Syyskuun alussa elämä normalisoituu Palestiinassa. Kuten kaikkialla siinä maailmassa, missä elämä sykkii ilman jonkinlaisen katastrofin läsnäoloa, koulut alkavat. Pojilla on usein siniset paidat, pienillä tytöillä siniset kouluhameet, vanhemmat tytöt pukeutuvat mustaan ja valkoiseen. Tunnistan tunnelman omasta elämästäni koulumaailmassa ja kolmen tyttären isänä: elämä on täynnä jännitystä ja innostusta. Uusi koulureppu on tärkeä ja usein tuntuu, että pieni ihminen murskautuu repussa olevan maailman tiedon ja murheen alle. Mutta ei: sen taakan kantaa nuori elämä hymyillen ja ulkomaalainen täällä Yattassa saa vielä kaupan päälle kikatuksen ja ystävälliset englanninkieliset lauseet ”How are you” ja ”What’s your name”. Vaatimaton kielitaito otetaan oitis käyttöön. Maailma on avautumassa, maailma on täynnä iloa ja toivoa.
Yattan kaupungin kaakkoispuolella aukeaa alue nimeltä Masafer Yatta. Alue näyttää ensisilmäyksellä kuolleelta erämaalta mutta silmä ei kerro oitis kaikkea. Masafer Yattassa asuu n. 1500 ihmistä perinteistä vuohenkasvatuselämää eläen noin kymmenessä pienehkössä yhteisössä. Alue on elänyt Israelin armeijan tuhoamisuhan alla, koska armeija on määritellyt alueen kovapanosammuntojen sotilasharjoittelualueeksi. Siitä Masafer Yattan toinen nimi: Firing Zone 918. Alue rajoittuu vuoden 1949 tulitaukolinjaan eli vihreään linjaan ja linjan toisella puolella, virallisessa Israelissa on suuri erikoisjoukkojen koulutuskeskus. Pienenä detaljina mainittakoon, että Masafer Yatta on ainoa alue, jonka kohdalle ei suunnitella Palestiinaa halkovaa ja pirstovaa eristysmuuria, jota usein sievistellen turvamuuriksi kutsutaan. Israelilaisten luontoaktivistien toiminnan tuloksena Negevin autiomaan gasellit saavat nyt vapaasti ylittää rajan. Armeijan kovapanosammunnat eivät ilmeisesti haittaisi pahemmin gasellien vaeltelua.
Masafer Yatta on jo kerran tyhjennetty asukkaista mutta israelilaisten kansalaisjärjestöjen toiminnan ansiosta ihmiset saivat palata koteihinsa. Armeija on säilyttänyt vaatimuksensa alueeseen ja liikkuu siellä tietenkin vapaasti, häiritsee ihmisten liikkumista ja on antanut tuhoamismääräyksen suurimpaan osaan kiinteistä rakennelmista. Tämä tarkoittaa sitä,että minä yönä hyvänsä (talojen hävitykset tehdään yleensä yön pimeydessä ja varoittamatta) puskutraktorit ilmestyvät kylään ihmisten järkytyksestä piittaamatta. Uudet palestiinalaisten rakennukset eivät tietenkään saa rakennuslupaa, joten uudisrakennus on valmistuttuaan luvaton ja voidaan tuhota milloin vain.Miksiköhän alueen rakennukset näyttävät hieman primitiivisiltä? Miksi rakentaa jämerästi, koska tuhouhka on todellinen ja jatkuvasti läsnäoleva.
Israelin armeija sai näpäytyksen, kun Israelin korkein oikeus määräsi 2.9.2013 armeijan neuvottelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Oikeusistunnossa korkeimman oikeuden tuomari keskeytti armeijan selonteon ja totesi,että armeijan argumentit ovat tutut ja että armeijan tulee nyt siirtyä seuraavaan vaiheeseen: ottaa huomioon ihmisten tarpeet. Tähän asti armeija on saanut määritellä tarpeensa vapaasti ja vain Israelin kansalaisjärjestöjen (erityisesti Association for Civil Rights in Israel eli ACRI) puuttuminen asiaan mahdollisti uuden vaiheen alueen tulevaisuuden käsittelyssä. Palestiinalaiset itse, alueen asukkaat, eivät tietenkään yksin voineet tehdä mitään. Heillä ei ole mitään sananvaltaa Oslon sopimuksen mukaisella alueella C, johon 60% Länsirannasta kuuluu.
Palestiinalaiset ja heidän edustajansa olivat päätökseen tyytyväisiä, koska välittäjäksi ehdotettiin eläkkeellä olevaa korkeimman oikeuden tuomaria Yitzhak Zamiria, miestä Israelin oikeuslaitoksen huipulta. Israelilaisen oikeuslaitoksen perusbyrokraattisuudesta kertoo se,että korkeimman oikeuden päätös on vasta keskustelun alku. Armeija antaa vastauksensa päätökseen lokakuussa ja prosessi etenee. Armeijan toimivallan perimmäistä oikeutusta palestiinalaisalueella nimeltä Masafer Yatta ei oikeus kiistänyt. Se vain rajoitti sitä.
Israelilainen kirjallisuuden nobelehdokas David Grossman kirjoitti vetoomuksen Masafer Yattan puolesta (uutinen Haaretz 2.9.2013). Vetoomuksen kielenkäyttö kertoo tuhansien israelilaisten tuntemuksista maansa harjoittamaa miehityspolitiikkaa kohtaan. Näiden aitojen israelilaisten ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet lapsiaan sodissa ja rakkaitaan menneisyyden itsemurhaiskuissa, EAPPI-ohjelma haluaa olla yhteistyössä. Enemmistönä he eivät Israelissa ole.
Grossman, jonka oma poika kaatui Libanonin sodassa ja joka siis on myös virallisen Israelin sankari, kirjoittaa:
”Me emme voi tuoda rauhaa tänään. Mutta vähintä,mitä voimme tehdä on paljastaa ja tuomita ”pieniä” paikallisia törkeitä rikkomuksia. Edelleen jatkuvan miehityksen, järkkymättömän kyynisyyden ja pahansuopuuden todellisuudessa jokaisella meistä on moraalinen velvollisuus yrittää lievittää kärsimystä; tehdä jotain, jotta miehityksen jättiläismäinen ja julma käsi ei tekisi tuhotöitään”
EAPPI-tarkkailijoiden työnä on olla mukana Masafer Yattan koulukuljetuksissa. Tämän tehtävän jaamme amerikkalaistaustaisen Christian Peacemakers Team- järjestön ja italialaisen Operation Dove-järjestön kanssa. Koulukuljetukset tehdään YK:n jeepillä ja japanilaisen rahoituksen turvin. Koulukuljetus on osa UNICEF:in ”Access to Education”-ohjelmaa. Kaikkien näiden kansainvälisten järjestöjen tehtävänä on suojella lapsia armeijan läsnäolon tuomalta pelolta. Israelin armeija on kurinalainen ja tehokkaasti toimiva järjestelmä, jossa suurimpaan mielivaltaan puututaan täysin toisin kuin esim. Syyrian sisällissodan osapuolet tekevät. Kuitenkin armeijan tehtävänä on kontrolloida, hallita, olla läsnä ja näyttää aseisiin eli väkivaltaan perustuvaa fyysistä voimaa. Surullinen on se lapsuus, jossa turvallisuuden tunne pitäisi saavuttaa kohtaamalla koulumatkalla hampaisiin asti aseistautunut vieraan vallan sotilas.
Kirkkaat silmät ja vastustamaton hymy: palestiinalaisen lapsen koulun alku tuo sen seuraajalle elämän sykliin kuuluvan uuden alun mahdollisuuden todelliseksi. Millainen on maailma kymmenen vuoden kuluttua, kun nyt kouluaan käyvät kirkassilmät suunnittelevat perheen perustamista ja haaveilevat, kuten kaikki heidän ikäisensä? Paul Simonin laulu ”Boy in a Bubble” on kohta 30 vuotta vanha mutta edelleen se iskee arkaan paikkaan. Uskommeko, että maailma voi muuttua? Onko meillä tulevaisuus? Mitä voimme tehdä Jumalan maailman eli paremman tulevaisuuden puolesta? Maailmamme on kaikesta nykysynkistelystä huolimatta tullut monella tavalla paremmaksi paikaksi vuoden 1986 jälkeen. Apartheidin romahdus Etelä-Afrikassa, Pohjois-Irlannin rauhoittuminen, Berliinin muurin kaatuminen, rajojen avautuminen, tekniikan huima edistyminen… Uudet uhat ovat todellisia mutta niin on usko siihenkin, että meillä on tulevaisuus ja toivo. Kuten Paul Simon laulaa: ”These are the days of miracle and wonder”. Siis tänään, silmiemme alla.
Paul Simon: The Boy in the Bubble
”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jeremia 29:11). Ei kai kukaan enää kuvittele, että tämä lupaus on annettu vain Israelin ruhjotulle ja ruhjojaksi tulleelle kansakunnalle?
Muutamat koulut Itä-Jerusalemissa ovat alkaneet toteuttaa israelilaista opetussuunnitelmaa. Tämä huolestuttaa palestiinalaishallintoa.
http://www.timesofisrael.com/pa-hamas-enraged-by-introduction-of-israeli-curriculum/
Tässä vertaillaan israelilaisia ja palestiinalaisia koulukirjoja. Molemmista löydetään kritisoitavaa.
http://www.israelnationalnews.com/Articles/Article.aspx/12845#.UjGk646o9e0
Ai jaaha, Risto Auvinen, luulin, että sinulla on oikein omakohtaista tietoa lisää vihapuheen olemuksesta mutta ei se niin ollutkaan. Pettymys. Mutta totta on että suuria puutteita on palestiinalaisessa tavassa nähdä todellisuus oppikirjoissaan ja niin on israelilaisissakin kuulemma. Jopa Päiviö Latvus myöntää, että molemmissa maissa on tehty asian eteen työtä viime vuosina. Oli miten oli, mahdollinen vihan oppi ei kyllä tartu palestiinalaisen kalloon. Ei keiku Palestiina varmaan Pisa-tutkimusten huipulla.
Minnalle taas kiitos ihan mukavasta tiedon lisästä. Ihan mielenkiintoiset linkit nuo.