Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen, sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.
Saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin.
Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkroom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun venzuelalaisen terroristin puolisona.
Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär Rosa ja ilmiö hieman banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti): tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan. Katsojaa saa kuitenkin tietää mitä isä ja tytär puhuivat – ja mitä eivät.
Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?
P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä.- Blogi täällä.
P.P.S. Ylläoleva teksti kirjallisella näkökulmalla varustettuna Vielä palaa lukulamappu –blogissani.
Kuvassa terroristin perheidylliä. Carlos alias Ilich Ramírez Sanchéz ja Magdalena Kopp ja heidän tyttärensä Rosa.
Voi sinua Jorma, kun et ymmärrä mitä haluan sanoa. En minä ole maininnut missään etteikö elävä usko olisi sydämen asia. Sinä luet miunn tekstiini omat ennakkoluulosi.
Ja muuten siitä, etteikö KKK olisi esimerkki kristillisestä terrorista, ei ole kovinkaan suurta epäselvyyttä. Aina voi selitellä sitä ettei heillä ollut elävää uskoa, mutta niin voi sitten tehdä ihan missä tahansa tapauksessa. Ei se mene niin, että jos tekee jotain pahaa niin sitten ei voi olla kristitty. Se oli juuri se Soinin nolla-argumentti, siis se että koska olen katolinen en voi olla rasisti. Ja Irlannin hässäkkä ei ole pelkästään sosiaalinen niinkuin se ei ole pelkästään uskonnollinenkaan. Tilanne kuitenkin oli se, että katoliset ja protestantit rähisivät. Jos ulkoistaa uskonnon siitä kokonaan se on tehtävä erittäin tarkoitushakuisesti.
Sanotko siis, että kristillisen identiteetin omaava ei voi tehdä sellaisia tekoja (josta olen eri mieltä) vai että kristillinen identiteetti ei tarkoita sitä, että tekee tuollaisia tekoja (josta olen samaa mieltä)?
Koska kyllä noilla kaikilla oli tekemistä nimenomaan kristillisen identiteetin kanssa, ja aika vahvastikin. ”Elävästä uskosta” en osaa sanoa, mutta kristillisestä identiteetistä kyllä. Jopa Brejvik, jota kai juuri kukaan (hänet itsensä mukaan lukien) ei pidä uskovaisena, omaa kristillisen identiteetin tai vähintään katsoi puolustavansa sellaista.
Mika, se olisi turhan pitkä ja vaikea juttu (itselleni siis) tässä avattavaksi. Ehkä joskus, jos muistan, kirjoitan blogin siitä.
”oma, elämässä rakentunut persoonallisuus minimoidaan ja aate täyttää sen tilan”.
Mikä prosessi tämä tämmöinen voi olla?
Olen siis osapersoonallisuus, jossa uskonnollisen liikkeen johtaja on ottanut hallitsevan osan tunne-elämääni ja kokemusmaailmaani.
Hupsista!
Minulle tämä jää vieraaksi, vaikka olen ollut herätysliikkeiden kanssa tekemisissä pitkään ja haastatellut valtavasti ihmisiä.
Ihmisen persoonallisuus rakentuu koko ajan. Suhde oman uskonelämän piirteisiin ja totuuksiin muuttuu, vai sanoisinki ”jalostuu” koko ajan. Usko ei ole mikään staattinen olotila. On tietty stabiili asia, suhde omaan pelastukseen, mutta muuten uskovan elämä on kehittymistä, totuuksista luopumista ja uuden etsimistä ja löytämistä koko ajan.
Olen yllättynty, että Paulin suhde uskoon on näin ulkokohtainen, vähän kun yrittäisi jotain kertoa vapaamuurarien menoista.
—
Sitten on esimerkkinä näitä uskovia terroristeja, Ugandan kristityt sotilaat tai mikä se jengi on.
Minun mielestäni ei kysymys ole uskovista, vaan ihmisistä, jotka tietämänsä uskonkäsityksen mukaan valitsevat puolensa.
Mieleeni tulevat irokeesit, jotka lähtivät valkoisten maahanmuuttajien puolelle omia rotuveljiään vastaan. Eivät he tehneet sitä valkoisina, valkoisten ed. arvoihin sitoutuneena, vaan omien opportunistisien valtapyrkimystensä vuoksi.
Toivoisin Jorma ettet lähtisi arvioimaan minun suhdettani uskontoon kun minäkään en tee sinulle niin. Sinä kun et siitä tiedä.
Outoa on se toistuva ilmiö, että kaikki kristittyjen tekemä terrori ulkoistetaan kristinuskosta. Jos kristitty terrorisoi, hän ei ole oikea kristitty tai ei tee sitä kristittynä. Se on selittelyä. Tässä ketjussakin se näkyy.
Arvostelen ainoastaan johtopäätöstäsi, joka mielestäni on käsittämätön ja vieras.
Oliko Jeesus terroriorganisaation johtaja? Käski rakastaa vihollistaan, antamaan anteeksi, kääntämään toisen posken…
Kyllä pitää myös miettiä mitä kirjoittaa. Jos haluat arvostella johtopäätöstäni niin älä hyvä mies silloin rupea arvioimaan suhdettani uskoon. Lisäksi minusta olisi mukava tietää mikä se johtopäätökseni on jota arvostelet. Tietääkseni minä tai kukaan muukaan ei ole sanonut että kristityt ovat terroristeja (joka olisikin omituista koska olen itse kristitty enkä käsittääkseni ole terroristi). Joten Jorma Ojala, minkä johtopäätöksen minä olen tehnyt ja miten suhteeni uskoon siihen liittyy?
Sitä minäkin ihmettelen, että täällä Suomessa Kotimaa24 sivuilla kirjoitetaan luterilaisille kristittyjen terrorismista, jota ei sitten Paulin mukaan olekaan. Mitä järkeä oli lähteä kirjoittamaan sellaisesta, jota ei ole olemassa ja josta ei ole merkkejä.
Minulla on omat epäilyni ja olen niistä kertonut. Vihjaillaanko tässä joidenkin tahojen suuntaan ja heitetään heidän ylleen varjoa? Terrorismia maailmalla esiintyy ja Jumalan nimeä käytetään peittona, mutta senhän me tiedämme ennestäänkin.
Lähinnä psykologisia ja sosiologisia rakenteita Paulin kuvaamalla tavalla on syntynyt muslimiuskonnon suunnalla, josta on vahvaa evidenssiä eikä vain yksittäistapauksien muodossa, enkä olisi yllättynyt jos nämä uhkakuvat toteutuisivat myös Suomessa. Mutta Pauli ei ehkä tarkoittanut tätä.
Voin kai ihan tasapuolisesti valita vapauteni, kuten vastapuolikin.. Johtopäätös oli ”outoa jatkuvasti toistuva ilmiö”. Tämähän on hyvin usein hellitty teema varsinkin vapaa-ajattelijoiden kirjoituksissa.