*Kirkonrakastajan saa murheelliseksi kaikki se, mikäa aiheuttaa vihaa ja katkeruutta kirkkoa kohtaan. – Tämä teksti on julkaistu Savon Sanomien kolumnipalstalla 8.11.2014 otsikolla Rauhan ääniä.
Emerituspiispa Matti Sihvosen tänä syksynä julkaisema tutkimus ”Rinnakkain rajalla – Ortodoksinen ja luterilainen kirkko Raja-Karjalassa 1917-1940” tarjoaa uutta Karjala-tietoutta selkeästi ja levollisesti esitettynä.
Kirjasta löytyi yllättäviä rinnastuksia näihin päiviin esimerkiksi rasistisista ennakkoluuloista. Suomalaisille piti rautalangasta vääntäen opettaa, ettei ortodoksi karjalainen ole venäläinen, vaan suomalainen. Vaikka eihän se toisaalta ole uutinen, että historia toistaa itseään ja aikamme kaikki ilmiöt ovat esiintyneet joskus aiemminkin.
Matti Sihvosen kirjassa huomiotani eniten kiinnittivät entisten piispojen huoli kansalliskiihkosta. Viipurin piispa Erkki Kaila varoitti pappeja puoluepolitiikan ajamisesta ja kehotti heitä keskittymään seurakuntatyöhön. ”Tosi kristillisyys ei siedä kansalliskiihkoa. Kristuksen kirkolla ei ole ensi sijassa kansallinen tehtävä”, Porvoon piispa Jaakko Gummerus puhui vuoden 1922 kirkkopäivillä.
Piispojen varoitukset hukkuivat vakavan maailmanajan kuohuihin. Äärikansallisiin ”iikooällään” ja Lapuanliikkeeseen liittyi sotilaallisia piirteitä ja laittomuuksia. Liikkeisiin otti osaa myös useita pappeja.
Jälkiviisaan on helppo sanoa, että tämä oli kirkon kannalta virhe. Pappien osallistuminen ääriliikkeiden poliittiseen toimintaan oli aiheuttamassa katkeruutta ja vihaa pappeja ja kirkkoa kohtaan vuosikymmenten ja sukupolvien ajaksi. Ne olivat aiheuttamassa haavoja, jotka eivät ole vieläkään kaikkialla parantuneet.
Jos esimerkiksi kansalliskiihkostaan ja kommunisminkammostaan tunnettu pappismies aikanaan kohteli kaltoin jonkun rakkaita sukulaisia ja kelpo kansalaisia, jotka toimivat työväenliikkeessä parantaakseen heikkoja työolojaan, on jälkipolvienkin katkeruus kirkkoa kohtaan varsin ymmärrettävää.
Jos tuo pappi olisi aikanaan saanut vain kastaa, siunata ja opettaa Jeesuksen rakkautta tukemalla köyhiä ja hätää kärsiviä, olisivat kirkkosuhteet noiden ihmisten kohdalla muodostuneet varmaankin toisenlaisiksi. Ehkä koko kansan parissa.
Tietenkin jälkiviisaan osa on helppo, ja ajatusleikit ovat vain leikkejä. Lopulta emme voi ymmärtää olosuhteita emmekä samaistua mielialoihin, jotka vallitsivat, kun koko kansallinen olemassaolo oli uhattuna. Emme voi myöskään tietää, miten Suomen olisi käynyt, jos myös papit eivät aikanaan olisi osallistuneet maanpuolustukselliseen työhön.
Ehkä historiasta voisi kuitenkin oppia jotain, kun Euroopassa jälleen äärioikeistolaiset puolueet menestyvät ja yhä jyrkemmät kansalliskiihkoiset äänet voimistuvat. Kun äänet alkavat kiihtyä, tarvitaan yhä voimakkaampia rauhan ääniä.
Juuri tällaista kivaa kepeää roskaa on nykyinen ev.lut.kirkkomme. Selfieitä tiekirkon edessä ja palkinnoksi kännykkä. Reilun kaupan kahvin ryystämistä suvaitsevaisten kirkonmenojen jälkeen. Hyvän tekemistä niin että itsekin hyväntekijä ihan liikuttuu kyyneliin omasta hyvyydestään.
Muistakaa sitten viimeisellä tuomiolla painottaa, että liketitte kirkkoa monin tavoin ja näinollen olisi tosi epistä ellei näillä näytöillä (jotka osin voi tarkistaa netistäkin sillä netti ei unohda) pääse taivaaseen 🙁
Hih, taas kannatti lukea kommenttiosuus, joka alkoi tosi rohkaisevasti. Tykkään nykyisin enemmän näistä kommenteista kuin itse jutusta, koska heti alkaa sataa kuumia kiviä pahan kirkon niskaan.
Huvinsa kullakin. Ota oikein kiva selfie kesän helteessä, Tapani! 😉
Antille: Samoin. Itsekin pidän usein kommenteista enemmän kuin jutuista, joissa on tietty linja luki ne jutut täältä tai tuolta mediasta. Kommenttiosiossa on sentään vielä, sensuurin jälkeenkin, nähtävillä monimuotoisuutta eikä pelkkää yhtä ainoaa agendaa.
Selfietä en itsestäni ota missään, kaikkein viimeiseksi tiekirkossa. Ja muutoinkin on liioittelua sanoa kirkon olevan itsessään paha, sillä kirkko on nykyään tyhjänpäiväinen puuhakerho. Pahuus tulee seurauksena siitä, ettei kirkko hoida tehtäväänsä jota varten se ylipäätänsä on olemassa, vaan puuhastelee niitä näitä.
Loogisesti ajatellen: jos seurakuntalaiset eivät usko Raamatun mukaisesti kirkon olevan olemassa jotta ihmiset pelastuisivat iankaikkisesta helvetistä, niin kirkko on turha kallis laitos.
Selfienaminamikliffaahei-kirkko on turha, koska askartelukerhoja on olemassa muutoinkin ja arpajaisiakin löytyy pilvin pimein vaikka kirkko ei kännyköitä arpoisikaan. Kas kun arpajaispalkintona ei ole Raamattu, olisiko se evlutkirkolle liian ”tunnustuksellinen” palkinto jaettavaksi? Olisi, turha kysymys, mutta esitinpä kuitenkin. Halveksuntani evlutkirkkoa kohtaan johtuu kirkon omasta pelkuruudesta ja itsensä kieltämisestä.
Minä taas olin iloinen, kun näin tutut kasvot jutun kuvituksessa, Sirkun, Tainan ja Lauran Lahden Ristinkirkon edessä. Tämänkaltainen selfie voi rohkaista kesäsuomalaista: POIKKEAMPA MINÄKIN KIRKOSSA, KATSELEN ALTTARITAULUA, SELAAN VIRSIKIRJASTA TUTUN VIRREN JA LUEN MIELESSÄNI, VIELÄ HUOKAAN: VARJELE MATKANI, LÄHEISENI JA ANNA ARMOSI.
Suomen itsenäistymistä ja 1920- ja 1930-lukua käsitellään tässäkin sotien jälkeisistä ajatuksista käsin.
Vuonna 1917 kirkko ei ollut punaisten tai valkoisten puolella. Vapaussodan alussa punaiset surmasivat useita kirkon työntekijöitä ja se pakotti kirkon valitsemaan puolensa.
Sitten kirkko oli rakentamassa yhtenäistä kansakuntaa, vaikka mielikuva on toinen.
Historian opetukset ja kokemukset ovat kieltämättä rikkaus myös nykyhetken ymmärtämisessä. Kuitenkin maailmamme, elämän ympäristömme, on aivan radikaalisesti muuttunut vaikkapa viimeisten 20 vuoden aikana ja vauhti jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Sen ymmärtäminen tuntuu yhä vaikeammalta kaikkine tiedonvälityksineen. Itsekullekin riittänee sen realistinen soveltaminen omaan elämäänsä kykyjensä mukaisesti.
Tämä koskee myös kirkkoa ja sen oppia. Yhteiskunnan ja ihmisten ajattelukyvyn kehittyminen on aivan ratkaisevaa kirkon toiminnan olemassaololle. Tapahtuneet vaalitkin ovat yksi hyvä realistisen suunnan näyttäjä.
Kirkonrakastajankin olisi rehellisempää ja realistisempää tarkastella kirkon toimintaa oikein tai väärin nykypohjalta. Näin ei ainakaan toivottavasti tulisi päänsärkyä tulevasta.
Nyt yleistäen. Suomalaiset herätysliikkeet olivat 1800-luvulla yksi tekijä luomassa suomalaista kansallisuutta ja kansalaisuutta. Ja koska Suomessa oli tapahtunut muihin maihin verrattuna erityinen herätysliikkeiden sitoutuminen kirkkoon, ”1800-lukulainen” kansankirkkonäkemys jatkoi olemassaoloaan oikeastaan toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Ei ole jälkiviisasta humanistista päivittelyä, että tuolta pohjalta voitiin helposti syyllistyä ylilyönteihin.
”Työväenkysymys” jäi kansallisesti ratkaisematta – kuten valtiollisessakin elämässä, vaikka siellä sitä alettiin jo esimerkiksi 1930-luvun hallituskokoonpanoissa käydä läpi. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi uudenlainen kansankirkkonäkemys, joka sekin perustui kansalliseen yhtenäisyyteen, nyt kuitenkin yhteiskunnallisesti ja hyvinvointivaltioon päivitettynä. Tämä kansallinen ja yleiskirkollinen kulttuuri alkoi hajota 1980-luvun puolivälistä lähtien, ja sillä tiellä ollaan.
Yhtenäisen kansakunnan rakentaminen ei ollut itsestäänselvyys, vaan kansallinen projekti. Sen juuret olivat hegeliläisessä nationalismissa, jota välitti Suomeen ja pohjusti kansalliseksi ideologiaksi J. V. Snellman. Ruotsin valtakunnasta Venäjän vallan alle siirtyneille alueille alettiin muodostaa yhtenäistä Suomen kansaa. Sen kokoonparsimisessa oli monia haasteita, joista valtiollisen itsenäistymisen jälkeen oli karjalan prtodoksiväestö vain yksi. Ketkä kaikki piti lukea suomalaisiksi? Ruotsinkieliset, ahvenanmaalaiset, Ruotsin länsipohjalaiset, saamelaiset, karjalaiset?
Kun mennään kauemmas historiaan, huomataan etteivät uuden ajan alussa pohjalaisetkaan pitäneet itseään suomalaisina vaan pohjalaisina. He olivat osa laajempaa aluetta, joka levittäytyi Pohjanlahden molemmille puolille. Siksi Pohjanmaa on edelleenkin Österbotten ja Ruotsin puolelta löytyy Västerbotten ja pohjoisesta Norrbotten. Norrbottenin pohjoispuolella on Lappi – Lappland, joka ei historiallisesti kuulunut Suomeen. Suomi ja suomalaisuus on melko tuore konstruktio, ja tällaisena määrätietoisen toiminnan tulosta.
***
Blogistin mainitsema oikeistosuuntaus ei ollut koko kirkon eikä edes sen papiston valtavirtaus, vaikka se sellaiseksi usein käsitetään. Se tempasi mukaansa osan papeista, muttei läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kirjallisuudesta voisi päätellä. Pahimmat esimerkit ovat leimanneet koko aikakautta ja kirkkoa.
Toisin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa kommunismia kannatti Suomessa, kun se sotien jälkeen nousi maan alta, reilu viidesosa kansasta pitkälle 1980-luvulle saakka. ”Kommunisteja”/SKDL:ää äänestäviä oli esimerkki 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla 600 000 – 700 000. Heistä valtaosa, noin 90%, kuului kirkkoon. Tämän väestönosan jätti kirkko täysin huomiotta. Vastapalvelukseksi sille näiden ihmisten jälkipolvet ovat nyt epäilemättä niitä, jotka herkimmin irtaantuvat kirkosta.
Kirkko ei ollut tässä suhteessa ainut suomalainen instituutio, joka hyljeksi/vierasti kommunisteja. Tulisi muistaa, että kun Jaakko Nousiainen uraa uurtavasti väitteli 1956 kommunismista Kuopion läänissä, ja Erik Allardt muutamaa vuotta myöhemmin lanseerasi eri yhteyksissä sosiologisesti perustellut, mutta historiallisesti perin juurin virheelliset termit ”korpikommunismi”/”teollisuuskommunismi”, niin yliopistomaailmalla ei ollut käytännössä mitään yhteyksiä kommunisteihin. Tuure Lehen lausuikin lentäväksi lauseeksi muodostuneen ”He tutkivat tyyppejä”, tarkoittaen juuri Nousiaista, Allardtia, ruotsalaista Rydenfeltiä jne…Kirkon puolella esim. herännäispapit pitivät vielä 1960-luvun alussa kokouksia, joissa kommunismista puhuttiin samoin äänenpainoin kuin 30-vuotta aiemmin. Jopa muutoin työväenliikkeeseen ja erityisesti sosiaalidemokraatteihin sympatialla suhtautunut Mikkelin körttipiispa Martti Simojoki(sittemmin Helsingin piispa sekä arkkipiispa). rinnasti (kotoisen)kommunismin saatanan juoniin.
Mutta. AKS:ään kuului luonnollisesti suuri osa pappeja, eteläpohjalaistaustaiset herännäispapit Lapuan liikkeen riveihin, mutta suurin osan kirkon papeista oli ihan jotain muuta kuin hurmeiset antikommunistiset körttipapit Elias Simojoki tai Arvi Malmivaara räikeimpinä esimerkkeinä.
Sinänsä mielenkiintoista miten paljon maltillisempi ja liberaalimpi joka suhteessa kirkkohistorian prof, Porvoon ja Tampereen piispa, ja 1920-luvulla jo kirkon todellinen johtaja Jaakko Gummerus oli kuin veljensä, vientirauhan johtaja Martti Pihkala tai suomalaista urheilua miespolviksi pesäpallollaan pilannut Lauri ”Tahko” Pihkala.
Erkki Kaila ja Jaakko Gummerus olivat suomalaisittain teologisesti melko liberaalin Teologisen Lauantaiseuran avainhahmoja 1800-luvun lopulta. Sisällissota oli keskeinen taitekohta kirkon suhteessa työväenliikkeeseen. Esim. Erkki Kaila (Erik Johansson) oli vielä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa kristillisen työväenpuolueen ehdokkaana, puolue ei tietysti ollut mikään ”kautskylaisen” marxistinen ja kuihtui nopeasti, mutta silti. Sittemmin Kaila oli (1917 eteenpäin) kokoomuksen kansanedustaja.
Kari-Matti Laaksosella on aina hyvät tiedot. Sen verran täytyy kuitenkin täsmentää, että AKS:n jäsenistön pääpaino oli fennomaanisen perinteen seurauksena itä- ja pohjoissuomalainen. Kymmenestä ensimmäisestä valajäsenestäkin puolet olivat pohjoispohjalaisesta ja puolet karjalaisesta osakunnasta.
Papiston rekrytoitumisesta Tapani Innanen: Teologiksi nuoressa tasavallassa: Suomalaisten teologian ylioppilaiden rekrytoituminen, opiskeluaika ja valmistuminen teologiprofession murroksessa 1918–1929.
AKS:stä Heikki Eskelineni: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan: Akateemisen Karjala-Seuran historia. 1, Tausta, organisaatio, aatteet ja asema yhteiskunnassa 1922–1939.
Kari-Matti Laaksonen :”Kirkko ei ollut tässä suhteessa ainut suomalainen instituutio, joka hyljeksi/vierasti kommunisteja.”
Ei niin. Sodan jälkeen ””Ilmapiiri Suomessa oli silminnähden hermostunut. Sitä ei keventänyt se, että lentoyhteydet Ruotsiin katkaistiin muutamaa viikkoa ennen vaaleja, ei liioin se, että venäläiset – Mauno Pekkalan mukaan – olivat koonneet 30 divisioonaa Suomen itärajalle. – – Kovin ja selvin äänensävy oli ministeri Eero A. Wuorella, joka radiopuheessa maaliskuun alussa suoraan varoitti Suomen kansaa valitsemasta ”väärin”. Konservatiiviryhmien oli tajuttava, että Suomi oli hävinnyt sodan ja taivuttava voittajavaltojen ehtoihin. Ellei kansa mukautuisi tilanteeseen, seurauksena olisi vallankumous tai pakkovalta, mikä olisi paljon pahempaa kuin se mitä välirauhansopimuksessa määrättiin.” (Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, Helsinki 1973)
Vaalien jälkeen ”Neuvostoliiton lehdistö huomautti, ettei demokraattisten ja taantumuksellisten voimien välinen taistelu ole vielä päättynyt Suomessa. Vaalien tulokset osoittavat, että maassa on vielä paljon fascistisia aineksia.” (ToivoHeikkilä: Paasikivi peräsimessä, Keuruu 1965)
Ilmeisesti Neuvostoliiton lehdistö tarkoitti huomautuksellaan ”fascistisista aineksista” sitä, että vaikka kommunistit nousivat eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, eduskunta pysyi silti porvarienemmistöisenä.
Juu, Teemu on tässä suhteessa oikeassa, olen lukenut molemmat kirjat, mutta nähtävästi myös ne unohtanut.Teologisesta lauantaiseurasta: Juhani Veikkola, Teologinen lauantaiseura kirkon puolustajana suurlakon jälkeisenä aikana 1905 – 1914.
Pappien rekrytoitumisesta/fennomanisoitumisesta myös esim. Tarja-Liisa Luukkanen, Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallisten näkemysten muodostuminen 1853-1918.
Olikohan Erkki Kaila samaa sukua kuin Kokkolan kirkkoherran Edward Johanssonin poika Elmo Kaila, joka oli AKS:n ja Vihan veljien puheenjohtaja. Ennen sisällissotaa hänkin suhtautui työväenliikkeeseen positiivisesti, koska sillä oli samanlaisia tavoitteita itsenäisyyden suhteen kuin aktivisteilla. Toisin kuin myöntyväisyyslinjaa edustaneilla Suomalaisella puolueella ja Maalaisliitolla. Sodan jälkeen asetelmat ja ajatukset muuttuivat molemmilla puolilla.
Veikkaan vahvasti, että oli sukua. Jos näin, niin oli sukua myös Gustaf Johanssonille, joka oli Erkki Kailan setä.
On varsin opettavaista, kun käy pappissukuja läpi. Pienet oli piirit silloinkin, joskin rekrytointiperuste niihin toisenlainen kuin nykyään. Luin jokin aika sitten Kari Tarkiaisen kirjan Porvoon 1700-ja 1800-luvun vaihteen piispasta Magnus Jacob Alopaeuksesta ja Alopaeusten pappissuvusta.
Kari-Matti Laaksonen :”Veikkaan vahvasti, että oli sukua. Jos näin, niin oli sukua myös Gustaf Johanssonille, joka oli Erkki Kailan setä.”
Well. well. Gustaf Johansson oli arkkipiispa, joka puolusti aviottomana syntyneiden lasten oikeuksia aikana, jolloin aviottomien lasten synnyttäminen katsottiin rangaistavaksi rikokseksi.
Ei-karjalaisen Isoisäni äiti toimi viime vuosisadan alussa arkkipiispan [ja Mannerheiminkin] suosimassa Runnin kylpylässä hierojana ja kansanparantajana, ja kun hän synnytti aviottomana syntyneen isoisäni, arkkipiispa Johansson otti äidin ja lapsen suojelukseensa tavalla, josta ilmeisesti yhäkin ”kansan syvissä riveissä” kiertää juoru, jonka mukaan arkkipiispa olisi ollut lapsen isä.
Arkkipiispa mm. lahjoitti varat isoisäni koulunkäyntiä varten, mutta ei niitä käytetty koulunkäyntiin, vaan isoisäni äiti rakennutti varoilla perheelleen mökin, joka ilmeisesti yhäkin tunnetaan Runnilla ”Sohvin mökkinä”, jonka villiintyneestä puutarhasta löytyy yhäkin hänen yrttiviljelmänsä jäänteitä. Lapsina meitä oli kielletty menemästä ”Sohvin aittaan” ja kun kerran kurkistimme sisään aitan raolleen jääneestä ovesta ja näimme kuivumassa olleet yrttikimput, olimme varmoja, että hellallaan yrttejä lääkkeeksi keittänyt Sohvi-mummo oli noita-akka.