen oikeellisuuttaa. Vain muut ovat harhassa. Näin kätevästi sumutetaan omat hengelliset silmät. Tällöin ei tarvitse ollenkaan pohtia sitä, onko itse jollakin tavalla mennyt harhapolulle. Hengellisen kontrollin illuusioon kuuluu näkemys jonka mukaan vain muut voivat erehtyä.
Asiassa voi olla myös toinekin näkökulma. Vaikka tunnistaisimmekin tämän mainitsemasi ongelman, saataa olla niin kuin blogistikin viittaa, opillisista asioista on voitava puhua, koska se on Raamatun tulkintaa. On olemassa tuhansia tulkintoja ja jotenkin on löydettävä se oikea linja. Erityisesti tämä on protestanttien ongelma. Vanhoissa kirkoissa esim ortodoksisuudessa on kanoninen oikeus jossa ekumeeniset kirkolliskokoukset määrittelevät linjakokonaisuudet, muutenkin heillä koko systeemi on rakennettu niin, että kirkon elämä on mahdollisimman hyvin turvattu. Tämä antaa meille tietysti ajattelemisen aihetta.
Ari sanoittaa hyvin lain ja evankeliumin työn. Laki tappaa ja se onkin lain virka.
Sanoohan Paavali lakia ”kuoleman viraksi”
Jos Kristuksen vastaanottamisesta tehdään laki, niin olemme todella vaikeuksissa ja silloin ihminen rehellinen ihminen kyllä sairastuu ja monet vakavasti. Vain ehdoton Armon julistus voi Vapauttaa kuoleman alla olevan.
Kysymys on siis uskosta ja Armosta, joka on tekoja vastaan. Joku voisi kysyä: Onko ajatus teko? tai onko usko teko? On se teko, mutta ei meidän, vaan Jumalan.
Jumala siis aiheuttaa meissä uskon syntymisen Taivaasta Lähetetyssä Poikansa Evankeliumissa. Tähän ei saa lisätä mitään. Jolla korva se kuulkoon.
Tämä on Evankeliumin suuri Aarre. Se sulkee kaiken ihmislähtöisen operoinnin uskon asiassa. Synnin alle kuolleelle (lain uuvuttamalle) ei auta sanoa: ”Ota nyt Kristus vastaan valinta on sinun.” Ihminen ei itse pysty vetämän itseään tukasta ylös suosta.
Jos Jumala taas tekee sen, niin ihminen kyllä tuntee sen jälkeen Pelastajansa.
Laki on siis saarnattava ehdoitta loppuun asti, mutta näin on myös Armon julistamisen kanssa. Armo on ehdotonta.
Paavali kuvaa seuraavassa lain virkaa, joka on itsessään hyvä ja kirkas, mutta jonka kautta Todellinen Kristuksen Valo pysyy pimeydessä, kunnes ihmisen sydämmen päältä otetaan lainkuorma (peite) pois. Ihminen ei itse pysty poistamaan omaa vääryyttään, mutta Kristuksessa synti ja syyllisyys otetaan pois.
Katso: Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.
”Mutta jos jo kuoleman virka, joka oli kirjaimin kaiverrettu kiviin, ilmestyi kirkkaudessa, niin etteivät Israelin lapset kärsineet katsella Mooseksen kasvoja hänen kasvojensa kirkkauden tähden, joka kuitenkin oli katoavaista,
kuinka paljoa enemmän onkaan Hengen virka oleva kirkkaudessa!
Sillä jos kadotustuomion virka jo oli kirkkautta, niin on vanhurskauden virka vielä paljoa runsaammassa määrin kirkkautta.
Sillä se, millä ennen oli kirkkaus, on tämän rinnalla kirkkautta vailla, tämän ylenpalttisen kirkkauden tähden.
Jos sillä, mikä on katoavaista, oli kirkkaus, niin vielä paljoa enemmän on sillä, mikä on pysyväistä, oleva kirkkautta.
Koska meillä siis on tämmöinen toivo, niin me olemme aivan rohkeat
emmekä tee niinkuin Mooses, joka pani peitteen kasvoillensa, etteivät Israelin lapset näkisi sen loppua, mikä on katoavaista.
Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa.
Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä;
mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois.
Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus.
Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki. 2.Kor.3:7-18
”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani”, sanoo teidän Jumalanne.. ”Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.” Jes. 40:1, 2. Jumala, joka masentuneita lohduttaa.” 2. Kor. 7:6
Tuli muutama kirjoitusvirhe, mutta omia kommenttejahan ei täällä pysty enää jälkikäteen muokkaamaan.