Älä väitä, ettei kristinusko ole uskonto
Silloin tällöin kirkon piirissä törmää ajatukseen, jonka mukaan kristinusko ei ole uskonto. Se on jotain enemmän. Totuus. Elämä. Olemassaolo. Jotain mikä toimii eri tavalla kuin uskonnot yleensä. – Totta, mutta tällöin näkökulma on sisäpuolinen. Ennakolta tajoitettu.
Jos astuu askelen oman uskonyhteisön kuplasta (kyllä, sellaisia ne tuppaavat olemaan, eikä siinä mitään pahaa) ulos ja kääntyy katsomaan taakseen, mitä näkee? Suuren, monimuotoisen ja vaikutusvaltaisen elämänkatsomuksellisen rakennelman. Kuplien kokonaisuuden, joka on monin tavoin erilainen kuin muut uskonnot, mutta myös monin tavoin samanlainen.
Oman uskonnon näkeminen osana uskontojen perhettä on viisauden, suvaitsevaisuuden ja rauhan rakentamisen lähtökohta. Uskonto yhdistää, ei erota. Sen mikä minulle on totta, ei tarvitse olla toisille uhka. Rakasta uskontoasi, mutta myös muita uskontoja ja niiden kannattajia.
*
Kotimaa julkaisee viikoittain yhden teesin reformaation juhlavuoden innostamana (5.11.2017 saakka). – Teesien kirjoittaja/kokoaja on Olli Seppälä. – Keskustelu sallittua, jopa toivottavaa.
Matias Roto: ”Kristikunnan ikivanha oppi on että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, extra ecclesiam nulla salus. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus on siksi ratkaiseva kynnyskysymys kristittynä olemisessa.”
Kristikunnan ikivanha oppi on toisinto juutalaisuudesta, joka näki itsensä ainoana ja oikeana Jumalan seurakuntana. Apostolit eivät tähän systeemiin mahtuneet, vaan ajautuivat ulkopuolelle leirin. Lisäksi apostolit olivat kirjanoppineiden mielestä tyhmiä kalastajia, joita kiellettiin opettamasta vastoin kirkon järjestystä ja oppia.
Kumpi pelastaa, Jeesus vai kirkko, Matias Roto?
Pekka Väisänen: ”…pelkkä kirkon jäsenyys tapakristittynä on luonnollinen olotila, mutta se ei ymmärrä sitä, että pelastuksen tie vaatii lisäksi säännöllisen yhteyden sanan ja ehtoollisen ääreen. Lisäksi ehtoolliseen tulisi liittyä ymmärrys ennättävän Armon merkityksestä synnintunnon ja päästön merkityksestä ja näiden suhteesta Ihmisen vanhurskauttamiseen.”
Luettelet pelastukselle ehtoja, joita ei löydy Ut:sta. En muutenkaan ymmärrä tapakristittyjen tölvimistä. Millä perusteella katsot olevasi enemmän tai pelastetumpi? Juutalaistyylinen omahyväisyys paljastaa, mihin kristillisyys on ajautunut.
Monesta tapakristitystä ja ateistista löytyy enemmän oikeamielisyytä kuin monesta palavasilmäisestä fundamentalisti kristitystä. Kirkon oppirakenteiden tueksi oikeamielisyys on väännetty muotoon vanhurskaus.
Kirkon jäseneksi on perinteisesti päästy kasteen kautta. Ihminen liitetään Kristukseen.
Kun ihminen osallistuu ehtoolliseen, joka luo seurakunnan, hän on osa Kristuksen ruumista.
Kirkko on ennenkaikkea ehtoollisyhteisö.
Jos ihminen irtisanoutuu kirkosta, hän eroa ehtoollisyhteisöstä. Kasteen armo ei kuitenkaan katoa.
Tapio Tuomaala; omasta tilastani tai itseni pelastamisesta en kirjoita mitään. Sen sijaan kirjoitan kirkkomme antamattomasta opetuksesta. Kirkkomme teologiseen ymmärrykseen sisältyy paljon sellaista, mitä ei löydy Uudesta Testamentista vaan on uskontotuuden omistamisen inspiroimaa ajattelun tuotosta. Tapakristillisyyttä en myöskään moiti, kyse on vain siitä, että kirkkomme lupaa armoa ja pelastusta kaikille kannatusmaksunsa maksaneille, mikä sitten sekään ei ole Paavalin tai Augustinuksen ajatusta. Kirkkomme ei myöskään halua ymmärtää Lutherin ripin katumuksen sisältöä, mikä on oikean uskon synnyttämä synnintunto. Usein näin päästetty Ihminen on tunnustamassa samaa asiaa epäuskon hetken jälkeen ja näin Lutherin rippi ei kunnioita katumuksen ja syyllisyyden ymmärtämistä Ihmisarvon mukaisesti.
”Tapakristillisyyttä en myöskään moiti, kyse on vain siitä, että kirkkomme lupaa armoa ja pelastusta kaikille kannatusmaksunsa maksaneille,”
No kai sillä jäsenmaksulla sitä vielä maksavien sentään jotain pitää saada ilman kummallisiin rituaaleihin osallistumistakin. Minä menen monen muun mukana kyllä ihan vapaaehtoisesti uiskentelemaan siihen tuliseen järveen, kun en maksa kirkon jäsenmaksua.
Olisikohan koko asian perussyy siinä, että pappien saarnoja pidetään aika tylsinä. Onko tuo sitten ihme.Opiskelijan näytesaarna saa kestää vain muutaman minuutin. Miten siinä ajassa ehtii sanoa mitään merkittävää? Aika harvoin pääsee kuuntelemaan hyvää saarnaa, jonka pitää jonkun serakunnan oma pappi. Vielä harvemmin niihin sisältyy Roton mainitsemia uskoa vahvistavia näköaloja. Tietty papin työ on niin intensiivistä, ettei siinä jää riittävästi aikaa perusteelliseen saarnan valmisteluun.Tuskinpa Haaviston Pekan kirkkoon liittyminenkään tekisi hänen saarnastaan yhtään vanhurskauttavaan uskoon johdattavampaa. Joten periaatteessa – missä on ero? Saarnaako pappi, joka ei käsittele saarnassaan lainkaan uskoa, vai maallikko, joka ei ole kirkon jäsen?
Pekka Väisänen: ”Kirkkomme teologiseen ymmärrykseen sisältyy paljon sellaista, mitä ei löydy Uudesta Testamentista.”
Sitä olen koettanut alleviivata. Minulle riittää pelkkä Raamattu, jonka valossa tutkin ”uskontotuuden omistamisen inspiroimaa ajattelun tuotosta”. Meneekö homma Väisäsellä toisin päin eli ”uskontotuuden omistamisen inspiroiman ajattelun” pohjalta tutkin kirjoituksia? Mikäli näin on, emme voi omistaa samaa teologiaa.
Pekka Väisänen: ”Tuskinpa Haaviston Pekan kirkkoon liittyminenkään tekisi hänen saarnastaan yhtään vanhurskauttavaan uskoon johdattavampaa.”
Miten papin saarna tekee oikeamieliseksi? Jumala oikeamielistää sen, jolla on usko Jeesukseen. Haaviston saarnalla on vähintään yhtä suuret mahdollisuudet oikeamielistää kuulija kuin papin valtakirjan omistajalla. Riippuu varmaan siitä, kenellä on korvat kuulla.
1) Edellä on kysytty pelastaako Jeesus vaiko kirkko.
Kysymys sisältää virheellisen vastakkainasettelun.
Kirkko on Kristuksen ruumis.
Siksi siellä missä on kirkko, siellä on myös Kristus.
Ja siellä missä Kristus on, siellä on myös kirkko.
2) Edellä on myös puhuttu tapakristillisyydestä.
Jeesus oli tapakristitty. Luukkaan evankeliumi:
4:16 Ja hän saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan.
Usko ei ole hyvän tavan vastakohta, vaan epäusko.
Hyvän tavan vastakohta ei ole usko vaan huono tapa.
3) Säädöksien tasolle voidaan ottaa vain sellaisia ehtoja jotka ovat selkeästi ulkonaisestikin todennettavia. Siksi vaatimukset kirkon jäsenyydestä ja konfirmaatiosta ovat selkeitä tuntomerkkejä. Koska meillä ei ihmisillä ei ole uskoa mittaavaa ”geigermittaria” niin tältä osin muut kelpoisuusehdot pitää rakentaa yksistään kyseessä olevan ihmisen julkisten kannanottojen varaan. Ei nimittäin ole kirkon edun mukaista että kirkon sanoman esillä pidossa yritetään käyttää sellaista viestiä ja viestittäjää, joka kuulijassa herättää sivutuotteena henkilön edellisiin lausumiin takertuen myös kirkon vastaista oppia ja julistusta.
Sen sijaan kaikenkarvaiset spekuloinnit itsekukin ihmisen mahdollisista vakaumusten syvyydestä ja laadusta on viisainta jättää Jumalan käsiin. Vain siltä osin kuin ihminen itse omilla teoillan tai sanoillaan on asian yksiselitteisesti ilmaissut voidaan tämä näkökohta huomioida.
Jeesus oli ”tapajuutalainen”, ei ”tapakristitty”.
Kuinka moni konfirmoitu ymmärtää tunnustamansa uskon sisällön. Jos tämä uskon sisältö ei ole teologisen pohdinnan tulosta, miksi pappi tarvitsee maisterin koulutuksen. Eikö riittäisi se, että kirkon oppi on usko. Vakaumuksellinen sanan ymmärtämiseen ei tarvita pohdintaa vakaumuksen syvyydestä vaan siitä, että Ihminen ymmärtää ja tahtoo hakeutua ja hakeutuu sanan- ja ehtoollisyhteyteen seurakunnassaan ja kun edelliseen liittyy säännöllinen rippi voidaan ilman asian syvyyden miettimistä todeta kyseessä olevan vanhurskauttamiseen johtava tie ja näin teologisesti. Jeesuksen kristillisyydestä en tiedä mitään, mutta Hänen hengellistä tiennäyttöään ja opetusta arvostan. Tapakristillisyys on sana, minkä sisältöä ei haluta ääneen pohtia, koska Heidän määränsä on suuri.
Ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ovat kai ”eriuskoisetkin” saaneet nousta saarnapönttöön. Silloin on kuitenkin kysymys kirkkokuntien välisestä yhteydenpidosta. Mistähän tässä Haaviston tapauksessa lienee kyse?
300-luvulla elänyt piispa Ambrosius toimi alkujaan Pohjois- Italiassa kuvernoorinä. Kansa huusi hänet piispaksi Milanossa vaikka häntä ei ollut edes kastettu. Viikon sisällä hänet kastettiin ja vihittiin piispaksi. Tämän esimerkin perusteella kirkkoon kuulumattomilla kansanedustajillakin on mahdollisuuksia vaikka mihin kirkon palveluksessa:)