Eilen vietettiin perinteistä Puolustusvoimien kirkkojuhlaa Helsingin tuomiokirkossa. Sibeliuksen juhlavuosi kuului sekä Kaartin soittokunnan että Somnium -kamarikuoron ohjelmistossa. Kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon merkeissä Raamatun tekstejä lukivat ortodoksi,katolilainen sekä vapaakristitty. Väkeä oli saapunut juhlaan yli 300.
Liitän oheen juhlassa pitämäni saarnan:
Sisaret ja veljet, on hyvä yhdessä teidän kanssanne viettää kirkkojuhlaa ja toimintavuoden alkua. Tunnen kiitollisuutta menneen vuoden töistä ja kohtaamistani ihmisistä. Jumalan apu ja siunaus ovat antaneet voimia kaikkeen.
Nyt seisomme vuoden kierron huipulla ja tähyämme eteenpäin, tuntemattomaan. Voimme vain aavistaa eteen tulevia asioita. Toisaalta tiedämme, mihin meidän kansakuntana on pyrittävä. Tasavallan presidentti nosti uudenvuoden puheessaan esille turvallisuuden, talouden ja ympäris-tön. Jokaisella alueella on voitettavana historiallisen suuret haasteet.
Puolustuksen on säilyttävä uskottavana, samalla kun valtion taloudessa on löydettävä säästöjä. Suomi lähtee nousuun syntyvyyden kasvulla, työpaikkoja lisäämällä, kilpailukyvyn parantumisella ja velkaantumisen pysäyttämisellä. Kaiken tämän keskellä on siirryttävä hiilineutraaliin yhteiskuntaan. Voitettavien kysymysten paino tuntuu rusentavalta.
On selvää että päättämättömyys ja mukavuudessa kiinni riippuminen eivät vie perille. Olisi synnyttävä yhteinen tekemisen meininki ja toivo paremmasta. Siksi toivon näkeminen on nyt tärkeää, että emme vajoa toivottomuuden pimeään.
Loppiaisaika puhuu Jumalan antamasta valosta, johtotähdestä. Pimeyden sijasta on katsottava tähteä. Äsken kuulimme profeetan sanoja: ”Siionin tähden minun on puhuttava, Jerusalemin takia en voi vaieta, ennen kuin oikeus nousee siellä kuin aurinko ja pelastus kuin leimuava soihtu, ennen kuin kansat näkevät sinun vanhurskautesi ja kuninkaat sinun kirkkautesi.”
Tähti ei ole vain johdattaja vaan se on päämäärä. Kristus itse tuli toivon ja pelastuksen valoksi maailmaan, voittamaan pimeyden vallan.
Hoppet är en kraft som driver människan framåt och åtföljs av tro och kärlek. Hoppet om något bättre får oss att hålla uppe viljan och önskan att ta oss över hinder som känns omöjlig.
Toivo on ihmistä eteenpäin kuljettava voima, saattajinaan usko ja rakkaus. Toivo paremmasta pitää yllä tahdon ja halun ponnistella läpi mahdottomiltakin tuntuvien esteiden.
Luin hiljattain brittiläisestä naparetkeilijästä, Schakeltonista. Hän oli miehineen juuttunut etelänavan jäihin, jotka murskasivat heidän purjealuksensa. Uskomattomien vaikeuksien jälkeen he selvisivät asutulle saarelle, läpi pakkasen ja myrskyävän meren.
Toivo selviämisestä kantaa ihmistä vaikeimmissakin oloissa.
Hyvät ystävät. Ristiriidat ihmisten kesken nousevat samalla kun yhteinen jaettava vähenee. Siksi on etsittävä aina enemmän keskinäistä yhteyttä. Vietämme parhaillaan Kristittyjen yhteyden Ekumeenista rukousviikko. Suurten haasteiden keskellä on etsittävä yhdistäviä asioita. Me kristityt olemme liikaa tuijottaneet erottaviin yksityiskohtiin, vaikka meitä yhdistävät Raamattu, rukous ja ennen kaikkea usko Kolmiyhteiseen Jumalaan, Häneen, joka on armollinen.
Bästa vänner. Konflikterna mellan människor ökar samtidigt som det gemensamma som vi kan dela minskar. Därför måste man söka alltmer ömsesidig gemenskap. Vi firar som bäst ekumeniska böneveckan i den kristna gemenskapen. När vi står inför stora utmaningar, måste vi söka sådant som förenar oss. Vi kristna har alltför mycket stirrat på detaljer som skiljer oss åt, även om vi förenas av Bibeln, bönen och framför allt tron på Den treenig Guden, på Honom som är barmhärtig.
Jeesus jätti meille seuraajilleen tehtävän rakentaa yhteyttä. Kristittyjen yhteys on samalla tärkeä todistus Jumalan rakkauden voimasta: ”siitä teidät tunnetaan minun omikseni, että teillä on keskinäinen yhteys”.
Nykyisessä entistä hajanaisemmassa maailmassa on etsittävä yhteyttä myös uskontojen kesken, vaikka erottavat asiat säilyisivätkin. Puolustusvoimien kirkollinen työ on kaikkia varten. Positiivinen uskonnonvapaus on perusoikeus. Tämä koskee myös niitä varusmiehiä, jotka tunnustavat muuta kuin kristinuskoa. Heitä on n. 1 prosentti.
Vaikka sananvapaus antaa mahdollisuuden satiiriin, jopa pilkkaan, en pidä toisten uskontojen pilkkaamista rakentavana. Jeesus kehotti hyvän puhumiseen: ”siunatkaa, älkääkä kirotko!” Kiroaminen vain kiihdyttää sivilisaatioiden törmäystä.
Minusta tuntuu siltä, että uskonnonvapautta katsotaan nykyisin lähinnä pienen uskonnottoman vähemmistön kannalta. Tämä ei saa johtaa siihen, että oikeus omaan uskontoon kapenee.
Kristillisiin kirkkoihin kuuluvia varusmiehiä on vielä lähes yhdeksän kymmenestä. Uskonto on tärkeä voimavara, erityisesti kriiseissä ja kuoleman vaarassa.
Sisaret ja veljet. Lopuksi menemme vielä Nasaretin synagogaan. Evankeliumissa Jeesus on mennyt sinne tapansa mukaan ja noussut lukemaan profeetan sanaa.
Näitä Jesajan sanoja Jeesus luki: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Jeesuksen kautta nämä sanat saavat laajemman merkityksen. Keitä ovat köyhät, vangit ja sokeat – paitsi kirjaimellisesti mitään omistamattomat, vapautensa menettäneet ja mitään näkemättömät?
Köyhiä ovat he, jotka omistavat yltäkylläisesti, mutta joiden elämän sisältö ja tarkoitus puuttuvat. Vankeja ovat he, jotka luulevat olevansa vapaita, mutta ovat omien turhien ajatustensa, riippuvuuksiensa ja syntiensä sitomia. Sokeita ovat he, jotka näkevät, mutta eivät kuitenkaan näe lähimmäisiään, omaa tilaansa, eivätkä Jumalan mahdollisuuksia.
Jeesus sanoi, että tänään, teidän kuultenne on tämä kirjoituksen sana käynyt toteen. Jeesus on maailman pelastus. Hänessä myös me saamme yltäkylläisen elämän, vaikka emme omistaisi mitään. Hänessä me vapaudumme itsekkyyden ja pahan vallasta. Hänessä me näemme maailman uudella tavalla. Silloin voimme avautua vastuuseen maailman hätää kärsivistä. Silloin syntyy halu toimia Jumalan työn välikappaleina ja auttaa sorretut vapauteen.
Juha, kyllä vaan se on uskonnonharjoittamista se sielunhoidollinen ja luottamuksellinen keskustelu, ja siksi siitä on selkeät ohjeet ja lait. Ei todellakaan kenelläkään maallikolla ole sellaista; ei hänelle tule myöskään sanktioita.
Ja siinä keskustelussa, olkoon muoto mikä hyvänsä, siinä ollaan Jumalan kanssa. Ei niitä enää jälkeen päin toimiteta.
Hyvä että ev.lut.kirkossamme on selkeät säännöt. On kuitenkin kysymys todella vakavista asioista, kuten ymmärrät, jos luet tuon piispa Häkkisen linkin, jonka laitoin. Jos kerta ihmisillä on käsitys, että vaitiolo koskee jokaista, niin hyvä on lukea Suomen ev.lut. kirkon kanta.
Sanktio tai ei. Silti rippisalaisuutta ei saa kertoa ulkopuolisille, ainoastaan Jumalalle.
Elias, silti rippisalaisuus on aina rippisalaisuus, joka ei ulkopuoliselle kuulu.
Tuo käsitys rippisalaisuudesta ei voi tarkoittaa ketä tahansa ripin vastaanottajana. Tutkimuksissa on osoitettu, että esim. pedofiliaan syyllistyneet ovat vaatineet uhriltaan synninpäästöä. Lapselta, joka on ollut törkeän rikoksen kohteena tämän ripittäytyjän taholta. Näin on lukittu ja salattu asioita mahdollistamalla lasten ja vaikka kenen tuhoaminen.
Kertomasi mukainen hengellinen / henkinen väkivalta ei kuulu rippiin. Rippi-isä on yleensä seurakunnan paimen tai jokin muu vanha kristitty, joka on kelvollinen rippiä kuuntelemaan. Rikoksen uhrin pitäisi aina olla yhteydessä viranomaisiin, mutta nämä kertomasi jutut voivat olla niin väkivaltaisia (henkinen ja fyysinen), että uhri pelkää jopa rikosilmoituksen tekemistä.
No, niinpä tässäkin kantelussa on ihan vaikuttava henkilö kyseessä. Ja tuon perusteella tulee väkisin mieleen kysymys, mikä on tärkeintä tälle, joka on pappina ollut luottamuksellisessa sielunhoitosuhteessa, Kristus, lähimmäinen vai oma viiteryhmä.
Hyvä kysymys!
Ehdottomasti näin.
Sonja Ottavainen, vihjailet epämääräisesti LHPK:n pappien vaitiolovelvollisuudesta ja sen ongelmista. Näin olet tehnyt aiemminkin. Mistä on kyse?
Miksi et vastannut pohdintaani? Onhan se tärkeää tietää, kenelle ”kaksoispastorit” vastaavat ja millainen on ei-ev.lut.pastoorien asema.
Onko siis epäasiallista kysyä LHPK:n sielunhoidosta ja siihen liittyvästä? Tätä minulta on kysytty, ja olisin nyt halunnut kuulla vastauksen sieltä itsestään, jotka toimivat siellä.
No, kiitos ei tullut sieltä vastausta, vaan jopa minun kysymys koettiin epäasialliseksi. Tämä mielenkiintoista. Kiitos.
Sonja, et kysynyt vaan vihjailit epämääräiseen tapaan. Näin olet tehnyt aiemminkin.
Mutta vastaan kun tahdot tietää: rippisalaisuus on ehdoton asia myös LHPK:n sielunhoidossa. Se ei nimittäin ole edes riippuvainen kirkkolainsäädännöstä, vaan perustuu kirkon ikiaikaiseen traditioon.
Mutta on tämä ilmaistu myös LHPK:n hiippakuntajärjestyksessä, jonka mukaan
” Rippisalaisuuteen perustuva papin vaitiolovelvollisuus on ehdoton Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon pappeja koskevien säädösten periaatteiden mukaisesti. Pappi ei saa ilmaista hänelle yksityisessä ripissä tai muussa sielunhoidollisessa tilanteessa uskottua asiaa tai henkilöä, joka on hänelle uskoutunut.”
PS: Anteeksi, kun vastaukseni viivästyi lähes vuorokauden. Minulla kun on muutakin elämää kuin päivystää Kotimaa 24:n äärellä.
Olen kristitty maallikko, en pappi, enkä edes seurakunnalla töissä, erilaisissa luottamustehtävissä. Kun itse keskustelen jonkun kanssa sielunhoidollisessa merkityksessä, olen taatusti luottamuksen arvoinen, sanoo kirkko asiaan mitä tahansa. Jokainen kristitty joka toimii milään tavoin sielunhoitajana, tulee olla täyden luottamuksen arvoinen ja jos joku ei pysty olemaan sen arvoinen, hänen tulee sanoa asia jo ennen minkäänlaista keskustelua!
Joku taisi sanoa jossakin viestiketjussa, että hyvä puhe on sellainen, johon ei tarvitse sanoa muuta kuin Amen. Siispä Amen.
Kiitos Pekka hyvästä kirjoituksesta. Rukous on tärkeää, etenkin vaikeina aikoina. Marsalkka Mannerheimin ainakin yhdessä päiväkäskyssä kehotettiin rukoilemaan. Kansakuntamme lähtee nousuun, kun turvaamme Jumalaan. Jumala kuulee kaikki rukouksemme ja voimme luottaa Hänen apuunsa.
Rukous on tärkeä mahdollisuus yksityiselle kristitylle. Esirukous yhteisten asioiden puolesta kantaa koko yhteiskuntaa. Piispat antoivat ennen talvisotaa julkilausuman, joka painettiin lehdissä ja luettiin kirkoissa: ”Kansamme on aina tärkeinä ratkaisunhetkinään kokoontunut Jumalan sanan ääreen. Niin on tapahtuva nytkin. Kuulukoon tämän ajan tarpeita vastaava evankeliumin julistus runsaana ja voimallisena kaikissa temppeleissämme, tuottakoon se parannusta ja uskoa, voimaa ja toivoa.” Mannerheim kiitti papistoa talvisodan jälkeen päiväkäskyssään 30.11.1940: ”Puolustustahdon murtumattomana säilymisessä oli sotilassielunhoidolla ja kotiseudun hengellisellä mielialan huollolla perustava merkitys.” Hän mainitsi sotarovastin Johannes Björklundin, ”joka tarmokkaasti järjesti sotilaspapiston sielunhoito- ja huoltotehtävät sekä merkittävällä tavalla lähensi ja kehitti armeijan ja kirkon yhteistyötä.” Björklund sai presidentti Rytiltä kenttäpiispan arvon 11.7.1941.