Päivän Hesarissa (23.9.) oli artikkeli otsikolla Onko Suomi tasa-arvon mallimaa? Artikkeli tarkastelee tasa-arvon tilannetta, jossa on monin kohdin parannettavaa. Naisten osuus pörssiyhtiöiden hallituksissa on noin 30% ja toimitusjohtajista noin 8%. Naisten ja miesten välinen palkkaero on Suomessa suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Viime eduskuntavaaleissa naisia valittiin 47% ja kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat naisia. Kesän kuntavaaleissa naisia valittiin kuntavaltuustoihin 40,2%.
Toisaalta naiset suorittivat korkea-asteen tutkinnon miehiä useammin: valmistuneista oli naisia 58%. Valmistuvista teologeista naisia on jopa 70%. Tämä on linjassa sen kanssa, että suomalaisten tyttöjen tulokset ovat Pisa-testeissä maailman huippua (HS 23.9.). Tyttöjen koulutulosten ero poikiin on huomattava ja Euroopan korkeimpia, samoin kuin eliniän odotteen ero tyttöjen hyväksi.
Hesarin artikkeli kiinnittää huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, vihapuheeseen, häirintään sekä toteaa uutena uhkana naisten oikeuksia vastustavan anti-gender-liikkeen. Suomenkin tasa-arvotilanteessa on siis artikkelin mukaan edelleen parannettavaa, vaikka Suomi sijoittui Euroopan tasa-arvoinstituutin EIGE:n vertailussa neljännelle sijalle Ruotsin, Tanskan ja Ranskan jälkeen.
_ _ _
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta voidaan määritellä myös tarkoituksenmukaisesti ja siten käyttää lopulta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaisesti. Tähän viittasi Suomalais-ugrilaisten kielten professori, Janne Saarikivi 17.8. Hesarin kolumnissaan kirjoittaessaan hiljan kuolleesta virolaisesta Jaan Kaplinskista: ”…Hän kuulutti erilaisuuden omanarvontuntoa kaikkien absoluuttisen tasavertaisuuden asemesta. Näillä ajatuksilla on kaikupohjaa yhä kakofonisemmaksi muuttuvassa, oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen fokusoivassa kulttuurikeskustelussa… (lehtien) aiheet ovat yhä useammin samoja kuin ne, joista amerikkalaiset ovat twiittailleet viikko sitten. Suomalainen media ja kulttuurielämä on yhä useammin halpa kopio angloamerikkalaisesta.”
_ _ _
Suomen ev.lut. kirkossa miehet ovat pitkään olleet johtoasemissa ja pappien enemmistönä. Kriittinen puhe miesten vallankäytöstä on siten ollut ainakin tältä osin perusteltua. Tilanne on kuitenkin muuttunut, samalla kun naisten osuus kirkon kaikissa tehtävissä on kasvanut. Silti näkökulma tasa-arvon uuteen tilanteeseen ei välttämättä ole tarkentunut viime vuosikymmenien kehitystä vastaavaksi.
Heinäkuussa 2021 Suomen ev.lut. kirkon seurakuntapapeista naisia oli 1102 ja miehiä 1060. Naisia on siis nyt seurakuntapapeista noin 51% ja miehiä 49%. Tämä on merkittävä rajapyykki, sillä vielä pari vuotta sitten miehiä oli seurakuntapappeina enemmän kuin naisia. Nyt kaikissa kirkon työntekijäryhmissä naiset ovat enemmistönä. Kirkon työntekijöistä naisia on tällä hetkellä noin 72%. Tähän on varmasti monia syitä, mikä olisi oman kirjoituksensa aihe.
Suurin naisten enemmyys on kirkon kasvatustyössä, varsinkin varhaiskasvatuksessa (noin 95%), missä lapset luovat itselleen käsityksen kirkosta. Se voi vaikuttaa paitsi kirkon kasvatustyöhön, ylipäänsä kirkon elämään itseään vahvistavana ilmiönä, jossa miesten määrä vähenee. Samalla voi syntyä huomaamatta kulttuuria, jossa pojat ja miehet jäävät syrjään.
_ _ _
Tilastot pappien ja kirkon muiden työntekijäryhmien sukupuolijakaumasta kertovat naisten osuuden kasvusta. Vuonna 2019 kaikista kirkon työntekijöistä naisia oli 70%, srk-pastoreina 61%, kappalaisina 44% ja kirkkoherroina 25%.
Erityisesti naisten osuus kirkkoherroina on noussut nopeasti. Jos tähänastinen nousuprosentti jatkuu, on naisia kirkkoherroista vuosikymmenen kuluttua yli puolet.
Pitäisikö siis jo kiinnittää huomiota miesten osuuteen kirkon työntekijöistä? Sukupuolten tasa-arvon sijasta huomio on siirtymässä yhdenvertaisuuteen.
Edellisen ajattelun mukaan yhdenvertaisuus ei toteudu, ennen kuin kirkkoherroina tai piispakunnassa on haavoittuvassa asemissa olevia ryhmiä. On hyvä, että kirkonkin johdossa olisi edustettuna monipuolisesti kirkon jäsenistöä, myös esimerkiksi kielivähemmistöjä.
Valintaperusteena on tehtävän edellyttämä pätevyys – sekä vaaleissa äänestäjien demokraattinen oikeus valita mielestään sopivin – ei johonkin ryhmään kuuluminen. Tästä huolimatta pidän tärkeänä, että yhdenvertaisuutta kirkossa edistetään.
_ _ _
Tosin kehitykseen kirkossa vaikuttavat myös monet muutkin asiat kuin sukupuolten tasa-arvo. Ensimmäinen asia on, että on ylipäänsä virkoja ja niihin päteviä hakijoita. Tämän kysymyksen polttavuutta korostaa työelämään astuvien ikäluokkien pieneminen. Kaikille aloille ei enää riitä nykyistä määrää tekijöitä. Hoiva-alalla työntekijöiden tarve kasvaa huomattavasti ja saattaa vähentää kirkon töihin rekrytoituvien määrää. Molemmat alat kilpailevat samasta ihmisläheiseen auttamistyöhön suuntautuneesta työvoimasta.
Suurten kasvukeskusten ulkopuolella vanheneva väestö ja laskevat tulot pakottavat seurakuntia supistamaan toimintaansa, henkilöstöään ja kiinteistöjään sekä tekemään seurakuntaliitoksia. Avoinna oleviin kirkkoherran virkoihin on usein vähän tai ei lainkaan hakijoita. Vaikea tehtävä johtaa supistuksia ei houkuttele.
Kirkkoneuvos Tuohimäen artikkeli (Kotimaa.fi) kirkon verotulojen edessä olevasta pysyvästä lasku-urasta ehkä jo vuodesta 2025 alkaen vain jyrkentää edellä kuvaamaani kehitystä. Kymmenen vuoden kuluttua kirkkoherran virkoja on varmasti nykyistä vähemmän.
En ole varma, onko viranhaltijoiden sukupuolijako vuosikymmenen kuluttua enää myöskään osuvin mittari tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteesta. Ennemminkin voidaan silloin kysyä, toteutuuko kirkossa alueellinen yhdenvertaisuus, jos palveluja, kuten seurakunnan kerhoja on tarjolla epätasapuolisesti eri osissa maata, tai veroprosentti matalan palvelun alueilla on kaksinkertainen verrattuna kasvukeskuksiin sekä kirkko- ja kerhomatka kilometreissä monikymmenkertainen.
_ _ _
Apostoli Johannes toteaa: ”Joka väittää olevansa valossa, mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä.” (1 Joh 2:9). – Tässä on varmaankin oikein lukea ”veljen” kohdalla yhtä hyvin myös ”sisar”.
Ennen kaikkea Johannes kehottaa rakkauteen: ”Meidän tulee rakastaa toisiamme. … Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa.” (1 Joh 3:11–14).
Kirkossa ja yleensäkin yhteiskunnassa olisi tärkeää löytää toinen toista kunnioittava ja arvostava asenne. Kategorinen viha jonkin ryhmän edustajia kohtaan ei rakenna hyvää, vaan kasvattaa muureja ja hajottaa. Erityisesti kirkossa yhteys Kristukseen kutsuu sisaruuteen ja veljeyteen, jossa ei ole miestä eikä naista, vaan kaikki ovat yhtä Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa (Gal 3:28).
Kiitoksia hyvästä ja ajankohtasesta blogista.
Aiempiin blogeihin ja niiden kommentteihin viitaten voi kysyä mitä voitaisiin tehdä kuvaamienne tulevaisuusnäkemysten hidastamiseksi, ja ehkä kääntämiseksi toiseen suuntaan.
Pitäisikö vielä uskovien parissa sallia kotiehtoollisen vietto. Näin uskon saatavan Ihmisiä myös kirkkoon.
Sitten voi kysyä onko kirkon dokmit sakramentaalisuudessa yhdessä kirkon mysteerien kanssa niiden substanssien omistamisessa sen väärti että asian takia hyväksytään kirkon kuihtuminen.
Jos näin on ja asia hyväksytään mennään sitten näillä eväillä.
Kirkon hengellinen ydin on sen rikkaus. Sitä on tuotava esille. Tämä on myös se syy, miksi ihmiset hakeutuvat kirkkoon ja haluavat pysyä sen yhteydessä. Hengellinen nälkä kasvaa samalla kun epävarmuus maailmassa lisääntyy. Kirkon rakenteiden tulee palvella sisältöä, Kristuksen evankeliumia. Virat, toimitilat tai tietohallinto eivät ole itsetarkoitus. Nykyistä vähemmällä tullaan toimeen. Peranderin ja Tuohimäen ajatus hiippakunnan suuruisista seurakuntatalouksista voi olla hyvä, kunhan resurssit ohjataan perustyöhön seurakuntiin.
Tasa-arvosta ja kirkosta.
Vuosikalenteri. Kirkon opin mukaan. Ei ihmisten tasa-arvon mukaan.
Raamattu ei tunne näitä nykyajan ilmiöitä. Kaikki ovat tasavertaisen syntisiä ja kaikkien puolesta Jeesus kuoli. Sensijaan siellä ei anneta mitään osviittaa ja tukea nykyjutuille, kuten kirkon virasta, vaan siellä on hyvin selkeät asetelmat.
Hyvin kirjoitettu blogi. Kiitos. Naisia papeista siis nyt enemmän kuin puolet. Mielenkiintoinen kysymys olisi, mitä ja miten se on vaikuttanut, kirkon toimintaan, opetukseen, oppiin, julkisuuskuvaan?
Maailma on muuttunut paljon naispappeuspäätöksen 1986 jälkeen. Vaikea siis sanoa, mikä kirkossa on muuttunut naispappeuden vuoksi ja mikä siitä huolimatta. Uskoisin, että naiset pappeina ovat tuoneet elämänläheisyyttä ja positiivista näkyvyyttä. Samalla Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan nuoret naispapit lukevat mieskollegojaan vähemmän Raamattua ja vierastavat opillisuutta.
> En ole varma, onko viranhaltijoiden sukupuolijako vuosikymmenen kuluttua enää myöskään osuvin mittari tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteesta.
Vaikka käsitteiden taustalla onkin kysymys kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä, on luonnollista että keskustelun painopiste kohdistuu eri kysymyksiin eri aikoina.
> valkoisen heteromiehen tulisi edelleen väistyä
Jos julkisuuteen on uskominen, kirkon suurimmat kiistakysymyset ovat naisten pappeus ja homoparien vihkiminen. Kyllä kirkon osalta tilanne edelleen on se, että heteromies on etuoikeutetussa asemassa, koska hänen asemaansa työntekijänä tai seurakuntalaisena kukaan ei kyseenalaista.
”Heteromies on etuoikeutetussa asemassa” . Tästä väitteestä jotkut tekevät sen johtopäätöksen, että heteromiesten oikeuksia pitäisi heikentää esimerkiksi virantäytöissä.
Tämä on yksilön kohtelemista ryhmän jäsenyyden kautta, jota kutsutaan rasismiksi. Mistä alkaen esimerkiksi pieni poika katsotaan osalliseksi aiempien miespolvien vallankäyttöön ja siten osaltaan siihen syylliseksi, jonka vuoksi hänen oikeuksiaan voidaan kiistää ja heikentää?
Itselläni oli kyllä mielessä hieman toisenlainen ajatuskulku.
Viime vuosina on kiinnitetty paljon huomiota sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden parantamiseen. Mielestäni aivan oikeutetusti.
Edellä mainittu on tietyissä ryhmissä, mahdollisesti edellämainittuja vastustavissa, herättänyt kateellisen uhriutumisen. Luomakunnan kruunu, valkoinen heteromies, on esitetty uhanalaisena ja suojelua tarvitsevana edellä mainittujen ryhmien sijasta.
Tämän ajattelun kanssa olen vahvasti eri mieltä.
Mielestäni valkoinen heteromies ryhmänä ei kärsi sellaista arvonalenemaa, että olisi milllään tavalla oikeutettua verrata valkoista heteromiestä ryhmänä siihen, mikä naisten tai seksuaalivähemmistöjen asema yhteiskunnassa on ollut, edelleen ryhmänä ottamatta kantaa yksilöihin.
Erityisen ajattelematonta puhe heteromiehen alemmuudesta on kirkossa. Kukaan miespappi ei kohtaa keskustelua, jossa hänen pappeuttaan kyseenalaistetaan. Kukaan hetero ei kohtaa kirkossa keskustelua, jossa hänen avioliittoaan kyseenalaistetaan.
Olemme hyvin kaukana siitä hetkestä kun valkoinen heteromies olisi kirkossa alistetussa asemassa. Meidän tulisi ensin päästä tilanteeseen, jossa muut ryhmät olisivat valkoisen heteromiehen kanssa samalla viivalla.
On totta, että monien ihmisryhmien tasa-arvotilanne on edelleen heikko ja tarvitsee parantamista myös kirkossa. Näen samalla kuitenkin ongelmallisena ihmisten tarkastelun jonkin ryhmän jäsenenä. Elämäntilanteet ovat yksilöllisiä. Siten ihmisryhmien intersektionaalinen jaottelu etuoikeutettuihin tai vähemmän etuoikeutettuihin ei yleistyksenä tee välttämättä oikeutta. Onko työtön Syrjä-Suomessa asuva mies etuoikeutettu vain siksi, että hän sattuu kuulumaan ryhmään, joka on valtapositiossa? Luokkien tarkastelun sijasta olisi mielestäni nähtävä yksilöt ja heidän asemansa.
Ennen vanhaan, kun ”tasa-arvo” toimi miesten eduksi, miehet eivät olleet huolissaan. Nyt kun tasa-arvo koskettaa naisiakin, miehet ovat huolissaan.
Mitä tulee seurakuntien virkoihin, palkat ovat niin pienet (varsinkin lapsityössä), että ne eivät enää kelpaa miehille. ”Tasa-arvoon” kuuluu se, että miehen täytyy tienata enemmän kuin naisen.
Minusta ei pidä niinkään olla huolissaan miesten pienenevästä osuudesta kirkon henkilöstöä kuin siitä, että kirkko on yhä vieraampi paikka pojille ja miehille, mikä näkyy myös toimintaan osallistuvien sukupuolijaossa.
Me Too
Naiset kirkon palvelluksessa kuten kirkkoherroina, ovat kuitenkin hengellisesti vankeja, heidän on noudattettava kirkon oppia puheissaan, Isä, Poika ja Pyhä henki ei saa siellä muotoa, Äiti, Tytär ja jumalallinen läsnäolo, koska se on vastaavuus kolmiyhteiselle ja silloin se on antikristus.
Tämä on sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Puhutaan armosta, mutta papin odotetaan olevan pelkoa herättävä auktoriteetti, jota miehet voivat katsoa ylöspäin. Naista he eivät voi katsoa ylöspäin, koska naisessa he näkevät itsessään olevan heikkouden ja sitä ei haluta nähdä. Naiset kuuluvat piiloon, ne voivat tuoda heikkouden hengen kirkkoon, jossa Jumalan kuuluu jylistä.
”Poika on yksin Isästä,” tytöt syntyvät vain naisesta ja he ovat kuin kananmunia, jotka eivät tuota hedelmää, eivätkä kalasta ihmisiä.
Lisäksi luonnollinen syntymä johtaa perisyntiin, koska synnyttäjä on nainen ja siksi kirkko kaappaa lapsen koska uskoo olevansa pelastaja saatanan kynsistä. Hyvin pahoja juttuja on naisen päälle kasattu, nimittelyä ja salaista halveksuntaa.
Se että käskyjen opettaminen on alunperin tarkoitettu etupäässä miehille, ei johdu siitä, että heidän pitäisi pitää naiset kurissa, vaan siitä, että miehet tarvitsevat käskyjä, eli opetusta käskyjen muodossa, kuten armeijassa, kun taas naiset eivät.
Naisilla on palveleminen, auttaminen, myötäeläminen, hoivaaminen ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ovat synnynnäisenä ominaisuutena sisään kirjattu. Miehillä ei, ja niitä on hyvin vaikea saada herätettyä heissä eläväksi ja toimivaksi voimaksi, koska ne luetaan pehmeiksi arvoiksi.
Sekään ei vielä toimi täysin, että naiset olisivat miesten kanssa samanarvoisia lain edessä, vaikka laillisesti sitä ovatkin, mutta jos tuntee lakia, niin kyllä oikeutta on mahdollista saada. Ja se tässä onkin se pääasia.
Siihen aikaan kun naispappeus oli tulollaan, oli puhetta siitä, että naiset pappeina tuovat kirkkoon jotain uudenlaista näkökulmaa. En ole sellaista havainnut. Naiset hoitavat tehtäviään ihan samaan tapaan, kuin miehetkin. Enneminkin naiset pappeina ovat omineet jokseenkin miehiset tavat toimia.
Odotin, että naispappeuden myötä olisi luovuttu ainakin kirkkoherra -tittelistä. Alun alkaen väärin ”suomennettu”.
Pekka
Kiitos hyvästä blogistasi.
Nostan kommentissani vain yhden kohdan. Puhuit vähemmistöjen asemasta.
1990 -luvun puolella kiinnitin huomiota siihen, että Helsingissä oli ruotsinkielisissä seurakunnissa yhteensä vain yksi nuorisotyöntekijä. Nuorten johtaminen kirkon yhteyteen ei noin vähäisellä työntekijäin määrällä onnistu niin suuren yhteisön keskellä.
Kiitos Matias kommentista. Kielivähemmistöt ovat yksi tärkeä huomioitava ryhmä, jotta seurakuntaelämä ja kristillinen kasvatus toteutuvat. Porvoon hiippakunta on ollut siihen hyvä rakenne. Jatkossa muun kielisiä seurakuntalaisia on yhä enemmän ja samalla haasteita heidän tavoittamisekseen.