Kun seurakunta kokoontuu yhteen ja noudattaa menoissaan yhteisesti sovittua kaavaa, kyse on liturgiasta. Sen tavoite on taata järjestys ja teologisesti tasapainoinen kattaus, kun palvellaan Jumalaa ja kysellään hänen tahtoaan. Puhekielessä liturgia on kankea kaava, saman asian ulkokohtaista toitottamista. Kristillinen liturgia ei sitä ole, tai sen ei ainakaan pitäisi olla.
Miksi eri kirkoilla on niin erilaisia liturgioita? Ja saman kirkon sisälläkin on erilaisuutta, esimerkiksi Tuomasmessu. Mikä on oikea tapa palvella tai palvoa Jumalaa? Hassu kysymys, sillä oikeaa tapaa ei ole, eikä pidä ollakaan. Katolinen kirkko – kirottu olkoon Lutherin ajan ahne ja törppö paavi esikuntineen! – perustelee Katekismuksessaan liturgista moninaisuutta kirkon lähetystehtävällä. Sen mukaan liturgian vieton tulee vastata eri kansojen henkeä ja kulttuuria.
Kun siis seuraavan kerran menet sunnuntaiaamuna kirkkoon haukottelemaan ja alat mielessäsi kapinoida liturgiaa vastaan, tiedä, että kansalla on sellainen liturgia minkä se on ansainnut.
*
Kotimaa julkaisee viikoittain yhden teesin reformaation merkkivuoden innostamana (5.11.2017 saakka). – Teesien kirjoittaja/kokoaja on Olli Seppälä. – Keskustelu sallittua, jopa toivottavaa.
Liturgia on Jumalanpalveluksen muoto, yhteisen kokoontuminen sanan ja sakramenttien ääreen.
Kun osallistuu katoliseen liturgiaan niin samanlaisuus on niin suuri että voi jopa kieltä taitamattomana tietää että nyt aletaan laulamaan evankeliumin yhteydessä laulettavaa hallelujaa ja niin se sitten tuleekin. Eri teitä on kuljettu vain puoli vuosituhatta.
Ortodoksien liturgian osat ovat myös niin samanlaisia, että oman liturgiansa tunteva voi helposti huomata mikä kohta vastaa mitäkin kohtaa omassa liturgiassa. Eri teitä on kuljettu noin tuhat vuotta.
Sen sijaan juutalaisen liturgian seuraamisessa pitää jo olla jonkin verran liturgian historian tuntemusta, jotta pystyy sanomaan että olemme tuossa ja tuossa kohdassa liturgiaa. Tämä kuitenkin on täysin mahdollista vaikka eri teitä onkin kuljettu jo pari vuosituhatta.
Otetaanpa sitten pieni osa liturgiasta, ehtoollisen vietosta hymni ”Pyhä, Pyhä, Pyhä.” Näitä sanoja laulettiin jo siinä ruokaliturgiassa missä profeetta Jesaja vuonna 738 e.Kr. sai profeetan kutsun. Sielläkin käytettiin suitsutusta, sielläkin nautittiin alttarilla pyhitettyä ruokaa, sielläkin ruuan nauttimisen sanoma oli syntien anteeksisaaminen, kuten meilläkin.
Liturgialla on jatkumo. Se on elänyt ihmiskunnan jumalanpalvelusten jatkumossa ikimuistoisista ajoista. Meillä kristityillä suorana jatkumona juutalaisesta liturgiasta. Yksittäisiä muutoksia kunkin historiallisen ajan mukaisesti tulee kaikkien kulttuurien keskuudessa. Se on luonnollinen ilmiö perinteisen liturgian sopeuttamisessa kunkin kulttuurin omiin edellytyksiin.
Joskus olen kuullut sanottavan: ”Suojelkaa tavat, niin tavat suojelevat teidät.” Tuo pätee mielestäni hyvin myös Kirkon joskus niin kankealta tuntuvaan liturgiaan.
Ajasta aikaan ja uskosta uskoon.
Saarna on joskus saattanut haukotuttaa, liturgia ei koskaan. Luterilainen messu on koruton, mutta siinä on kaikki, mitä tarvitaan pyhän kohtaamiseen. Toki tämä on myös tottumiskysymys. Mitä enemmän käy kirkossa sitä paremmin oppii sisäistämään messukaavan. Rippikoululaisille koetin opettaa ”rautalangasta vääntäen”, miten messussa toteutuu vuoropuhelu Jumalan jaihmisen välillä.
Alttaripöydän siirtäminen päätyseinästä keskemmälle on mielestäni hämmentänyt tätä vuoropuhelun luonnetta liturgiassa. Jos pappi ei ole pöydän takana, on helpompi nähdä, milloin hän puhuu seurakunnan puolesta Jumalalle ja milloin välittää Jumalan sanat seurakunnalle.
Jossain teologisen pääsykoekirjassa oli arvelua siitä, että varmaankin pian aletaan alttareita repiä kirkon seinistä irti. Näinhän on nyttemmin tapahtunut. Kaikki ne alttarit on jo saatu revittyä, mitkä on mahdollista saada. Aika nopeasti tuo kirjoittajan aavistelu toteutui. Ei kai siitä nyt niin kovin kauaa ole, kun sinne teologiseen yritin.
Alttari peräseinässä kiinni ja puolikaaren muotoinen alttarikaide ovat kuvanneet sitä, että me yhdessä edesmennetten kanssa osallistumme ehtoollisen viettoon. Siinä on kyllä sitten korostunut myös papin välittäjän toimi eli hänestä on tullut välimies, jota Jumalan sana ei salli ihmiselle.
Kun alttari on otettu irti seinästä ja pappi on siellä pöydän takana, niin käsitämme ja tietysti toivomme, että Herramme on kansansa keskellä. Tällä on kuitenkin kahdenlainen vaikutus. Me helposti arkipäiväistämme Hänet, kun emme Häntä siinä näe. Toisaalta läheisyys saattaa tuntua suuremmalta.