Otsikon teema on usein esillä kirkollisessa keskustelussa, muodossa tai toisessa. Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä. Kirkon ja osan sen toimijoista katsotaan sivuuttavan tai torjuvan keskeisiä kristillisen uskomme kohtia. Kyse lienee laajasti ajateltuna perinteisestä mallista, jossa ajatellaan kirkon toimijoiden jakautuvan konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämä jakautuminen on jossakin mielessä todellista, mutta itse koen sen myös liian yksinkertaisena ja todellisuutta huonosti kuvaavana.
Osa kirkon toimijoista katsoo puolestaan, että oppia kyllä tarvitaan ja että se on kaiken taustalla. He eivät halua kuitenkaan olla liikkeellä ”opillisuuden kärjellä” vaan enemmän kontekstuaalisuuden ja kohtaamisen kärjellä. Toki sekin on todettava, että myös opillisuutta korostavat haluavat kohdata ihmisiä ja palvella heitä.
Kumpikin lähestymistapa on mahdollinen ja toimiva, mutta kumpi on sitten kirkon työn eli kirkon mission kannalta parempi? Itse näen niin, että opillisuuden kärjellä saavutetaan ehkä vahvemmin hengellisyyttä ulkoisesti ”toteuttava” yhteisö, joka jää kuitenkin melko pieneksi. Toisella lähestymistavalla tuloksena on löyhempi ja hajanaisempi yhteisö, joka kuitenkin pitää joukossaan ja mukana paljon suuremman joukon. Tämä on myös jossakin määrin ollut kansankirkollinen idea.
Kirkkoa ja sen joitakin keskeisiä toimijoita on arvosteltu jonkinlaisiksi yleisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi. Tähän arvosteluun on liittynyt juuri syytös opillisuuden eli kristillisyyden perussisällön unohtamisesta. Asia on kuitenkin laajempi eli koskee hienosti ilmaistuna spiritualiteettia. Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.
Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.
Ehkä vaikein kysymys Suomen oloissa on, miten toteuttaa vahvasti kirkon missiota ihmisten piirissä ja miten saada kirkon ”helmaan” ja toimintaan heitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai vierastavat sitä ja uskoa. Vahvojen hengellisten yhteisöiden malli ja kutsu toimii joidenkin kohdalla, mutta vain melko harvojen. Siten monenlaiset ja erilaiset kosketustavat ihmisiin ovat tarpeen. Tarpeen on myös korostaa, ettei kristillisyys ole – välttämättä – heavyuser-uskovaisuutta eli kirkon toiminnoissa alituiseen käymistä. Kristillisyydessä pitää korostaa arjen elämässä uskon, toivon ja rakkauden toteutumista.
Toivo Loikkanen
On väärin väittää, että oppia tärkeänä pitävät ovat lähtökohtaisesti armottomia. Usko vaikuttaa aina ainakin jonkin verran rakkautta ihan käytännössä.
En ole niin väittänyt. Jotkut oppia tiukasti korostavat voivat olla armottomia, mutta niin voivat heikkoina hetkinään olla muutkin.
Kiitos hyvästä avauksesta Toivo.
Nähdäkseni armollisuus on keskeinen osa sekä opillisuutta että kontekstiaalisuutta. Kristityt toimivat kuten toimivat, koska Kristus. On selkeästi opillinen kysymys, että Kristus syntyi ihmiseksi meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden. Hänet ristiinnaulittiin meidän puolestamme ja hän nousi kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu. Syntivelkamme suhteessa Jumalaan on jo täytetty, sillä Jumala itse omassa Pojassaan täytti sen.
Arnollisuus näkyy siinä, että me Kristityt tahdomme tehdä hyvää ja koemme oikeaksi toimia kuten Herran veli Jaakob meitä kehottaa, vaikka kuitenkin teemme sitä pahaa, mitä emme halua, kuten abostoli Paavali asiasta kirjoittaa. Ollaksemme armollisia omalle itsellemme ja lähimmäisillemme meidän tulee luopua omasta ylpeydestämme ja tuhoon tuomitusta yrityksestämme olla täydellisiä ja virheettömiä Jumalan kuvia. Me olemme kaikki nuhruisia ja rikkinäisiä. Kukaan meistä ei ole ”ehjänä syntynyt” vaan koko luomakunta huokaa synnin alla, vaillla Jumalan kirkkautta. Silkasta armostaan Herra kuitenkin vanhurskauttaa meidät juuri sellaisina kuin olemme. Herra tekee meistä kelpaamattomista hänen oman vanhuskautensa kautta vahurskaita ja hänelle kelpaavia.
Jeesuksen Kristuksen armo ei syrji ketään. Se ei ole intersektionaalista, vain tässä ajassa syrjittyjä koskevaa, vaan absoluuttista, kaiken kattavaa. Jeesus ei tullut lakkauttamaan lakia, vaan täyttämään sen. Se mikä on Jumalan lain edessä tuomittu, on Kristuksen armon tähden vapautettu. Voimme siis olla lain edessä konservatiiveja ja armon edessä liberaaleja, kunhan emme tee lakia mitättömäksi tai armoa tarpeettomaksi.
Kiitos, Jukka, hyvästä kommentistasi! Tämä alku tiivistää paljon:”Nähdäkseni armollisuus on keskeinen osa sekä opillisuutta että kontekstiaalisuutta.”
Se hyvä mitä ME TAHDOMME on kuin likainen vaate Jumalalle. Jeesuksen seuraajan ”tekeminen” on uskon tekoja, eli Hengen, joka uskovassa asuu. Eli lihan teot ovat pitäisi olla ilmeiset, niin pahalta kuin hyvältä näyttävät.
”.. yrityksestämme olla ..”. Toivon, ettet tarkoita ”pyrkimystä pyhitykseen ..”, jota ilman kukaan ei ole näkevä Herraa. Tämä toivomuksen esitän, koska jossain vaiheessa keskusteluja alettiin eritellä, mitä nk. helluntailaisuus on. Tämä Hebrealaiskirjeen kohta pyrkimyksestä pyhitykseen päättyy, ” .. sillä ilman sitä ei kukkaan ole näkevä Herraa”. Tämä ei siis ole ote helluntailaisuudesta, jota selvittääkseni olen kirjoittanut blogi Helluntaipäivän Kastajaliikkeestä, joka alkoi vuonna 30 Jerusalemissa. Sen opin raamatullisuus on apostolien ja profeettojen perustukselle laskettu. Augustinus ja hänen seuraajansa Luther eivät laskeneet kirkkojensa perustusta tälle Raamatun perustukselle.
Jeesus täytti lain niiden sijasta, jotka eivät siihen kyenneet, eli kaikkien, eli koko maailman. Laista ei siis tule häviämään pieninkään piirto. Intersektionaalinen on ihmisen muotoilu, sanana, mikä selvittäisi? jotain uutta. Psykologia, ja teologia ovat keksittyjä ilmaisuja asioista, jotka ovat ihmiskunnan ikäisiä. Kuitenkaan ei ole mitään uutta auringon alla ja Kirjoitukset sisältävät kaiken, mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan. Syy siihen, ettei vanha tieto löydy, johtuu pelkästään syystä, ettei Hyvä Sanoma avaudu ihmisen mielelle, ja syy tähän on se, ettei se sulaudu Uskossa. Eli ei mene inhimilliseen ”kaaliin”.
Saksassa kristillisyyden perussisältö Jeesuksen syntymästä on tuotu esille uudella tavalla, kun Berliner Chor-und Performance Kollektiv Heart Chor on esittänyt oman versionsa tuosta syntymästä evankelisessa Galilea-kirkossa Berliinissä 24.12.2023.
Superintendentti Silke Radosh-Hinder toteaa tuohon näytelmään liittyen;… ”die evangelische Kirche in Berlin-Stadtmitte stehe für Vielfalt und vielfältige Lebensformen: „Wir entwickeln darum immer wieder neue, zeitgemäße Formen, um den Inhalt unseres Glaubens deutlich zu machen. Ein queeres Krippenspiel passt genau in unsere Zeit und unsere Stadt.“ (ekbo.de)
Superintendentti Radosh-Hinderin mukaan tämä johtuu vain siitä, että protestanttinen kirkko edustaa monimuotoisuutta ja erilaisia elämäntapoja ja siksi tämä qeer-näytelmä sopii täydellisesti uskomme sisältöön, tähän aikaan ja Berliiniin. Kaiketi näin voidaan todeta, kun Berliini on kyseessä.
Samasta asiasta näyttää kirjoittavan myös (jungefreiheit.de). Tuon näytelmän sanoma on varsin lyhyt ja ytimekäs. ”Liebespaar ”Josy und Marie“ gehen, das ungewollt schwanger wird. Weil die beiden in ihrer ländlichen Heimat Ablehnung und Stigmatisierung fürchten müssen, gehen sie in eine Großstadt. In einer einfachen Unterkunft erblickt das Kind zweier Frauen das Licht der Welt.”
Josy ja Marie”, tulevat raskaaksi tahattomasti. Leimautumista peläten he lähtevät suurkaupunkiin. Yksinkertaisessa asunnossa kahden naisen lapsi syntyy valoksi maailmaan. Tuota joulujuhlaa vitettiin ”mit Drag-Show und gemeinsamen Essen geben” – syömällä ja juomalla. Berliinin historiasta tosin tiedämme, ettei ole ennenkuulumatonta, että erilaiset voimat ovat kiehuneet samassa liemessä ennenkin.
Mistä edellinen qeer-näytelmä tuossa Berliinin evankelisessa Galilea-kirkossa sitten kertoo? Eikö siitä – ikävä kyllä -, että kaikki ikävimmät Raamatun romuttamisteoriat tulevat luterilaisilta. Yleensä ne ovat lähteneet ensin Saksasta ja sitten Pohjoismaista Suomi mukaanluettuna. Schwarze Rudolf ja myyteistä riisuminen on tuottanut tulosta. Pohjakosketusta ei ole kaiketi vielä nähty?
Itse näkisin, että opillisuus ja armollisuus eivat ole ollankaan vastakohtia vaan pikemminkin kuuluvat uhteen jonkinlaisena ”kaksiluonto-oppina”.
Ajassamma armollisuus ymmärretään kiovin usein synonyymina ”sallivuudelle” tai vastaavaa. Opillisuus taas ei ole sama asia kuin ”tiukkapipoisuus” – silloin kun myös armon näkökohta on läsnä. Ja toisaalta armo ilman ajatusta siitä, mistä armahdettaisiin, tuntuu jotenkin abstraktin kauniilta mutta vähäsisältöiseltä.
Ihmiset toki voivat olla liian tiukkoja tai liian ”löperöitä”; liian ”opillisesti tiukkoja” tai liian ”armollisia” eli ”kaikki käy”-mentaliteettisia. Rakkauteen kuuluu sekä armo(llinen) anteeksiantamus että ajatus siitä, että on todella jotakin, josta anteeksi on annettavaa. Jos anteeksi annettavaa ei olisi, olisi armo(llisuus)kin kerrassaan aivan turha käsite.
Kokonaan oma kysymyksensä on se, mikä sitten on oikeaa oppia. Siitä on omat käsityksensä sekä ”tiukasti” että ”löysästi” opista puhuvilla: laveasta ja joustavasta opista (tiukasti) kiinni pitävät ovat itse asiassa hekin toisinaan hyvinkin ”tiukan opillisia” vaikka esiintyvätkin armollisuuden nimissä. Ja vahvasti oppiin sitoiutuvat taas voivat olla hyvinkin armollisia – vaikka eivät olekaan sitä miletä, että kaikki käy armollisuuden nimessä.
Kiitos tärkeistä huomioista! Kirjoituksessani ehkä keskeisin pointti on se, millä kärjellä olemme kirkon mission toteuttamisessa liikkeellä. Armollisuus sisältää opillisen sisällön. Joku voi ymmärtää, että se on keskeisten uskon asioiden syrjäyttämistä, mutta niin ei ole.
Miten se menikään? Vaikka sinulla olisi kaikki opillisuus, mutta sinulla ei olisi armollisuutta, olisit pelkkä…
”Kokonaan oma kysymyksensä on se, mikä sitten on oikeaa oppia. Siitä on omat käsityksensä sekä ”tiukasti” että ”löysästi” opista puhuvilla.”
”Opillisuutta” on monenlaista. Mikä on oikeata, mikä väärää? Suomen luterilainen kirkko on piispallisesti ojentanut vanhan virkakäsityksen omaavia pappeja valtiokirkon ulkopuolelle. Myöhemmin puututtiin Maata Näkyvissä tapahtuman ehtoollisen viettoon. Viimeksi Kansanlähetys ja Sley ovat joutuneet luupin alle. Tällaiset piispalliset kaitsennat eivät osoita armollisuutta sitä kirkkokansaa kohtaan, joka on aralla tunnolla näiden asioiden äärellä.
Blogisti: ”Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.”
Liberaali-konservatiivi jako on (kuten blogisti toteaa) yksinkertainen ja huono. Kovasti se joka tapauksessa repii kirkon elämää. Näkymätön hengellinen elämä tuntuu saavan yhä enemmän kannatusta. Hartaudet on karsittu kouluista, armeijasta, sairaalasta ja pian myös seurakuntien päiväkerhoista? Vähiin käyvät sekä hengelliset tilaisuudet että ne, jotka opettavat perustietoja uskosta. Blogistin huoli vieraantuneitten tavoittamisesta on aiheellinen ja akuutti.
”Tällaiset piispalliset kaitsennat eivät osoita armollisuutta sitä kirkkokansaa kohtaan, joka on aralla tunnolla näiden asioiden äärellä.” Osoittavatko kyseisten järjestöjen johtohahmojen tiukat kirkkopoliittiset väännöt armollisuutta aralla tunnolla olevaa jäsenistöä kohtaan? Sen verran olen seurannut asiaa läheltä, että olen nähnyt arkoja omiatuntoja käytetyn hyväksi, kun on haalittu kannattajajoukkoja näihin kiistoihin.
Blogisti kuvaa tilannetta myös näin: ”Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä.”
Oppi ja armollisuus ovat molemmat horisontin takana? Kirkon missio on tiellään uuteen kohdannut haasteita.
Kari Paukkunen: Kiitos kommenteistasi. Kirjoitit:”Hartaudet on karsittu kouluista, armeijasta, sairaalasta ja pian myös seurakuntien päiväkerhoista?” Asia ei ole noin yksiniittinen. Seurakunnan omassa toiminnassa hartaudet ovat edelleen mukana. Koulussa ja päiväkodeissa toimitaan nykyisen lainsäädännön ja kunkin kunnan antamien ohjeiden mukaisesti. Sairaaloissa on edelleen hartauksia, mutta siellä keskeisin työ on potilaiden rinnalla olemista. Sairaalapappi on kaikkia potilaita varten riippumatta, onko potilas jonkin kirkon jäsen kun potilas haluaa papin käymään. Armeijassa toimitaan myös koko joukon kanssa lainsäädännön sallimissa puitteissa ja edelleen järjestetään myös hartauksia kirkkojen jäsenille.
Kari: Tämä on myös kovin yksipuolisesti ilmaistu:”Suomen luterilainen kirkko on piispallisesti ojentanut vanhan virkakäsityksen omaavia pappeja valtiokirkon ulkopuolelle.” Meillä ei ole valtiokirkkoa. Kirkko ei ole ojentanut pappeja ulkopuolelle vaan esim. Luther-Säätiö on perustettu toimijoiden omasta halusta. Papeille on ainoastaan tehty pelisäännöt, joiden mukaan vanha virkakanta on edelleen sallittu, mutta yhteistyö kaikkien pappien kesken pitää toimia. Tämä ei ole sopinut joillekin papeille. Se on samalla kirkon syvin juopa, jos virasta, ehtoollisen toimittamisesta ja muiden sakramenttien hoitamisesta ei olla samaa mieltä. Se merkitsee toisen viran ja sen toimittamien sakramenttien kieltämistä. Silloin pohja yhteydelle ei ole kovin hyvä.
”Asia ei ole noin yksiniittinen.”
Ei ole, mutta kehityksen kulku tähän suuntaan on ilmeinen.
”Tämä on myös kovin yksipuolisesti ilmaistu:”
Niin on, mutta liikkumavaraa ei juuri ”vanhoillisille” anneta. Kumpikaan muutos aikaisempaan verrattuna ei ole lisännyt ihmisten aktiivisuutta kirkossa.
”Jumala itse omassa pojassaan ”
Opillisesti ja raamatullisesti Jumala kyllä moitti aikoinaan niitä kansoja, jotka uhraavat jopa poikiaan ja tyttäriään, joten ainakaan minä en voi lähteä sille tielle, että panisin Jumalan toimimaan itseään vastaan, uhraamaan poikansa, koska silloin minä asettuisin Hänen yläpuolelleen. Miehet toki herroina voivat, mutta varoittaisin kuitenkin ylimeilisyydestä tässä yhteydessä, koska ylpeyden on sanottu käyvän lankeemuksen edellä, ja tässä se lankeemus jo näkyy.
Armosta sanana on minulla se käsitys, että se oli aikoinaan aatelisrouvien ja muiden korka-arvoisten ja valtaa käyttävien miesten rouvien arvonimi, heitä tervehdittiin sanoilla ” teidän armonne ” miksi sitten näin ?
Olettaisin sen tarkoittavan sitä, että mikäli herra tässä kontekstissa on ankara ja vallankäyttö raakalaimaista toivotaan, että rouva sulattaisi hänen sydämensä ja auttaisi katsomaan asioita fiksummalla tavalla. Ei tuomiten herraansa vaan opettaen kaunopuheisesti ja ehkä muitakin keinoja käyttäen, juuri siksihän rouvat ovat olemassa, he usein rauhoittavat miehensä, erilaisin keinoin. Kauneus, hyvyys ja hymy ovat osa sitä työkalupakkia joilla naiset toimivat.
Muuten on aika paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, vaikka uskovainen auttaisi heitä kuinka paljon tahansa.
Eikä kiitollisia.
Kiittämättömyys on maailman palkka, sanotaan.
RUKOUS RAUHAN PUOLESTA
Sinä kuningasten Kuningas ja kaikkien herrain Herra (Ilm. 17:14), joka tahdot, että kaikki ihmiset eläisivät sovussa keskenään.
Anna tahtosi tulla tunnetuksi ja seuratuksi kaikkien kansojen keskuudessa ja johdata heidän askeleensa rauhan tielle. (Jesaja 2:4, Miika 4:3) Muista armossasi meitä ja koko ihmiskuntaa.
Vapauta meidät synnistä, joka johtaa sotaan ja riitaan. Vahvista sydämissämme tahtoa rakentaa vanhurskautta ja oikeutta maan päällä. (Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro. Aamos 5:24) Anna kaikille, jotka sinua rukoilevat, vakaa tahto elää rauhassa ja rakkauden yhteydessä kaikkien ihmisten kanssa. (Room. 12:18) Suuntaa mielemme ja sydämemme palvelemaan sinun iäisiä tarkoituksiasi ihmislasten parhaaksi.
Kuule meitä, laupias Herra Jumala! Aamen.
Rukous Päivän Tunnussanan lopussa. Raamattuviitteet on allekirjoittanut lisännyt.
Laki näyttää sairauden, evankeliumi on lääke. … Aivan kuten laki on oikean tekemisen käskijä ja synnin näyttäjä, samoin evankeliumi on Jumalan armon ja laupeuden lupaus, sekä vielä syntien anteeksiantaminen ja todistus Jumalan hyvästä tahdosta meitä kohtaan. … Kaikkien noiden lupausten takuu (ja takaaja) on Kristus.
Philipp Melanchthon (1497-1560), Ydinkohdat (Loci communes). Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Hyvää evankeliumin mukaista armollista oppia. Kiitos Mika !
Tämä on tärkeä lainaus siksi, että pitäisi miettiä, miten lain saarnaa toteutetaan viisaasti.
Luin Hilja Aaltosen rukouskirjasta jotain, joka ehkä sopii tähän. Hän kerto miten hänellä oli niin kiire, ettei ehtinyt itse sanaa lukemaan ja sitten ei ollutkaan mitään mitä muille jakaa. Hän kävi useissa eri kirkoissa kuulemassa julistajia ja ihmetteli, miten Suomen julistajat on muuttuneet. Kenelläkään ei ollut mitään hengellistä ruokaa eikä juomaa. Sitten eräänä yönä hän heräsi ja kuuli taivaasta lempeän äänen: ”Kuule Hilja sinulla on hengellinen keskikorvan tulehdus”.
Niinpä Hilja käsitti että vaikka enkeli taivaasta puhisi, niin hän ei kuulisi mitään, kun hengellinen korva on täynnä mätää ja likaa. Siinä Hilja sai alkaa taas alusta Herransa edessä.
Olen huomannut itse että pelkästään jumalanpalveluksen kaava on niin täynnä hengellistä ruokaa ja juomaa, että jos hengelliset korvat on auki, niin jo niistä saa ylipursuavan annoksen hengellistä ruokaa ja juomaa. Jos kirkkoon menen pyytäen siunausta ja korvien avautumista, niin se rukous kyllä kuulaan ja vastataan aina..
Kiitos, Pekka, upeasta tarinasta ja kommentistasi! Tuolla mielellä kirkon monet väännöt jäisivät vääntämättä ja evankeliumin asiakin ehkä etenisi suotuisammin yhdessä toimien.
Meidän naisten pelastus on ollut juuri laki, vapaaehtoisesti tai Kristuksen armosta me emme olisi saaneet miehiltä edes äänioikeutta, muista ihmisoikeuksista ja arvoista puhumattakaan. Ja niitä lakeja ei ole laatinut kirkko, vaan oikeuslaitokset ja naisten taistelu oikeuden puolesta. Kristillisesti heidät on tietysti tulkittu kerettiläsksi ja ateiteiksi, mutta
Vastaus kommenttiin Tarja Parkkila, kommenttiin, joka jostain syystä karkasi käsistä kesken kaiken.
”Kristillisesti heidät on tuomittu kerettiläisiksi ja ateisteiksi, mutta”….. ajat muuttuvat ja nyt melkein jokaisessa kannonkolossakin tiedetään, että naisetkin ovat ihmisiä ja Ihmiskunnan jäsemäärä kasvoi heti puolella. Lapset ovat holhouksen alaisia tiettyyn ikään saakka, vanhemmat vastaavat heidän synneistään, mutta heistä kasvaa aikuisia, ja se miten lapsuus meni, määrittää hyvin paljon sitä, millaisia aikuisia heistä tulee.
Olen lakihenkinen, koska säännöt ja säädökset ovat minulle, kuin turva-aita, jos joku kohtelee minua huonosti, voin viedä asian oikeuteen, ja vaatia rangaistusta pahantekijälle, vaikka tämä olisi Kristuksen oma ja lunastama, se ei merkitse tässä mitään. Minun ei tarvitse antaa anteeksi tai armahtaa, ellei se ole minun oma tahto. Mitä siitä sanotte?