Olen miettinyt sen sellaisia, että ehkäpä suurin osa teologisiin kädenvääntöihin heittäytyvistä ihmisistä asettuu mieluummin janalle kuin lokeroihin. Itsekin taivun käyttämään usein itsestäni nimitystä ”liberaaliteologi”, vaikka en minä monissa asioissa mitenkään erityisen liberaali ole. Olen vain ajatellut, että se stereotypisoi ihmisille hyvin sen, että ilmoittaudun historialliskriittisen raamatuntutkimuksen metodin kannattajaksi eikä minulla ole ongelmia naispappeuden tai muun etelän valopäiden aikaansaannosten kanssa. Sanon monesti itseäni myös ”naispapiksi”, vaikka on vain ”pappeutta”, mutta mielestäni termi ”naispappi” jotenkin ymmärrettävästi määrittelee sen asian, että olen nainen ja pappi ja kannan harteillani vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöstä ponsineen päivineen sekä mielenpahoituksineen.
Siihen janalle olen miettinyt kaksi eri ääripäätä, sillä janassa on vain kaksi päätä. Janan ehdoton valttikortti ei olekaan päiden määrä, vaan se, että siihen voi vetää ruksin, kumpaa päätä lähempänä kokee olevansa.
Toisessa ääripäässä voisivat olla sellaiset ihmiset, joille syyllisyys on ollut tavalla tai toisella kahlitseva asia elämässä. Siellä voisi olla paljon tunnollisia ja kilttejä ihmisiä, jotka yrittävät elää elämänprojektinsa kympin arvoisesti niin, että viimeisellä veräjällä Pietari palkitsee heidät hymypoika/tyttöpatsaalla. He yrittävät parhaansa mukaan ottaa huomioon kaikki ihmiset ja hukkaavat siinä samalla itsensä. Elämä on näyttäytynyt monenlaisina rajoituksina ja esteinä, sillä Raamattu ja lähimmäiset asettavat melkoisen miinakentän kympin tytölle ja pojalle. Kun sitten tunnollisuuden perikuva saa jonkinmoisen armonvilahduksen, se näyttäytyy hänelle ehkä rajoitusten poistumisena. Mahdollisuutena elää elämäänsä hajalla ja epäonnistuneena. Se on vapauden luksusta, johon ei enää mikään eikä kukaan voi tulla vetämään rajoja. Hän tarvitsee vapautta, sillä rajat kahlitsevat hänet ikuiseen syyllisyydentuntoon ilman toivoa armahduksesta. Hänen rakkain raamatunkohtansa voisi olla ”Vapauteen Kristus meidät vapautti” tai ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”. Hänelle Raamattu on kirja, jonka sanoma avautuu vain vapaudesta käsin. Hän on liberaali, sillä latinan sana ’liber’ merkitsee ’vapaa’.
Toisessa ääripäässä voisi olla sellainen kansalainen, jonka elämä on ollut jollakin tavalla rajatonta. Joko niin, että hän on elänyt itse rajattomasti tai hän on kasvanut sellaiseen ymmärrykseen, että maailma on täysin rajaton ellei joku aseta rajoja. Rajattomuus on merkinnyt hänelle jollakin tavalla sellaista maaperää, joka ei ole ollut jalkojen alla kovin vakaa. Hän on myös saattanut elää täydellisen rajatonta elämää esimerkiksi päihteiden suhteen tai asettunut lain asettamien rajoitusten ulkopuolelle. Ei välttämättä kuitenkaan, hän voi olla myös raivoraitis ja lainkuuliainen. Rajojen ulkopuolella on siis olemassa tietty kaoottinen rajattomuus, relativismi, joka kahlitsee ihmisen kävelemään hetteisellä elämän suollaan kohti kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Hänelle armo on merkinnyt sitä, että on olemassa ikuisia totuuksia, jotka eivät muutu, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuisi. Hän tarvitsee struktuureja ja ikuisia totuuksia, sillä ne jäsentävät kaoottisen maailman sopusointuiseksi. Rajat luovat turvallisuudentunnetta ja lujan pohjan, jonka päällä on hyvä kävellä. Hän ei voi ymmärtää, miksi joku toinen haluaisi kipata vanhat hyvät jutut laidan ylitse, ja suunnistaa määrätietoisesti kohti suota. Hän on konservatiivi, sillä ’conservare’ merkitsee ’säilyttää’.
Sinne janalle sitten voi laittaa ruksia siihen kohtaan, mihin ajattelee oman psyykensä rakenteen mukavasti solahtavan. Tarvitsenko vapautta vai tarvitsenko rajoja? Tarvitsenko uudistusta vai tarvitsenko säilyttämistä? Mita haluan säilyttää, mitä uudistaa?
Voi olla, että tämä ajatus ei pidä ollenkaan paikkaansa ja aivan ehdottomasti se varmastikin tarvitsee jatkojalostusta. Minulle itselleni kuitenkin se on avannut sellaisen ymmärryksen näkökulman, että toiselle osapuolelle voi olla psyykkisesti piinaavaa se, miten minä rusikoin uskomme perusasioita ja aivan kuin piruuttani kärrään kottikärrykaupalla kaaosta hänen maailmaansa. Ja toivoisin, että hän voisi nähdä, että minulle on psyykkisesti piinaavaa se, että minut yritetään kahlita sellaisiin rakenteisiin, joista juuri usko on minut vapauttanut.
Helena. Ihan mukava vertaus. Näin matikkaisena iloitsen kaikista matemaattisista analogioista. Sitten se mutta:
Luulen, että tässä asiassa pitäisi lähteä suorasta, joka jatkuu molemmista päistään äärettömyyteen. Jana on aina valittu osa jotain suoraa. Näen, että meidän monen on nyt vaikea löytää paikkaamme nykyisin valitusta janasta, koska koemme, että valittu jana on muuttunut. Se, mikä ennen oli silloin valitun janan ääripäätä, saattaa ollakin nykyjanan keskellä ja me monet entisen janan keskipisteen lähillä lilluneet näytämme olevankin uuden janan ääripäässä.
Kysymys onkin oikeastaan se, kenellä on valta valita kulloinenkin jana tuolta suoralta ja kuka on sen vallan hänelle antanut. Aika moni uskoo vilpittömästi saaneensa oikeuden Jumalalta, mutta on niitäkin, joiden mielestä Jumalalla ei tarvitse olla mitään tekemistä tuon valinnan kanssa. Ja sitten joku vielä sanoo, että on vain tulkintakysymys, mistä kohtaa janansa valitsee…
Sori, tämmöisiä meikäläisiäkin täällä käy keskustelua sotkemassa…
Suora vaikuttaa hyvältä idealta! Olin kokonaan unohtanut suoran olemassaolon. En ole matikkainen (:
Voiskohan ajatella noin niinku yksinkertaistettuna, että mun mielessä tämän janan tai suoran päissä on turvallisuus – vapaus. Siis kumpi merkitsee enemmän? Ja se sitten tässä mallissa tangeeraa konservatiivisuuden ja liberaaliuden kanssa. Molemmathan on ihmiselle tärkeitä asioita ja molemmat on hyviä asioita. Mä luulen, että parhaimmillaan se vois edistää ymmärrystä ihmisten välillä.
Toki tietysti ainahan janalla valta osa keikkuu jossain puolessa välissä, mutta ehkä toinen vaakakupeista kuitenkin on painavampi. No, en tiedä. tää on vasta kehittelyn asteella. Kiva, että kävit sotkemassa keskustelua
Olisiko kumminkin niin, että jako lavea ja kaita olisi vieläkin totta?
Lavealla voi olla kaikenlaisia kaistoja hurskaasta epähurskaaseen ja siihen se jana sopii laveantien poikkileikkaukseen????
Helena kiitos kirjoituksesta. Olen uskovainen ja minulle tämä merkitsee turvallisuutta ja vapautta. Joten janalla olisin ihan keskellä. Ihan en ymmärrä hengellisessä mielessä liberaali tai konservatiivi määritelmää. Voisiko ajatella, että ääriliberaali on täysin uskoton ja vihaa Jumalaa ja uskovia; voisiko Jeesus olla äärikonservatiivi?
Kiitos kommenteista Lauri ja Juha.
Lauri, ketä siellä kaidalla tiellä sitten ois?
Juha, toki kaikenlaisilla ajatuksilla voi leikitellä, mutta kyllä minusta sekä ääriliberaali että äärikonservatiivi ovat yhtä paljon hukassa. Siksi he varmaankin tarvitsevat toisiansa. Minusta Jeesusta ei voi sanoa äärikonservatiiviksi, koska Jeesus ei ollut erityisen konservatiivinen toimissaan. Jos siis konservatiiviksi sananmukaisesti katsotaan sellainen, joka pyrkii säilyttämään. Jeesus kuitenkin tulkitsi paljon vanhoja perinnäissääntöjä uuteen uskoon.
Jos jana olisi sellainen, että ääriliberaali olisi täysin uskoton ja äärikonservatiivi olisi Jeesus, niin se muistuttaisi minusta ennemminkin jonkunlaista lämpömittaria kuin janaa. Toisin sanoen, mitä liberaalimpi, sitä enemmän miinuksella, mitä konservatiivisempi, sitä lähempänä Jeesusta. Ja vielä toisin ilmaistuna: Mitä vapaushakuisempi, sitä etäämpänä Jeesuksesta, mitä turvallisuushakuisempi, sitä lähempänä Jeesusta. En haluaisi arvottaa asiaa näin siitä syystä, että haluaisin mieluummin löytää jonkinlaista yhteistä ymmärrystä siitä, minkälaiselle maailmankuvalle kenenkin usko rakentuu kuin arvioida uskon määrää ja laatua.
Tämä foorumi lienee jotenkin hengellinen, että raamatun sivuaminen sallitaan.
Kaikki iankaikkista elämää kaipaavat Jeesuksen seuraajat ovat sillä kaidalla tiellä, jotka ovat menneet ahtaasta portista sisälle.
Mutta miten sitten lavealla tiellä voi olla hurskaita?
Joskus minusta tuntuu, että tietyntyyppiseen konservatiivisuuteen on sisäänrakennettuna myös eksklusiivinen seurakuntaoppi kuten vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.
Josko nyt paneuduttas oikeesti. Jeesus kohtasi monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka halusivat tulla Hänen seuraansa, mutta aina oli joku este. Siellä oli valtavasti kansaa, jotka tykkäsivät ilmaisesta leivästä ja terveyden palauttamisesta, mutta eivät siltikään jääneet Häntä seuraamaan.
Minä voin selittää tuo ekskusiivisen seurakuntaopin, jos jaksat keskittyä hetken.Se on ollut sisäpolitiikkaa, mutta se pääsi nuljahtamaan myöös ulkopolitiikaksi. Kun lestadiolainen herätys siirtyi ehkä tiseen sukupolveen, alkovat erilaiset käsitykset saada jalansijaa. Kun samalla kylällä pidettiin kolmenlaisiakin seuroja lestadiolaisuuden nimen alla, niin jotenkin se piti klaarata. Kun asiaa sitten kysyttiin Raattamaalta, hän vanhana miehenä sanoi ehkä vähän kärttyisästi: Jos eriseuraisevat tulevat uskollaan autuaaksi niin tulkoon, mutta me näemme raamatusta vain yhden seurakunnan. No se vaatisi muutamia selittäviä sanoja, miten asia on. Kun vanhoilliset ikäänkuin asemoivat itsensä raattamalaisksi, niin toki se oikea jäi siihen porukkaan. Tuo kannaotto ei alunperin tarkoittanut kaikkia uskovia vaan vain kylänvälisiä. Kun sitten joklu kuuli seuroissa puhuttavan Jumalan valtakiunnasta, niin eihän sitä voinut purkaa, ettei se nyt ihan sitä tarkoita.
Hartautta voidaan siis harjoittaa puolinaisella sydämellä, joka ei tuo pelastusta ihmiselle.
Ehkä hartautta voi harjoittaa puolinaisellakin sydämellä, mutta mun janavertaus ei koskenut puolinaisia sydämiä vaan sydämiä, jotka haluavat olla täpöllä mukana, mutta joille silti armo realisoituu eri tavoin johtaen sitten erilaisiin toimintatapoihin, korostuksiin ja käytäntöihin.
Tarkoitin tuolla eksklusiivisella seurakuntaopilla tässä yhteydessä sitä, että tietyntyyppiselle konservatiivisuudelle näyttäisi olevan jollain tavalla sisäänrakennettuna yllättävänkin jyrkkä jako meihin ja niihin. Siis ihan fundamenteissa – pelastuuko joku vai ei tai onko joku uskossa vai ei. Aivan kuin vl-liikkeessä. Ja silloin, kun niistä asioista puhutaan, jäljellä ei ole minkäänlaista empatian tai usein edes käytöstapojen hiventäkään. Ehkä siihen liittyy joku toisen osapuolen demonisointi (hän on Jumalan sanan vastainen, joten kaikki keinot on sallittu). Minun on ollut sitä aina hirvittävän vaikeaa ymmärtää, miksi jotkut kokevat tärkeäksi sanoittaa ääneen minkätyyppiset kristityiksi itseään kutsuvat eivät ole uskossa ja minkätyyppiset ovat. Siksi huomaankin vähän väliä ajautuvani keskusteluun, missä perään vastauksia tähän ongelmaan.
Miten määritellä olenko konservatiivi tai liberaali ?
Jos kerran uskon, että Jumala on puhunut ja puhuu Raamatussa ja luotan siihen mitä hän on ilmoittanut Raamatussa, eikä se ei muutu aikojen kuluessa.
Jos tätä halutaan nimittää konservatiiviseksi tarrautumiseksi menneeseen maailmaan, että haluaa uskoa Jumalan puhuvan Raamatussa, juuri sellaiseksi konservatiiviksi haluan pyrkiä ja itseni sellaiseksi mieltää.
Sellaista tulkintaa tai ajatusta en halua jakaa, että kaikki maailmassa muuttuu – myöskin usko ja oppi, joka määrittelee uskomme sisällön ?
Silloin se johtaa umpikujaan, kun ei voi tietää, eikä olla varma siitä mitä Jumala meidän aikana ajattelee ? Pitääkö Raamattu meidänkin aikana paikkansa ? Jos tällaisen rajalinjan asettaa, silloin kovin mielellään haluaa olla niiden joukossa, jotka haluavat säilyttää Raamatun sellaisena pyhänä kirjana, jossa Jumala puhuu meillekin.