Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen, sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.
Saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin.
Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkroom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun venzuelalaisen terroristin puolisona.
Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär Rosa ja ilmiö hieman banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti): tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan. Katsojaa saa kuitenkin tietää mitä isä ja tytär puhuivat – ja mitä eivät.
Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?
P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä.- Blogi täällä.
P.P.S. Ylläoleva teksti kirjallisella näkökulmalla varustettuna Vielä palaa lukulamappu –blogissani.
Kuvassa terroristin perheidylliä. Carlos alias Ilich Ramírez Sanchéz ja Magdalena Kopp ja heidän tyttärensä Rosa.
Enhän minä Janne sanonut että ei jää mitään jäljelle. Sanoin ettei jää itse jäljelle. Jos jokin on asiatonta niin se on toisen tekstin muuttaminen ja vääristäminen omiin tarkoitusperiijn sopivammaksi. Toivoisin kovasti ettet tekisi niin.
Ja konteksti oli mikä? Me olemme luterilaisia. Vihjataanko nyt tässä, että meidän luterilaisuudessa kristinusko voi johtaa terrorismiin? Onko esimerkkejä tai ehkä viitteitä tällaisesta toiminnasta.
Ja minä olen pyytänyt osoittamaan että terrorismiin suuntautuva toiminta osoitettaisiin kristinuskon aikaansaannokseksi. Niin kauan kuin kristinuskoa kuten Jumalan nimeäkin on käytetty omien tarkoitusperien pyhittämiseen, minä katson ettei väitteitä ole toteennäytetty.
Ja nyt faktoja pöytään. Missä ovat ne kristityt Suomessa, jotka fanaattisella tavalla ”antavat itsestään kaiken jollekin, niin ettei jää itse jäljelle” että päästäisiin vihjalusta, sormella osoittelusta ja mustamaalaamisesta eteenpäin.
Hyvä että lausut asian julki. Oppineena ihmisenä kykenet varmasti tekemään erittelyä. Ei ole pakko sotkea asioita, jos kykenee sijoittamaan asiat oikeisiin paikkoihinsa.
Mitä sinä nyt oikein väännät? Ilmeisesti mielestäsi minä vihjaan jotain tai mustamaalaan. En kuitenkaan tee niin. Keitä minä sinun mielestäsi osoitan sormella?
Ainoa asia, mitä minä olen yrittänyt sanoa, on se, että voimakkaalla uskonnollisuudella ja terrorismila on samankaltaisia psykologisia ja sosiologisia rakenteita, joissa oma, elämässä rakentunut persoonallisuus minimoidaan ja aate täyttää sen tilan joka sillä minuuden konstruktiolla on ollut. Uskon kielellä tämä ilmaistaan esimerkiksi siten että ”ihmisen täytyy kuolla maailmalle voidakseen syntyä Jumalalle”.
Ja mistä tämä meidän luterilainen Suomemme nyt tähän sitten putkahti? Suomessa ei terroritekoja ole tunnetun historian aikana missään kontekstissa tehty paljoa ja hyvä niin. Bobrikovin murha, Myyrmanni, kouluampumiset ja ehkä Lapuan liike, siinä se. Jos haluaa laskea terroriksi 1100-luvun miekkalähetyksen, Isovihan sekä sisällissodan aikaiset teot puolin ja toisin niin se vielä, mutta siinä se alkaakin olla.
Pauli, oletko pohtinut mitä seuraa siitä jos itsestä ei jää mitään jäljelle? Millainen ihmisraunio siitä syntyy? Voiko mikään etiikka enää olla voimissaan? Vai käykö siinä niin kuin Lutherin käsityksessä ei-mikyydestä? Jos ihminen on ei-mikään ja Kristus on kaikki niin mitä siitä seuraa?
Olen pohtinut ja pohdin. Niinkuin myös sitä, että millaisin eri tavoin ymmärretään se että pitää ”kuolla maailmalle”.
Pauli, voisitko myös kertoa mihin johtopäätöksiin olet tullut? Kysyin juuri sen vuoksi. En vain retorisesti.
Näistä tapauksista, jotka tunnen jonkin verran eivät tietenkään kerro kristillisen identiteetin teoista. Jos olen ymmärtänyt oikein, Pauli ei katso pahan aiheutuvan kristinuskosta. Tämän perusteella voidaan todeta, että pahan tekeminen ei johdu kristityistä, vaan ihmisten omasta pahuudesta ja uskolle vieraista ideologeista, jotka verhotaan ja tehdään Jumalan ja kristityn nimen alla ja jota pahaa yritetään perustella Jumalan sanalla.
Mihin kiirkkokuntaan, kristilliseen kirkkoon tai herätysliikkeeseen tuossa luettelossa mainitut tahot kuuluvat, ja mikä olisi se ylös kirjoitettu kristillinen ohjelma, jonka pohjalta he ovat voineet oikeuttaa toimintansa? Jumalan nimen väärinkäyttöä en hyväksy kristilliseksi ohjelmaksi. ”Tarkoitus pyhittää keinot” tai poliittinen, kansallinen ja etninen kostonkierre ei ole kristillinen ohjelma eikä Ku Klux Klan ole kristillinen kirkko.
On siis mahdollista, että kristityn nimissä tehdään vääryyksiä, mutta kristityn identiteetistä ne eivät lähde.
On näillä vesseleilla ajatuksia, en muuta voi sanoa!!!
Huhhuh
Ku Klux Klan etc….. voe tokkiinsa!!!
Voi sinua, Pauli, kun et halua nähdä sitä, että elävä usko on sydämen asia. Eihän edes tunnustautuminen kristillisen yhteisön tai ajatusmaailman kannattajaksi ole vielä uskoa.
emmekö nyt millään voi pysyä toisiasioissa sikäli, että Pohjois-Irlannin asia ei ole uskonnollinen, vaan sosiaalinen. Katolinen usko antaa sorretule vähemmistölle identiteetin ja juuret yhtenäisen Irlannin historiaan, mutta kysymys on vallasta ja yhteiskunnansta syrjemmälle työnnetyn vähemmistön kamppailusta. Unionistit taas eivät haluaisi jättäytyä irlantilaisen menon hallittavaksi. Siinä heillä on omat epäluulonsa ja ehkä perusteltavissakin olevat syynsä.
Argumentit alkavat käydä vähiin, jos P-Irlannin olisi määrä jotain todistella, mietin tässä itsekseni.