Älä väitä, ettei kristinusko ole uskonto
Silloin tällöin kirkon piirissä törmää ajatukseen, jonka mukaan kristinusko ei ole uskonto. Se on jotain enemmän. Totuus. Elämä. Olemassaolo. Jotain mikä toimii eri tavalla kuin uskonnot yleensä. – Totta, mutta tällöin näkökulma on sisäpuolinen. Ennakolta tajoitettu.
Jos astuu askelen oman uskonyhteisön kuplasta (kyllä, sellaisia ne tuppaavat olemaan, eikä siinä mitään pahaa) ulos ja kääntyy katsomaan taakseen, mitä näkee? Suuren, monimuotoisen ja vaikutusvaltaisen elämänkatsomuksellisen rakennelman. Kuplien kokonaisuuden, joka on monin tavoin erilainen kuin muut uskonnot, mutta myös monin tavoin samanlainen.
Oman uskonnon näkeminen osana uskontojen perhettä on viisauden, suvaitsevaisuuden ja rauhan rakentamisen lähtökohta. Uskonto yhdistää, ei erota. Sen mikä minulle on totta, ei tarvitse olla toisille uhka. Rakasta uskontoasi, mutta myös muita uskontoja ja niiden kannattajia.
*
Kotimaa julkaisee viikoittain yhden teesin reformaation juhlavuoden innostamana (5.11.2017 saakka). – Teesien kirjoittaja/kokoaja on Olli Seppälä. – Keskustelu sallittua, jopa toivottavaa.
”Helsingissä tuomaspappina toimiva Pirjo Kantala kertoi Kotimaa24:lle, ettei näe ongelmaksi sitä, jos puhuja ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan.
– En ole tehnyt kirkkoon kuulumisesta kynnyskysymystä, hän toteaa.”
Meitä on moneen junaan. Esim. henk.koht. vakaumukseni mukaan puhujan on kuuluttava apostolisen suksession piiriin, että hänellä olisi oikeus puhua ja hoiitaa sakramentteja kirkon alttarilla.
Se on täysin samantekevää miktä Jyri Komulainen tai Pirjo Kantala teoretisoivat. Mikäli Pekka Haavisto ei kuulu kirkkoon, hänen päästämisensä saarnaamaan on selkeästi lainvastaista. Selittelemällä asia ei muuksi muutu.
Myönnän, että prosessioikeuden osaamisessani on kovasti puutteita, mutta yritän silti miettiä, miten tämä lainvastaisuus pitäisi korjata.
Rikoslaki ei kiellä väärää saarnaamista, joten rikosilmoitusta Haaviston toiminnasta tuskin kannattaa tehdä. Poliisi tuskin aloittaisi esitutkintaa, joten se polku taitaa olla umpikuja.
Evankelis-luterilaisella kirkolla on viranomaisluonne, joten mietin, voisiko asiasta laittaa vireille hallintoprosessin. Minua vain häiritsee se, että onko jumalanpalvelus oikeastaan viranomaistoimitus. Onko viranomainen varsinaisesti tehnyt yksityishenkilöä velvoittavan päätöksen, josta voisi valittaa, kutsumalla Haaviston saarnaamaan.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että asiaa pitää hoitaa siviiliprosessin kautta. Tällöin kantajan pitäisi haastehakemuksessa esittää yksilöity vaatimus perusteluineen. Perustelu lienee selvä, jos lakia rikotaan, mutta jäin miettimään, mitä asiassa voi vaatia. Syntyykö saarnan kuulijalle jokin vahinko, jolle voidaan asettaa rahamääräinen korvaussumma.
Ehkä joku asiasta paremmin perillä oleva voisi selventää, mitä keinoja Haaviston saarnasta loukkaantuneella seurakuntalaisella on saada oikeutta, jos kirkko ei suostu vaihtamaan saarnamiestä.
Pieni korjaus: helpommin ymmärrettävissä oleva versio edellisen kommenttini kolmannen kappaleen kysymykseen olisi: ”Onko viranomainen tehnyt yksityishenkilöä velvoittavan päätöksen kutsuessaan Haaviston saarnaamaan ja voiko tästä päätöksestä valittaa hallinto-oikeuteen”
”Esim. henk.koht. vakaumukseni mukaan puhujan on kuuluttava apostolisen suksession piiriin, että hänellä olisi oikeus puhua ja hoiitaa sakramentteja kirkon alttarilla.”
Tarkoitat katolisen opin mukaista tapaa toimia.
Koska apostoliselle suksessiolle ei löydy perusteita Ut:sta,vaan on menty ja tulkitu yli kirjoitetun niin miksi siitä pidetään itsepäisesti kiinni? Se aiheuttaa turhaa kahnausta ja kuolan valumista, mikä näkyy tässäkin keskustelussa.
Tapio Tuomaala :”Tarkoitat katolisen opin mukaista tapaa toimia.”
Ja myös ortodoksisen.
No, Suomen ev.lut. kirkolla on apostolinen suksessio ja piispanviran merkitystä ynnä viran jatkuvuutta suksessiona painottaa Porvoon julistus muistini mukaan.
Päätöksen asista tekee ja siitä vastaa tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra eli tuomiorovasti. Päätöksen laillisuuden voi jokainen halutessaan punnituttaa tekemällä asiasta valituksen tuomiokapituliin.
En ymmärrä miksi jonkun pitäisi saarnata jumlanpalveluksessa jos hän ei kerran ole pappi, saati edes kirkon jäsen!
Välillä ihmisille tuntuu olevan tärkeää, että toimitaan pykälien mukaan ja välillä ei. Tässä tapauksessa ei pitäisi olla kyse siitä mitä yksittäinen pastori ajattelee henkilön sopivuudesta saarnaajaksi, jos asia on yksiselitteisesti kirjattu kirkkojärjestykseen, niin sen mukaisesti pitäisi toimia. Toinen asia on onko kirkkojärjestys hyvä vai ei ja pitäisikö sitä muuttaa. Kyse ei ole teologisesta asiasta.
Kyseisen pykälän sanamuoto ei välttämättä ole teologinen kysymys. SItävastoin se mitä kirkossa saarnataan on äärimmäisen tärkeä teologinen kysymys. Kirkon järjestyksen tulee varjella sitä.
Ihme jengiä on kirkkoon saostunut, ellei niille kelpaa edes noudattaa omia sääntöjään? Kirkon sääntöjä?
Pelaatteko futistakin vain omilla säännöillä?
Ajatteko autoa liikenteessä siten kuin itsestä mukavalta tuntuu? Se tieliikennelakihan on niin last season!
Helsingissä tuomaspappina toimiva Pirjo Kantala kertoi Kotimaa24:lle, ettei näe ongelmaksi sitä, jos puhuja ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan.
– En ole tehnyt kirkkoon kuulumisesta kynnyskysymystä, hän toteaa.
Yleinen naispappeus oli yksi pahimpia ratkaisuja kirkossamme. Kun vääryydellä ja viekkaudella äänestetty laki saatiin runnottua kirkkoon, vyöryi sinne näitä tasa-arvo ihmisä julistamaan omaa oppiaan.
Markku Rustholkarhu eikö kannattaisi välillä vähän vaihtaa levyä? Aika lailla samantoistoa tuo teidän naispappeuden vastustajien argumentoiti on. ”vääryys, viekkaus ja runnominen” tuntuu tulevan teillä usein sanastosta. Annatte todella yksipuoliset näkökulmat.
1)
Kristikunnan ikivanha oppi on että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, extra ecclesiam nulla salus. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus on siksi ratkaiseva kynnyskysymys kristittynä olemisessa. Kyseessä ei ole ainoastaan jokin ulkonainen jäsenyys vaan sen mukana siitä onko Kristuksen pelastuksesta osallinen vaiko ei.
2) Successio apostolica on selkeästi mainittu Jeesuksen opetuksessa: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät”, ja tähän liittyviin muihin kohtiin.
3) Kautta Raamatun varoitetaan ankarasti väärästä opetuksesta. Jo Mooseksen yhteydessä vierasta tulta kantaneet hävitettiin kansastaan. Jeesus puhui myllynkivestä niiden kaulaan jotka viettelevät opetuslapsista pienimpiä kirkon yhteyttä rikkoviin oppeihin. Hän myös puhuu susista lammasten vaatteissa jne. Paavali puhuu älyttömistä galattalaisista varoittaessaan vääristä opeista jne.. Ilmestyskirja puhuu väärän profeetan opetuksien päätyvän ikuiseen tuleen. Kautta linjan siis halutaan mitä erilaisin ja toisinaan jopa kärjistetyn voimakkain ilmauksin kertoa siitä, miten vaarallista on poiketa yhteisen pyhän perinnön pohjalta.
4) Augsburgin tunnustus puhuu siitä että kirkon saarnaa hoitavan on oltava asianmukaisesti tehtävään kutsuttu. Latinankielinen ”Rite vocatus” itse asiassa merkitsee että saarnaajan pitää olla piispan virkaansa vihkimä. Meidän kirkkomme on tässä annettu pieni poikkeus, kun kirkkoherralle on annettu oikeus määrätyissä tilanteissa myöntää saarnaoikeus kirkossa. Tätä voisi verrata vaikkapa siihen että tasavallan presidentti on maamme presidentti, mutta määrätyissä olosuhteissa hänen ollessaan estynyt on määrätty missä järjestyksessä sijaiset otetaan. Sijaiseksi ei kuitenkaan koskaan voi tulla sellainen ihminen joka ei ole Suomen kansalainen. Samalla tavalla on kirkon olemuksen vastaista että saarnalupa annetaan kirkon ulkopuoliselle.
Saarnaajan tarkka määrittely on tunnustuksessamme perusteltu erittäin selkeästi. Saarnan tehtävänä on herättää vanhurskauttava usko. Yhtään sitä pienemmästä asiasta saarnassa ei ole kysymys; Saako läsnä oleva seurakunta pelastuksen sanoman vaiko ei. Siksi myös saarnaajalle on kirkkomme säädöstössä tarkoin määritelty ehdot.
5) Jotta emme pysähdy vain päivittelemään vaan viemme asiaa eteenpäin on vain kaksi mahdollisuutta: Joko Haavisto liittyy kirkkoon hyvissä ajoin ennen tapahtumaa tai tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra peruu saarnaamisen.
Muussa tapauksessa hän syyllistyy ensinnäkin rikkomukseen kirkon järjestystä vastaan ja toiseksi osoittautuu opillisella puolella harhaopin puolustajaksi kirkko-opin osalta.
Kirkko nimittäin ei ole ainoastaan sosiaalinen organisatio, toki myös sitäkin, vaan ennen kaikkea uskon yhteisö, Pyhän Hengen työväline ihmisten pelastamiseksi, kuten apostolinen uskontunnustus sanoo: ”Minä uskon — Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan / pyhän katolisen kirkon”
Roto: ” Kristikunnan ikivanha oppi on että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, extra ecclesiam nulla salus. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus on siksi ratkaiseva kynnyskysymys kristittynä olemisessa.”
Jaa, että kirkon jäsenmaksu pitää maksaa ennen kuin on toivoa ikuisesta ihanuudesta taivaan valtakunnan viheriäisillä niityillä??? Siis, ellen minä esimerkiksi maksa 800 euroa vuodessa eläketulostani kirkollisveroa, niin iankaikkinen uimareissu tulisessa järvessä odottaa sen jälkeen, kun viikatemies on käynyt lopettamassa maallisen vaellukseni? Uskokoon ken haluaa. Minä en usko, enkä maksa.
Eikös tuo ”extra ecclesiam nulla salus” ole enempikin katolisten kirkon höpinöitä?
Sitä kalliimmaksi taitaa tulla iankaikkinen elämä, mitä vanhemmaksi elää.
”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”
Kimmo kannattaa tutkia tarkoin ensin mitä “extra ecclesiam nulla salus” tarkoittaa kun otetaan huomioon asiayhteys.
Em. termi ei ole yksin katolinen.
Matias Roton kommentista ajatus. On totta, että kirkkoon kuuluminen on yksi asia kristittynä olemiseen. Mutta se on myös yksi ja vain yksi asia, kun puhutaan Ihmisen pelastumisesta. Kirkon laiskanpullealle rivijäsenelle, mikä termi lanseerattiin parisen vuotta sitten, pelkkä kirkon jäsenyys tapakristittynä on luonnollinen olotila, mutta se ei ymmärrä sitä, että pelastuksen tie vaatii lisäksi säännöllisen yhteyden sanan ja ehtoollisen ääreen. Lisäksi ehtoolliseen tulisi liittyä ymmärrys ennättävän Armon merkityksestä synnintunnon ja päästön merkityksestä ja näiden suhteesta Ihmisen vanhurskauttamiseen. Näin yllättävästi vakaumuksellinen sanalle ja pelastuksen tiellä olevalle löytyy sama sisältö synnintuntoa ja päästöä lukuunottamatta. Missä on sitten kirkkomme opetus. Mistähän syystä kirkkomme ei sitten halua kertoa sitä, että tapakristillisyys ei pelasta, mutta pidämme Teidät mielellämme jäsenenämme tukemassa hyvää ja arvokasta työtä. On totta, että kirkkomme ymmärryksen mukaan Jumala voi toimia toisinkin Ihmisen pelastusasiassa, mutta koskeeko toisin toimiminen sitten koko tapakristittyjen joukkoa.
Matias Roto puhuu asiaa. Saarna on vakava asia, eikä siihen pidä kutsua sellaisia jotka eivät selkeästi tunnustaudu apostoliseen oppiin.
Tunnustautuminenkin uskontunnustukseen kertoo vain, että henkilö on kristitty. Saarnaaminen kuuluu papeille, ja maallikoiden tapauksessa edellyttää heidän saarnataitonsa (uskon sisällön oikea opetustaito, hengellinen arviointikyky jne.) arviointia.
Papin työtä on kirkon perinteessä verrattu lääkärin työhön. Samoin kuin ei kuka tahansa voi ryhtyä lääkäriksi, vaatii hengelliseksi lääkäriksi ryhtyminen on koulutuksensa. Tavallinen lääkäri käsittelee ajallisia asioita mutta saarnaaja iankaikkisia.
Minusta julkkiksille ja poliitikoille sopisi kirkossa paremminkin vapaamuotoisen muun puheenvuoron käyttäminen, kuin saarnan. Vastuu on ensisijaisesti sillä joka kutsuu saarnaamaan. Moni poliitikko tulee varmaankin kutsusta saarnaamaan aralla mielellä ja syvällisesti tehtävään suhtautuen. En heitä siksi rohkenisi kritisoida. Vastuu on kutsujalla.
Kirkon uskoon soveltuu paremmin, että papit saarnaavat ja maallikot pitävät muita puheita.