Olen miettinyt sen sellaisia, että ehkäpä suurin osa teologisiin kädenvääntöihin heittäytyvistä ihmisistä asettuu mieluummin janalle kuin lokeroihin. Itsekin taivun käyttämään usein itsestäni nimitystä ”liberaaliteologi”, vaikka en minä monissa asioissa mitenkään erityisen liberaali ole. Olen vain ajatellut, että se stereotypisoi ihmisille hyvin sen, että ilmoittaudun historialliskriittisen raamatuntutkimuksen metodin kannattajaksi eikä minulla ole ongelmia naispappeuden tai muun etelän valopäiden aikaansaannosten kanssa. Sanon monesti itseäni myös ”naispapiksi”, vaikka on vain ”pappeutta”, mutta mielestäni termi ”naispappi” jotenkin ymmärrettävästi määrittelee sen asian, että olen nainen ja pappi ja kannan harteillani vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöstä ponsineen päivineen sekä mielenpahoituksineen.
Siihen janalle olen miettinyt kaksi eri ääripäätä, sillä janassa on vain kaksi päätä. Janan ehdoton valttikortti ei olekaan päiden määrä, vaan se, että siihen voi vetää ruksin, kumpaa päätä lähempänä kokee olevansa.
Toisessa ääripäässä voisivat olla sellaiset ihmiset, joille syyllisyys on ollut tavalla tai toisella kahlitseva asia elämässä. Siellä voisi olla paljon tunnollisia ja kilttejä ihmisiä, jotka yrittävät elää elämänprojektinsa kympin arvoisesti niin, että viimeisellä veräjällä Pietari palkitsee heidät hymypoika/tyttöpatsaalla. He yrittävät parhaansa mukaan ottaa huomioon kaikki ihmiset ja hukkaavat siinä samalla itsensä. Elämä on näyttäytynyt monenlaisina rajoituksina ja esteinä, sillä Raamattu ja lähimmäiset asettavat melkoisen miinakentän kympin tytölle ja pojalle. Kun sitten tunnollisuuden perikuva saa jonkinmoisen armonvilahduksen, se näyttäytyy hänelle ehkä rajoitusten poistumisena. Mahdollisuutena elää elämäänsä hajalla ja epäonnistuneena. Se on vapauden luksusta, johon ei enää mikään eikä kukaan voi tulla vetämään rajoja. Hän tarvitsee vapautta, sillä rajat kahlitsevat hänet ikuiseen syyllisyydentuntoon ilman toivoa armahduksesta. Hänen rakkain raamatunkohtansa voisi olla ”Vapauteen Kristus meidät vapautti” tai ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”. Hänelle Raamattu on kirja, jonka sanoma avautuu vain vapaudesta käsin. Hän on liberaali, sillä latinan sana ’liber’ merkitsee ’vapaa’.
Toisessa ääripäässä voisi olla sellainen kansalainen, jonka elämä on ollut jollakin tavalla rajatonta. Joko niin, että hän on elänyt itse rajattomasti tai hän on kasvanut sellaiseen ymmärrykseen, että maailma on täysin rajaton ellei joku aseta rajoja. Rajattomuus on merkinnyt hänelle jollakin tavalla sellaista maaperää, joka ei ole ollut jalkojen alla kovin vakaa. Hän on myös saattanut elää täydellisen rajatonta elämää esimerkiksi päihteiden suhteen tai asettunut lain asettamien rajoitusten ulkopuolelle. Ei välttämättä kuitenkaan, hän voi olla myös raivoraitis ja lainkuuliainen. Rajojen ulkopuolella on siis olemassa tietty kaoottinen rajattomuus, relativismi, joka kahlitsee ihmisen kävelemään hetteisellä elämän suollaan kohti kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Hänelle armo on merkinnyt sitä, että on olemassa ikuisia totuuksia, jotka eivät muutu, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuisi. Hän tarvitsee struktuureja ja ikuisia totuuksia, sillä ne jäsentävät kaoottisen maailman sopusointuiseksi. Rajat luovat turvallisuudentunnetta ja lujan pohjan, jonka päällä on hyvä kävellä. Hän ei voi ymmärtää, miksi joku toinen haluaisi kipata vanhat hyvät jutut laidan ylitse, ja suunnistaa määrätietoisesti kohti suota. Hän on konservatiivi, sillä ’conservare’ merkitsee ’säilyttää’.
Sinne janalle sitten voi laittaa ruksia siihen kohtaan, mihin ajattelee oman psyykensä rakenteen mukavasti solahtavan. Tarvitsenko vapautta vai tarvitsenko rajoja? Tarvitsenko uudistusta vai tarvitsenko säilyttämistä? Mita haluan säilyttää, mitä uudistaa?
Voi olla, että tämä ajatus ei pidä ollenkaan paikkaansa ja aivan ehdottomasti se varmastikin tarvitsee jatkojalostusta. Minulle itselleni kuitenkin se on avannut sellaisen ymmärryksen näkökulman, että toiselle osapuolelle voi olla psyykkisesti piinaavaa se, miten minä rusikoin uskomme perusasioita ja aivan kuin piruuttani kärrään kottikärrykaupalla kaaosta hänen maailmaansa. Ja toivoisin, että hän voisi nähdä, että minulle on psyykkisesti piinaavaa se, että minut yritetään kahlita sellaisiin rakenteisiin, joista juuri usko on minut vapauttanut.
Pointti tässä on se, että mennään tavallaan anonyyminä eikä evankelioitavat voi sanoa, että ”tuo on se meidän naapurin Maija, joka sai ehdot” tai ”tuo on se sähkömies sieltä yhdestä firmasta, jonka muija lähti lätkimään. Se on eronnut” tai muuta vastaavaa. Kaikenlaiselta tällaiselta on turvassa. Sitten voi ajatella olevansa johdatuksessa joka päivä eikä kellokorttinsa vanki.
Monille uskon elämä on tällaisia irtiottoja arjesta. Itse järjestettyjä seikkailuja. Sama kuin menisi taksiin venäjällä ja kun kuski kysyy, että minne ajetaan, niin saa vastaukseksi, että ”mihin vain!” Omatoimimatkoja. Tällaista hieman vastaavaa olen kuullut kerrottavan.
Sitten on sellaisia uskovaisia, jotka menevät aitiopaikalle katsomaan kun toiset ”tekevät syntiä” tai elävät ”jumalattomasti”. Sitä sitten kauhistellaan jälkikäteen tutuille, että on jotakin puhuttavaa. Sitten voi umpikännisille laskuhumalaisille työntää trakun käteen bussimatkalla kotiin.
jorma ojala, kysyit: ’Miten muuten sinä ymmärrät käskyn ”koetella henget, ovatko ne Jumalasta….” ’
Ymmärrän sen niin, että ei pidä suin päin uskoa kaikkea mitä sanotaan, vaan pitäisi suhtautua kriittisesti kaikkeen opetukseen. Jos lähdetään olettamaan, että jollakulla on varma tieto siitä, kuka ei ole ”oikeassa hengessä” ja kuka on, niin siihen ainakin suhtaudun kriittisesti.
Mitä tulee kasvukristillisyyteen, niin minä olen uskonut Jumalan niin pitkään kuin jaksan muistaa. Olen myös kasvanut ratkaisukristillisyyttä korostavassa seurakuntayhteisössä. En koskaan ole ymmärtänyt sitä kutsua tulla tekemään ratkaisu ja antaa elämänsä Jumalalle, vaikka olen nuorempana yrittänyt jotenkin taipua siihen. Kuvittelin, että minun elämäni tällaisenaan ei riitä, vaan pitää vielä tehdä jotain manööverejä, jotta voisin olla oikea kristitty. Se tuntui jo silloin kummalta, nykyisin ajattelen, että se oli jopa väärin senikäisiä kasvavia nulikoita kohtaan. Minun elämäni on kuulunut Jumalalle päivästä yksi lähtien. Ei tarvita mitään ihmeellisiä toimenpiteitä. Mut on kastettu, se on merkki siitä, kenelle kuulun. Mä uskon, se pelastaa. Ei se sen ihmeellisempää ole.
Kari-Matti, aika moni moderni ihminen sulkee silmänsä historialliskriittiseltä raamatuntutkimukselta. Se on liian vaarallista, koska se ravistelee niitä uskomuksia joille oma usko perustuu. Enkä mä siitä ketään moiti. Kyllähän se voi saatella ihmisen melkoisiin uskonkriiseihin. Sen joka tahtoo niiltä välttyä, ei kannata ryhtyä tieteelliseen raamatuntutkimukseen.
Ari Pasanen, kirjoitit: ’valehtelisin jos sanoisin ettei minulla ole joka hetki voimaa elää Jumalan tahdossa, se että elänkö on eri asia, mutta voima on niillä joilla on Pyhä Henki.’
Herää kysymys, jos sopii kysyä… Jos sinulla on voimaa elää joka hetki Jumalan tahdossa, niin miksi et sitten eläisi? Jos ihmisellä on voima tehdä se, mikä on oikein, miksi ihmeessä hän tekisi väärin? Se jos mikä olisi minun mielestäni sitä niin kutsuttua ”Pyhän Hengen pilkkaa”.
Huomaan HP:n vastauksen tuossa ”koettelemisessa” pyörivän edelleen persoonan ympärillä, vaikka meikäläinen ainakin on koko ajan puhunut asioista ja vaikutteista. Siihen tuo sana henkikin viittaa, Pyhään Henkeen tai johonkin toiseen rumempaan – eikä ollenkaan naapurin tätiin ja setään.
Miten sitten mahdetaan mitään koetella ja tutkia, jos ei ole olemassa mitään normia ja varmaa perustaa? Kaikki ovat oikeassa, niin Paavali kuin galatalaisetkin?? Yhtä Baabelin ajatusten sekoitusta? Jääköhän tämä nykyinenkin torninrakennus kesken?
Kasvatuskristillisyyden ratkaisun kohdalla en liioin näytä tulleen ymmärretyksi. Onhan se silloin ratkaisu, kun sana
vuosien jälkeen ensi kerran kyntää ihmissydäntä niin syvältä,
että hän yhtäkkiä ymmärtääkin olevansa
Jumalan edessä syyllinen ja ahdistuen jopa siitä. Ei riitäkään mukana oleminen tai hartaus sinänsä, vaan joutuu todella pohtimaan omaa asemaansa ja olemasaoloaan Jumalan edessä.,
Sitä kutsutaan heräämiseksi, ja se tapahtuu kasvatuskristitylle aivan yhtä hyvin. Usein luotetaan kasteeseen, vaikka ei koskaan ole tullut mieleen tai ei tunneta surua siitä, että kasteen liitto ja lupaus uskoa on rikottu – joskus karkeastikin. Sellainen asiantila ei kerro uskosta. Uskoon tuleminen ei mielestäni voi jäädä salaisuudeksi. Sehän pakottaa ihmisen myös palaamaan takaisin vanhoille poluilleen korjaamaan sitä, minkä on rikkonut, jos se mahdollista on. Jos ei muuta voi, neuvoo Pyhä Henki ainakin pyytämään anteeksi.
Miten ovatkaan edesmenneet sukupolvet ollenkaan tulleet autuaaksi, kun heillä ei ollut turvanaan tuota historiallis-kriittistä tutkimusmetodia?
Uskoivat ihan vaan Jumalan sanaan.
Helena Paalanne, saviastia on tämä minun nykyinen asuin sija eli en viel täydelliseksi ole tullut vaan kohti sitä kuljen. Se on tosiasia että kun Jeesus tekee vapaaksi niin on todella vapaa, se ettei mieli heti muutu Jumalan tahdon mukaiseksi on pyhitys elämän alku eli mielen muutoksen kautta Sana saa enemmän ja enemmän tilaa jokapäiväisessä elämässä. Niin kuin Jeesus Sanoo pyhä pyhittyy eli Jumalan Sana puhdistaa koko ajan loppuun asti eli siihen kun pääsee perille. Matka on koko ajan eteenpäin, paikalleen ei voi jäädä.
Mikä on Pyhän Hengen pilkkaa, eikö juuri se kun Jeesukselle sanottiin että Hänessä on toinen henki ja niiden voimalla tekee voimallisia tekoja??
jorma ojala, mitä tulee ratkaisu- ja kasvukristillisyyden eroihin, niin ehkä minä olen liiallisesti jumiutunut niiden käsitteiden käytännöllisiin eroihin ts. pitääkö nostaa käsi pystyyn jossain kokouksessa ja kääntyä ja ottaa vastaan evankeliumi vai riittääkö hidas ja hiljainen kasvu, jossa kyllä voi toki tapahtua noita asioita, joista kovin kauniisti ja vaikuttavasti kirjoitat. Sinä ehkä ajattelet sitä sisäistetympänä, hengellisenä asiana. Minä näen sen eräänlaisena erilaisten herätyssuuntausten temmellyskenttänä.
On olemassa varma perusta, mutta ihmisen olisi minun nähdäkseni oltava sen verran nöyrä, että kaikissa peliliikkeissään silti myöntäisi oman erehtymisensä mahdollisuuden. ”Jumala ja Jumalan kirjoitettu sana ovat yhtä eri asia kuin Luoja ja Luojan luoma”, jotenkin tähän tapaan totesi Luther. Siksi se, että joku väittää esimerkiksi Raamatusta lukevansa vain ohjeita suoraan ilman mitään omaa suodatinta, on minun nähdäkseni vain kykenemättömyyttä tiedostamaan sitä, mitkä kohdat onkii Raamatusta itselleen tärkeinä ja mitä ei. Meistä jokainen hakee sieltä tukea niille ajatuksille, jotka meille itsellemme ovat tärkeitä. Ja Raamatun ollessa niin monipuolinen kirjoitusten kokoelma kuin se on, me myöskin todennäköisesti löydetään täysin päinvastaisille näkemyksille tukea Raamatusta. Sen jälkeen aletaan väittelemään siitä, kumpi lukee kuin piru Raamattua. Se, mikä on lopullinen totuus paljastuu vasta ajan tuolla puolen ja voipi olla, että meistä suurin piirtein jokainen yllättyy silloin. Esimerkiksi minä elän elämääni kristittynä sillä ymmärryksellä, jonka Jumala on minulle valaissut ja totean että tässä seison enkä muuta voi. Näine hyvineni sitten joskus menen tuomarin eteen ja otan vastaan tuomioni häneltä. En keneltäkään toiselta. Minä en koe sitä vaikeana asiana. On olemassa ikuisia totuuksia, mutta ihmisen ymmärrys niistä on varsin rajallinen. Siksi galatalaiset olivat omissa mielipiteissään takuuvarmoja ja Paavali omassaan yhtä varma. Siksi Pietari piti itsestäänselvänä, että pitää ympärileikata ja pelastus on juutalaisille, mutta Paavali oli sitä mieltä, että pelastus kuuluu kaikille kansoille ja ympärileikkausta ei tarvita.
Ja ei, historialliskriittisellä raamatuntutkimuksella ei todellakaan autuaaksi tule, mutta sillä voi haastaa omia käsityksiään. Koetella kaikkea ja pitää sen, mikä on hyvää.
Ari Pasanen, olen samaa mieltä kanssasi. Matka on kesken ja kaikki ovat myös keskeneräisiä. Siitä voisi kummuta myös jonkinmoinen armollisuuden näkökulma. Parhaimmillaan.
Minusta Paavali suhtautui lakiin pelastustienä huomattavasti jyrkemmin, kuin vain ajatuksena ei tarvita. Minusta ap. Paavali sensijaan totesi, että galattalaisten harhaopettajien evankeliumi oli väärää, toisenlaista evankeliumia. Galatalaiset olivat, jos eivät jo kokonaan menettäneet, niin ainakin menettämässä Kristuksen kokonaan. Laki siis pelastustienä ei vie perille, mutta lakia tarvitaan, jotta meidän ihmisten kaikkinaiset ovat tikapuu viritelmät tulevat osoitetuksi riittämättömiksi, ja me joudumme turvautumaan Jeesukseen Kristukseen Herranamme ja Vapahtajanamme.
Lakia kyllä käytetään myös toisessa mielessä, enemmänkin eettis-moraalisessa viitekehyksessä, jossa toki kristikunnassa oli pitkään konsensus siitä, millaista on Jumalan mielenmukainen kristillinen elämä ja etiikka. Lutherin käsitys kristillisestä etiikasta ei kuitenkaan käsitykseni mukaan ollut kuitenkaan mielivaltaista vaan Jumalan sanasta kumpuavaa, mutta siitä ei silti saanun kukaan tehdä uutta pelastustietä vaan pelastustienä se kumottiin kertakaikkisesti Jumalan Itsensä toimesta Golgatalla Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä.
Olen Helenan kanssa kasteen merkityksestä hyvin samoilla linjoilla. Kasteessa meidän on otettu Kristuksen syliin. Minusta katekismus opettaa todella hyvin kasteen sisällön, merkityksen ja velvoituksen. Kristittyjen tulisi kuitenkin muistaa elää Kristuksen arvo mielessään pitäen. Kristittyjen olisi hyvä myös opetella ja painaa mieleensä, mitä tarkoittaa yhä uudelleen ja uudelleen kristilliseen kasteeseen palaaminen. Aina me emme tilanteessa, jossa meidän tulisi mielellään olla, vaan meidän tulee ymmärtää palata takaisin kotiin, Kristuksen tykö, palata kasteeseemme ja saada uskoa kaikki syntimme anteeksi Kristuksen tähden. Jokaisessa messussa ja ehtoollisen yhteydessä meillä on mahdollisuus aloittaa yhä uudelleen ja uudelleen ’alusta’.
Koetan vastata HP:lle
Vastaukseni on: molempia. Hidas kasvukin johtaa käden nostamiseen…
Ymmärtänen tämän nyt symbolisena, tämän käden nostamisen. En siinä mielessä edelleenkään näe mitään eroa, jos kasvu on oikeaa.
Huomaan, että tunnustat kuitenkin varman pohjan olemassaolon, mutta pientä epäröintiä sanan arvovallan suhteen olin havaitsevinani.. Lutherin suuhun pantuna. Lutherillehan sana oli ehdoton varmuus, kuten seuraava sitaatti osaltaan kertoo:
1525 Joulukuussa: Lutherin kirjoitus De servo arbitrio.. Sidottu ratkaisuvalta ERASMUSTA vastaan ilmestyy painettuna.
Jo esipuheessa Luther tuo esiin Erasmuksen skeptisyyden vastakohtana oman vankan vakaumuksensa siitä, että ”varmat väitteet” ovat kristitylle hyvinkin tarpeen. ”Ota varmat väitteet pois ja olet hävittänyt kristinuskon.
En muista Jeesuksen puhuneen mistään sanan suodattimesta. Eiköhän se ole ihmismielen ja järjen omia juttuja sivupolkuja suorassa asiassa?
Emme kai sentään unohda Totuuden Henkeä, jonka piti ohjata uskovaa ymmärtämään sanaa ja muistamaan sen opetukset!
Tero Hokkanen taisi unohtaa, että useimmat ovat lähteneet Jeesuksen sylistä pois. Heidän tulisi palata sinne.
Room 3:31. Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.