Olen miettinyt sen sellaisia, että ehkäpä suurin osa teologisiin kädenvääntöihin heittäytyvistä ihmisistä asettuu mieluummin janalle kuin lokeroihin. Itsekin taivun käyttämään usein itsestäni nimitystä ”liberaaliteologi”, vaikka en minä monissa asioissa mitenkään erityisen liberaali ole. Olen vain ajatellut, että se stereotypisoi ihmisille hyvin sen, että ilmoittaudun historialliskriittisen raamatuntutkimuksen metodin kannattajaksi eikä minulla ole ongelmia naispappeuden tai muun etelän valopäiden aikaansaannosten kanssa. Sanon monesti itseäni myös ”naispapiksi”, vaikka on vain ”pappeutta”, mutta mielestäni termi ”naispappi” jotenkin ymmärrettävästi määrittelee sen asian, että olen nainen ja pappi ja kannan harteillani vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöstä ponsineen päivineen sekä mielenpahoituksineen.
Siihen janalle olen miettinyt kaksi eri ääripäätä, sillä janassa on vain kaksi päätä. Janan ehdoton valttikortti ei olekaan päiden määrä, vaan se, että siihen voi vetää ruksin, kumpaa päätä lähempänä kokee olevansa.
Toisessa ääripäässä voisivat olla sellaiset ihmiset, joille syyllisyys on ollut tavalla tai toisella kahlitseva asia elämässä. Siellä voisi olla paljon tunnollisia ja kilttejä ihmisiä, jotka yrittävät elää elämänprojektinsa kympin arvoisesti niin, että viimeisellä veräjällä Pietari palkitsee heidät hymypoika/tyttöpatsaalla. He yrittävät parhaansa mukaan ottaa huomioon kaikki ihmiset ja hukkaavat siinä samalla itsensä. Elämä on näyttäytynyt monenlaisina rajoituksina ja esteinä, sillä Raamattu ja lähimmäiset asettavat melkoisen miinakentän kympin tytölle ja pojalle. Kun sitten tunnollisuuden perikuva saa jonkinmoisen armonvilahduksen, se näyttäytyy hänelle ehkä rajoitusten poistumisena. Mahdollisuutena elää elämäänsä hajalla ja epäonnistuneena. Se on vapauden luksusta, johon ei enää mikään eikä kukaan voi tulla vetämään rajoja. Hän tarvitsee vapautta, sillä rajat kahlitsevat hänet ikuiseen syyllisyydentuntoon ilman toivoa armahduksesta. Hänen rakkain raamatunkohtansa voisi olla ”Vapauteen Kristus meidät vapautti” tai ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”. Hänelle Raamattu on kirja, jonka sanoma avautuu vain vapaudesta käsin. Hän on liberaali, sillä latinan sana ’liber’ merkitsee ’vapaa’.
Toisessa ääripäässä voisi olla sellainen kansalainen, jonka elämä on ollut jollakin tavalla rajatonta. Joko niin, että hän on elänyt itse rajattomasti tai hän on kasvanut sellaiseen ymmärrykseen, että maailma on täysin rajaton ellei joku aseta rajoja. Rajattomuus on merkinnyt hänelle jollakin tavalla sellaista maaperää, joka ei ole ollut jalkojen alla kovin vakaa. Hän on myös saattanut elää täydellisen rajatonta elämää esimerkiksi päihteiden suhteen tai asettunut lain asettamien rajoitusten ulkopuolelle. Ei välttämättä kuitenkaan, hän voi olla myös raivoraitis ja lainkuuliainen. Rajojen ulkopuolella on siis olemassa tietty kaoottinen rajattomuus, relativismi, joka kahlitsee ihmisen kävelemään hetteisellä elämän suollaan kohti kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Hänelle armo on merkinnyt sitä, että on olemassa ikuisia totuuksia, jotka eivät muutu, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuisi. Hän tarvitsee struktuureja ja ikuisia totuuksia, sillä ne jäsentävät kaoottisen maailman sopusointuiseksi. Rajat luovat turvallisuudentunnetta ja lujan pohjan, jonka päällä on hyvä kävellä. Hän ei voi ymmärtää, miksi joku toinen haluaisi kipata vanhat hyvät jutut laidan ylitse, ja suunnistaa määrätietoisesti kohti suota. Hän on konservatiivi, sillä ’conservare’ merkitsee ’säilyttää’.
Sinne janalle sitten voi laittaa ruksia siihen kohtaan, mihin ajattelee oman psyykensä rakenteen mukavasti solahtavan. Tarvitsenko vapautta vai tarvitsenko rajoja? Tarvitsenko uudistusta vai tarvitsenko säilyttämistä? Mita haluan säilyttää, mitä uudistaa?
Voi olla, että tämä ajatus ei pidä ollenkaan paikkaansa ja aivan ehdottomasti se varmastikin tarvitsee jatkojalostusta. Minulle itselleni kuitenkin se on avannut sellaisen ymmärryksen näkökulman, että toiselle osapuolelle voi olla psyykkisesti piinaavaa se, miten minä rusikoin uskomme perusasioita ja aivan kuin piruuttani kärrään kottikärrykaupalla kaaosta hänen maailmaansa. Ja toivoisin, että hän voisi nähdä, että minulle on psyykkisesti piinaavaa se, että minut yritetään kahlita sellaisiin rakenteisiin, joista juuri usko on minut vapauttanut.
Niin kauan kannattaa perätä vastauksia, kun asia ei enää vaivaa. Itse olen esikoistaustainen ja olen käynyt tätä prosessiä melko perusteellisesti läpi.
Näitä herätyksiä voidaan verrata vallankumouksiin. Joku onnistuu hyvin ja joku taas menee pieleen. Lähihistoriasta löytyy laulavaa ja samettivallankumousta. Ihmiset ovat oivaltaneet, että vallanvaihdon pitäisi hyödyttää koko kansaa eikä vain eliittiä.
Lestadiolaisuus monine haaroineen edustaa jatkuvassa murroksessa olevaa hallintoa, joka ei voi sallia vapautta paljonkaan, koska pelätään, että homma pääsee käsistä.
Kuitenkin lammashuoneen vertaus sanoo: Vie sisälle ja ulos ja löytää laitumen. Tuota ulosvientiä olen pähkäillyt paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että karsinan ahtaus pitäisi tulla niin konkreettiseksi, että uskaltaudutaan katsomaan ulkoilmaa ja löydetään laidun eli kristittyjen yhteys, joka ruokkii monipuolisesti. Jatkan sitten jos pidät hyödyllisenä.
Lauri Lahtinen kuvaili runollisesti ja
Helena Paalanne viisaasti kysyi, miten lavealla tiellä voi olla hurskaita?
Onhan se paradoksaalista!
Eiköhän heitä ole sillä tiellä mustanaan? Hartaus ja hengelisyys joka ohjaa ihmistä harrastamaan uskomista ja hyväntekemistä, mutta kuitenkin jättää asianomaisen sydämen särkemättä, eikö se ole juuri sitä puolisydämistä, josta Lahtinen puhuu – vaikka se kokosydämiseltä voi vaikuttaakin?
Tokko fariseuksetkaan itse kuvittelivat palvelevansa Jumalaa vain puolella sydämellään. Siis eikö tuolla Lahtisen mainitsemalla lavella tiellä ole rutkasti niitä, jotka uskovat matkaavansa ikuisuuteen armo piukasti taskuun sullottuna, mutta terminaalissa huomaavat vasta, ettei sitä siellä olekaan.
Lutherin mukaan ahdistus tekee teologin, eikö se aika tavalla muovaa yksitystä kristittyäkin?
Minusta tuo Paalanteen ihmettelemä tilanne esim. vl-lestadiolaisuudessa ei selitä kaikkea. Exklusiivinen seurakuntakäsitys on ihan oma juttunsa, eikä se mielestäni liity tämän blogin pohdintaan.
Anteeksi nyt, en tietenkään tahdo täällä määräillä, mutta ymmärrän pohdinnan suuntautuvan nyt toisaalle.
Arviointia voi olla siinä ajatuksessa, onko joku opetus oikeaa vai ei, voiko määrätynlainen toiminta olla Jumalasta vaiko ei.
Jos seurakuntayhteisö on terve, siellä ilman muuta on tällaistakin pohdintaa.
Eihän muuten voida seurata neuvoa: Koetelkaa kaikki…jne.
Jos toiset sitten haluavat koetella asioita Jumalan sanan rinnalla ja toiset taes hakevat neuvonsa muualta, voiko olla mitään yhteistä hartauselämää?
Helena kirjoitti janasta ja Maija suorasta. Taipuisivatkohan ne myös kaareksi ja jopa ympyräksi tai spiraaliksi.
Tämä taitaa olla laajempi ilmiö, tai sanotaan niin, että tauti on tarttunut janan molempiin päihin. Ihmiset kerääntyvät merkkilippujensa ympärille. Joihinkin teemoihin ripustaudutaan, koetaan yhteenkuuluvuutta ja aletaan leimata niitä, jotka eivät kuulu meihin.
Käsityksillä asioiden oikeasta tilasta on taipumus jyrkentyä, kun väkijoukko kerääntyy yhden lipun alle. ”Hoipertelijat” (monasti enemmistö)kärjistävät alunperin suhteellisen maltillisia tai epämääräisiä kannanottojaan. Kun kokoonnutaan vaikka virtuaalisesti eri tunnustusten alle näkemykset polarisoituvat. Raja-aidat kasvavat. On kiva olla porukassa ja jotain mieltä. Kaaokseen tulee edes hetkeksi jokin järjestys, kun taisteluhuuto kajahtaa.Tulee tärkeäksi tehdä ero sisä- ja ulkoryhmän välille. Ryhmällä on taipumus seurata sitä, joka esittää asiasta vakuuttavasti kaikkein musta-valkoisimman/kärjistetyimmän(tyhmimmän?) näkemyksen,kuten nämä lähetysrahakiistat tms. osoittavat
Tämän vuoksi en oikein pidä näistä ”rakkausposti” jne-ryhmistä, vaikka asiasta sinänsä voisin vähän sinne päin samaa mieltä ollakin. Tietysti pitkässä juoksussa itse sijoitun Helenan kuvaamalla janalla lähemmäs sitä liberaalimpaa päätä, joka tosin normatiivisessa ahdistavuudessaan ei eroa janan konservatiivifundamentalistisemmasta päästä lainkaan. Ympyrä saattaisi tosiaan olla janaa parempi.
Mukava lukea kommenttejanne, kiitos vaan!
Teemu, voi olla, että ääripäissä esiintyy eksklusiivisuutta, mutta mä väitän, että liberaalimpi pää janaa ei ole niin kiinnostunut siitä, onko joku oikealla lailla uskomassa vai ei, eikä ole niin helposti sanomassa kuka on luopunut uskostaan ja kuka ei. Tosin se voi näyttäytyä toiseen päähän välinpitämättömyytenä. Ympyrä tai spiraali on melko lailla ideaalitilanne ja olisihan se kivaa jos ne voisivat sellaiseksi taipua.
Kari-Matti, minäkin yritän tätä nykyä mieluummin kartella yhden asian liikkeitä, vaikka huomaankin niiden usein sykähdyttävän jotakin minussa. Polarisoituminen on päivän trendi. Pitäisi jaksaa haastaa itsensä. Aina ei kyllä jaksa.
jorma ojala, mikä sinun mielestäsi on pienin yhteinen nimittäjä vaikkapa itsesi ja janan liberaalipäässä olevan henkilön kanssa? Ts. mikä on yhteinen maaperä, jolla voidaan toimia ristiriidatta?
Oikeastaan meillä olisi raamatussa ratkaisumalli, jos olisimme siitä yhtä mieltä, että sen verran olisi yhteistä.
Mooseksen johtaessa kansaansa syntyi pikku kapnointia. Asia ratkaistiin niin, että koottiin johtajien sauvat yhteen ja Jumala ratkaisi asian: Aaronin sauvaan tuli lehtiä ja kukkia.
Miten se on sovellettavissa? Yksinkertaista! Kaikenlaiset ihmiset kokoontuvat yhteen rukoilemaan kysymyksenä yksi ainoa asia: Herra ilmesty meille!
Minäkin koen Juhan tapaan olevani pelkkä Jeesukseen uskova uskovainen kristitty.
Mutta jotkut henkilöt haluavat sijoittaa minutkin, kuten monet muut, johonkin kohtaa tuota liberaali-konservatiivijanaa. Olen ollut huomaavinani, että melko usein minut heitetään sinne äärifundamentalistien laatikkoon (nyt sopii lokerovertaus )
Mutta tärkeintähän on tietää itse kuka on ja mitä ajattelee!
Kakkurin lyhyttä mutta niin syvän analyyttistä tapaa en voi muuta kuin
ihailla. Se on siinä!
Lauri Lahtinen näkyy rakastavan raamatullisia vertauskuvia. Tuokaan ei ole huono vertaus, mutta tänään tuloksien odottaminen voi viedä 30 vuotta…
ei tule vielä viheriää lehteä…..
Paalanteen kysymykseen en osaa vastata.
Minusta ketään ihmistä ei saa loukata tai mollata. Ainoastaan Jumalan sana ja Pyhä Henki voovat vaikuttaa, ei barrikadit ja polemiikki.
Ihmisenä minulla on yhteys vain toisen ihmisen korvaan tai silmään asti, ei sen pidemmälle, jos hengelliisiä asioita puhutaan – ja niitähän kirkon linjaa ja oppiin kuuuluvien asioiden tulisi kaiketi olla.
Olisiko pienin yhteinen nimittäjä silloin 0?
En ole niinkään puhunut ihmisistä ja ihmisten lokeroinnista, vaan siitä, mistä hengestä nämä tietyt asiat ovat. En usko, että ne voivat olla Jumalan vaikuttamia. Mieleeni tulevat lähinnä Saksalaiset kristityt eräässä historiallisessa tilanteessa. Sama kovuus ja rakkaudettomuus ja sama
paremman maailman rakentamisen into. Jollakin kummallisella tavalla oman sydämen muokkaantuminen tuntuu siinä touhussa jäävän kokonaan toisarvoiseksi.
Ei varmaan olekaan, koska uskossa oleminen ei kuulu sen pään agendaan. Muista asioista voidaan sitten leimata, esimerkiksi pitämällä konservatiiveja tyhminä tai rakkaudettomina. Eivätkä läheskään kaikki vastapään ihmiset ole kiinnostuneita kyttäämään kenenkään uskoa.