Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen, sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.
Saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin.
Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkroom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun venzuelalaisen terroristin puolisona.
Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär Rosa ja ilmiö hieman banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti): tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan. Katsojaa saa kuitenkin tietää mitä isä ja tytär puhuivat – ja mitä eivät.
Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?
P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä.- Blogi täällä.
P.P.S. Ylläoleva teksti kirjallisella näkökulmalla varustettuna Vielä palaa lukulamappu –blogissani.
Kuvassa terroristin perheidylliä. Carlos alias Ilich Ramírez Sanchéz ja Magdalena Kopp ja heidän tyttärensä Rosa.
Olli kirjoittaa: Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä.”
Olen samaa mieltä, vaikka en osaa sanoa, mitä se ”sama” täsmälleen ottaen on. Durkheim on kirjoittanut tästä jotain. (Länsi-)Saksalainen 1970-luvun terrorismi on toisaalta karmiva, toisaalta kiehtova aihe. Saamme osaltaan kiittää Kekkosta (ja taistolaisia!) ettei Suomessa ilmennyt samaa.
Vähän pitää paikkansa tämä. Sellaista kiihkeää itsensä asialle uhraamista olen aina vierastanut ja sitä esiintyy myös uskovissa piireissä. Minusta siinä on jotain sairasta; jollekin asialle hurahdetaan niin totaalisesti, että sen vuoksi laiminlyödään kaikki muu elämässä: perhe, vapaa-aika, terveys ym. On hengellisen työn tekijöitä, jotka ovat palaneet loppuun ja joutuneet pitkälle sairauslomalle.
Olen miettinyt miten paljon tuollaisessa ”antaumisessa” on mukana pelkkää itsetehostusta, halua teetellä tärkeää. Tai tärkeämpää kuin on.
Chrons: ”Pohjois-Irlannissahan noita kristittyjä terroristeja löytyy molemmilta puolilta.”
Huhhuh. Syyllistäminen jatkuu, vaikka Sinimarja jo asetteli kissaa pöydälle!!
Irlannin konflikti ei ole uskonnollinen, vaan sosiaalis-etninen.
Se, että nimi on jonkun kirkon kirjoissa lapsuudesta saaakka ei todellakaan tee ihmisestä kristittyä.
Mika Turusen kommenttiin haluaisin lisätä.
Kristitty on tosin simul iustus et peccator, mutta ei
u s k o s s a oleva kristitty voi olla jonkun pomminheittojärjestön jäsen, onhan sen nyt ihan selvä asia.
Ei syntinenkään kristitty elä vapaasti synnissä, kuten Paavalin Rom 8 meille kertoo.
Ristiretketkin on jo siksi kaluttu luu, että luulisi sen jäävä keskustelusta sivuun, minne se kuuluukin.
En saa näitä ajatusia millään sopimaan omiin kokemuksiini uskovaisista. Sorry!!!
>>>>Minusta siinä on jotain sairasta; jollekin asialle hurahdetaan niin totaalisesti, että sen vuoksi laiminlyödään kaikki muu elämässä: perhe, vapaa-aika, terveys ym. >>>
En tunnista tällaista uskoa ympäristössäni, en lioin omassa elämässäni, mutta uskossa olen, Jumalan kiitos!
On hengellisen työn tekijöitä, jotka ovat palaneet loppuun ja joutuneet pitkälle sairauslomalle.>>>
Miten tämä voidaan liittää uskovaisiin?
Miten iso on otanta, millainen on vertailuryhmä?
Burn Outeja on minun kokemusteni mukaan kaikisa ammattikunnissa, monen eri vakaumuksen omaavissa ihmisissä.
Tässä viitataan aika laajasti siihen ”No True Scotsman” -argumenttiin, josta Kakkurin Teemu ansiokkaasti meitä keskustelutti wanhassa BlogiMetsässä. Eli terroristina olo indikoisi automaattisesti siihen, ettei ole oikea kristitty, jos oikein ymmärsin. Mielenkiintoista on se, mitä muita mahdollisia ulkoisia tuntomerkkejä voidaan yhdistää kristityn määritelmään. Ja missä määrin ne ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia…
Siinäpä se! Ei ole ollenkaan sama, mihin ja miten uskoo, vaikka nyt tunnutaankin uskottavan uskoon. Kristuksen usko ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa. (Joskus kyllä on vaikeata kun tekisi mieli jollakin keinoin estää jotakuta estää tekemästä pahaa itselle tai muille.)
Kun ihminen ottaa vallan toisten yli, niin joukossa tuppaa tyhmyys tiivistymään. Näin myös ”hengellisissä” yhteisöissä. Kuitenkin juuri kristityt (en puhu nyt nimenomaan kirkkojen jäsenistä) ovat ja ovat olleet niitä terveesti toisin ajattelevia. Näin oli aikoinaan paavin kirkossa, Hitlerin Saksassa ja myös Stalinin N:liitossa. Viimemainitusta luin aikoinaan valituksen, että kristityt olisivat hyviä ja rehellisiä kansalaisia, mutta heissä on eräs sietämätön vika: He sanovat, että vihamiehiäkin tulisi rakastaa. Aikamoisia terroristeja!
Siteeratakseni Pentti Saarikoskea:
”Siitä Jeesuksesta ei ole kuin harmia.
Enää ei voi elää vain itselleen.”
Jorma, argumenttisi on samaa tasoa kuin Soinin Englannissa esittämä ”Minähän olen katolinen, joten en voi olla rasisti!”
Kummasti kristityiksi kelpaavat ihan kaikki kastetut kun laskeskellaan kuinka paljon kutakin katsomusta edustavia maailmasta löytyy, mutta kun aiheena onkin jotain negatiivista, ”aitojen kristittyjen” kriteerit kiristyvät äärimmilleen.
Provosoiduin ja otin osaa tällaiseen onnettomaan keskusteluun. Oton tekstissä Varsinkin jälkimmäinen kappale on sikäli onneton, että tuo kategoriamäärehän ei todista ihmisen uskosta yhtään mitään.
Usko on sydämen asia ja ihmisen elämää ohjaava asia, ei nimi jossakin rekisterissä. Suuri osa ihmisistä on nimikristittyjä.
Terrorismi on viharikos, joka edellyttää halua kostaa, halua kantaa kaunaa ja vihaa ja halua ottaa oikeus omiin käsiin. Ei sellainen voi mitenkään sopia yhteen uskon kanssa, jossa Pyhä Henki ohjaa ihmistä antamaan anteeksi, kärsimään vääryyttäkin ja elämän antamista Jumalan käsiin.