Alussa oli Sana. Sanat luovat ja muokkaavat totuutta yhä. Kun julkaisin Facebook-sivullani uutisen siitä, että tutkimusten valossa niin maailmalla kuin Suomessakin näyttää olevan kasvamassa uskonnottomien ja ateistien kansallismielisyys, syntyi äärimmäisen kiinnostavaa ja kiehtovaa keskustelua.
Keskustelu tihentyi lopulta Mikko Malkavaaran erittäin terävään analyysiin siitä, miten köyhä suomen kieli on kuvatessaan uskoa, uskomista, uskomuksia ja uskontoja. Kaikki termit samaa juurta, vaikka monissa muissa kielissä niiden merkityksellistä sävyeroa alleviivaavat täysin eri sanat. Esimerkiksi engalnninkielestä löytyvät sanat faith, to believe ja religion. Malkavaaran tärkeä huomio oli tämä: Suomen kielen sana ”uskoa” korostaa totena pitävää uskoa. Suomenkielessä on ikään kuin sama kysyä uskotko kummituksiin, Trumpin puheisiin tai Jumalaan, vaikka näissä kaikissa uskomisen taakse kätkeytyy hyvin erilainen käsitys totuudesta ja uskomisen luonteesta. Tämä kielen köyhyyden ongelma johtaa myös helposti kysymykseen siitä, kuinka kirjaimellisesti itse kukin voi uskoa minkäkin uskontunnustuksen kohdan.
Malkavaara kirjoittaa: ”Minun mielestäni totenapitävällä uskolla ei ole kovin paljon väliä. Uskontunnustus on kuin lippu. Ei minun tarvitse Suomeen uskoa eikä hyväksyä Suomen valtion kulloistakin politiikkaa tai kaikkien suomalaisten käyttäytymistä, mutta en voi mitään sille, että olen suomalainen, kohtalooni sidottu. Samassa mielessä ei kristityn tarvitse uskontunnustukseen yhtyessään miettiä, mitkä kohdat ovat ihan ok ja missä kohdin pitää oman uskonvakaumuksen takia sulkea suunsa. … Sana ”religion” on hyvä. Se tulee latinan sanasta ”religiere”, pitää kiinni. Tällä tavoin se ilmaisee ikään kuin kulttuuripiirin, ei todellakaan mitään henkilökohtaista tai sitä, mistä juuri minä ammennan ja mitä.”
Minut tämä keskustelu johdatti pohtimaan jälleen kerran sanaa totuus. En missään nimessä hyväksy valheiden määrittelyä vaihtoehtoisiksi totuuksiksi, mutta silti aitojakin totuuksia on erilaisia. Minulle erityisen rakas käsite on myyttinen totuus. On olemassa asioita, jotka ovat myyttisesti totta, vaikka niitä ei olisi koskaan historiallisesti tapahtunut tai ne eivät olisi fysiologisesti tai biologisesti totta. Myyttiset totuudet, tietyt tarinat elämästä, Jumalasta ja ihmsyydestä, ovat vaikuttaneet aivan valtavasti ihmiskunnan elämään – luultavasti koko sen ajan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Se on kiinnostavaa ja kiehtovaa.
Juuri eilen puhuimme vitosluokkalaisen tytön kanssa automatkalla siitä, kuinka heille oli koulussa opetettu tarina akilleen kantapäästä. Samalla puhuimme vertauskuvista ja niiden monista merkityksistä. Troijan sodan kreikkalainen sankarihahmo Akhilleus elää ja vaikuttaa edelleen, tuhansien vuosien jälkeen, vaikka kyseinen hemmo ei kai varsinaisesti ole koskaan ollut meidän yleisesti ajattelemallamme tavalla totta, olemassa.
Palatakseni alkuun, tuohon uutiseen: Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyssä 24 prosenttia suomalaisista ilmoitti kyselyssä olevansa uskonnottomia. Ateistiksi itsensä määritteli 16 prosenttia kansalaisista.
Mielessäni heräsi kysymys – jolla en missään nimessä halua kyseenalaistaa ihmisten oikeutta olla vakaumuksellisesti uskonnottomia: Kuinka paljon länsimaisessa ateismin ja uskonnottomuuden nousussa on kyse siitä, että ihmisten käsitys uskosta, Jumalasta ja totuudesta on niin voimallisesti kapeutunut ja köyhtynyt? Varsinkin suhteutettuna ihmisten nousseeseen koulutustasoon tämä lienee ongelma. Ja tätä miettiessäni kierryn takaisin edellisen blogini aihepiiriin: Mihin tyssää matka aikuiseen uskoon?
Erittäin hyvä kirjoitus. Luin myös tuon Emilian edellisen blogin linkin takaa.
Samaa aihepiiriä käsittelee myös Saara Karppisen kirja Ahtaasta uskosta avarammalle. Itselleni se avasi ja selvensi tietä moniin kysymyksiin, joita minulla uskon suhteen oli. Suosittelen lämpimästi.
Lueskelin jokin aika sitten Marcus J. Borg`n ”Kristinuskon sydän – Uudelleen löydetty usko.” Borg on tunnettu Yhdysvaltalainen eksegeetti ja haluaa näyttää tietä eräänlaiseen ”ajattelevan ihmisen” aikuiseen uskoon.
Mulle se oli kyllä vähän liiankin aikuista ja rationaalista, olen itse enemmän näitä vanhan paradigman miehiä, mutta suosittelen Borg`n kirjaa lämpimästi.
Borgin kirjan punainen lanka on ehkä se, että kristinuskon täytyy olla järkeenkäypää, toisin sanoen: uskovan ihmisen ei ole välttämätöntä pistää aivojaan narikkaan.
Helposti tukehtumatta nielen Borg`n historiallis-metaforisen raamattukäsityksen, mutta minulle kristinuskon ydin on sielun pelastus ja kuolemanjälkeinen elämä, ei tämän maallisen elämän eettis-moraalinen uudistuminen.
Hyvä blogi. Tätä sivustoa ajatellen mietin myös uutista: ” Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyssä 24 prosenttia suomalaisista ilmoitti kyselyssä olevansa uskonnottomia. Ateistiksi itsensä määritteli 16 prosenttia kansalaisista ” ja ”tutkimusten valossa niin maailmalla kuin Suomessakin näyttää olevan kasvamassa uskonnottomien ja ateistien kansallismielisyys.”
Itselleni varsin yllätävä tutkimustulos.
Toisaalta ihmettelen miksei tällä sivustolla, jossa heitä myös on, mitää kommentteja ei löydy, koska aihe on mielenkiintoinen. Onko todella näin?
Menevätkö ateistit ja uskonnottomat päällekkäin? Onko ateismi uskonto? Voiko uskonnoton uskoa? Uskovatko kaikki uskonnolliset? Onko tilasto taas valhetta?
Martti: ”Onko ateismi uskonto?”
Voi olla joillekin.
” Voiko uskonnoton uskoa?”
Voi rationaaliseen totuuteen, mutta ei minkään uskonnollisen uskon oppien mukaan. Koska uskonnottomalla ei ole uskonnollisen uskon kohdetta, ei voi olla uskoakaan.
”Uskovatko kaikki uskonnolliset?”
Eivät.
”Onko tilasto taas valhetta?”
On. Tai ainakin ”vaihtoehtoista faktaa”.
” Voiko uskonnoton uskoa?” Itse ajattelen, että uskonto tarkoittaa yhteisöä uskonnollisine tapoineen. Maassamme on monia, jotka ilmoittavat uskovansa, mutte eri tavalla kuin kirkko opettaa. Heitä kai voisi pitää uskonnottomina uskovina.
Martti: ”Itse ajattelen, että uskonto tarkoittaa yhteisöä uskonnollisine tapoineen.”
Minun mielestäni uskontoon kuuluu tapojen lisäksi – niitä vielä tärkeämpinä – oppi ja uskonnolliset kirjoitukset – kristinuskossa Raamattu. Uskonnoton ei usko uskontojen pyhiin kirjoituksiin eikä oppeihin, joten uskonnotonta ei minun mielestäni voida pitää uskovaisena uskonnollisessa mieless’.
Minä voin yhtyä kaikilta muilta osin näihin Kimmo Wallentinin vastauksiin, mutta tuo on vähän hämmentävä ajatus, että kaikki uskonnolliset ihmiset eivät usko. Mitä tässä yhteydessä uskolla tarkoitetaan? Ajattelisin, että itsensä uskonnolliseksi kokeva ihminen aina uskoo johonkin yliluonnolliseen tai tuonpuoleiseen tai vähintään sen mahdollisuuteen jollakin tavalla tai tasolla.
Minäkin ajattelen Martti Pentin kanssa pitkälti samoin että uskonto on yhteisöllistä. Mutta tuo taas hämmensi, että he, jotka ilmoittavat uskovansa eri tavoin kuin kirkko opettaa, olisivat uskonnottomia uskovia. Ei kai nyt sentään? Uskontojahan on kovin kovin monenlaisia tässä maailmassa ja yhdestäkin uskonnosta on tuhat ja yksi eri yhteisöllistäkin tulkintaa. Mielestäni on mahdotonta kutsua uskonnottomaksi ihmistä, joka ylipäätään uskoo johonkin korkeampaan voimaan.
Sanat ovat mielenkiintoisia!
Englanniksi olisi kai selkeämpää, kun voisi kysyä vaikka: – Can a religious believer have no faith?
Emilia: ”mutta tuo on vähän hämmentävä ajatus, että kaikki uskonnolliset ihmiset eivät usko”
Onko uskonnolliseksi itseään kutsuva mielestäsi synonyymi uskovaiselle? Minun mielestäni ihminen voidaan lukea uskonnolliseksi vaikkapa vain siksi, että hän kuuluu johonkin uskonnolliseen yhteisöön, uskomatta kuitenkaan aidosti ja oikeasti uskonyhteisönsä oppien mukaan. Jopa suuri osa kirkkoon kuuluvista ihmisistä voi kuvitella – tai esittää – olevansa uskonnollinen, vaikka on täysin maallistunut, minkään sorttisiin jumaliin aidosti uskomaton ”kulttuuri-”, tai ns. ”tapakristitty”.
Kimmo: Minä taas ajattelen, että uskonnollinen on ihmisen oma sisäinen määritelmä itselleen. Jos ihminen kokee olevansa uskonnollinen, hän yleensä uskoo johonkin uskonnollisessa merkityksessä. Ei tokikaan välttämättä niin kuin hnen hengellinen yhteisönsä opettaa, mutta jollakin tavalla.
Minua kiusaa sanonta: kannatan kristillisiä arvoja. Joillekin se näyttää merkitsevän pikemminkin kristillisten tapojen noudattamista. Mikäpä siinä, hyviä tapojahan ne ovat. Jostakin muusta siinä kuitenkin on mielestäni kysymys kuin uskonnollisuudesta, uskosta puhumattakaan. Onko uskon kysymyksistä puhuminen niin vierasta ja ehkä kiusallistakin, että aihe kierretään tuolla kristillisten arvojen kannattamisella.
Emilia,
Entä sitten sellaiset termit kuin ”uskollinen” ja ”uskoton”? Kaikki suomalaiset ymmärtävät sanojen merkityksen, mutta itse asiassahan ne tarkoittavat sitä, että ”uskollisella” on usko, hän on siis ”uskovainen”, ”uskova” tai ”uskossa oleva”. ”Uskoton” taas ymmärretään esim. puolisoaan pettäväksi ihmiseksi, vaikka se itse asiassa tarkoittaa ihmistä, jolla ei ole usko(nto)a, ilman uskoa olevaa, siis sellaista joka ei usko.
Usko on sukua myös uskaltamiselle. Sana taitaa tarkoittaa enimmäkseen muuta kuin pelkkää tiedon pitämistä totena. Kun usko jonkin olevan totta, se ohjaa toimintaa. Huijausta sanotaan uskotteluksikin. Se on tavoitteellisempaa kuin pelkkä pötypuhe.
Termit ovat aina todella kiinnostavia. Ja kaikkien tutkimusten ongelma taitaa olla se, että ei löydy kahta ihmistä, jotka ymmärtäisivät jonkun sanan täsmälleen samoin. Toki tieteessä pyritään määrittelemään tarkasti, mitä milläkin sanalla missäkin yhteydesä tarkoitetaan, mutta erityisesti suurille kansanjoukoille tehdyissä kyselytutkimuksissa on aivan väistämätöntä, että kaikki vastaajat eivät ymmärrä kysymyksiä tai niihin liittyviä termejä samoin.
Tässä Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyssä oli ymmärtääkseni se idea, että ihminen sai itse hyvin vapaasti määritellä itsensä, ja sitten tutkittiin millaisia yhtäläisyyksiä oli esimerkiksi sillä joukolla, joka mielsi itsensä ateisteiksi ja mitä taas joukolla joka määritteli itsensä uskonnottomaksi ja mitä ihmisillä jotka kokivat olevansa luterilaisia kristittyjä jne.
On eri asia uskoa Jumalaan jota ei tunne, kuin luottaa Jumalaan ja Isään joka on uskollinen ja pitää sinusta huolen ja tuntee sinut nimeltä.
Pääsääntöisesti uskonnollisuus voi olla hyvin ihmiskeskeistä, kuten esim. Buddhalaisuus tai yleensä rituaali keskeinen Jumalan palvonta.
Ihmisen kahdenkeskinen Jumala suhde ja usko on yleensä sellaista mikä ei näy kovin helposti ihmisestä. Ulkokultaisuus taas näkyy ja kuuluu selvästi ihmisessä ja maailmassa.
Ihmiskeskeisyys ja ihmisläheisyys ovat aivan eri asioita. Kristittyinä uskomme ihmiseksi tulleeseen ihmisiä rakastavaan Jumalaan. Tämä ihmisläheisyys olisi hyvä aina muistaa.
Hyvä huomio Martti. Ihmisläheisyys on Kristinuskon ytimessä.