[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
Tarja Koivumäki on oikeassa. Minä kannatan myös sitä, että tämä viimeaikainen, kristittyjen piirissä virinnyt polyamorian ja lähisukulaisten välisten avioliittojen kannatus saisi ansaitsemansa, ihan oman julkisen äänen, esim. blogin muodossa (Uusi Suomi on hyvä saitti). Olisi hyödyllistä jos esim. Ana Virtanen (joka ymmärtääkseni on kristitty) aloittaisi blogin nimenomaan tästä aiheesta, jotta siitä ei tarvitsisi puhua vain silloin kun puhutaan homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Näin ei myöskään syntyisi sitä mielikuvaa (joka esim. itselleni on syntynyt), että polyamorisista avioliitoista ja lähisukulaisten välisistä avioliitoista puhutaan vain koska (tosiasiassa) vastustetaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja.
Hieman harmittaa se, että kävin itse aivan hiljattain pitkän keskustelun Ana Virtasen kanssa tästä samasta aiheesta, Kotimaa24 -uutisen ”Suomalaisten enemmistö myönteinen samaa sukupuolta olevien avioliitoille” keskusteluosiossa. Kun eilen kävin tsekkaamassa keskusteluamme huomasin, että Ana Virtanen on poistanut kaikki omat kommenttinsa (joita oli kymmeniä) tuosta keskustelusta. Se on harmi. Keskustelu oli ihan kiinnostava, tiettyyn pisteeseen asti. Sen myötä minullakin oli mahdollisuus pohdiskella omia mielipiteitäni polyliitoista, lähisukulaisten välisistä avioliitoista jne. Ana Virtanen operoi siinä muistaakseni sellaisen avioliittoa koskevan kahtiajaon pohjalta, että joko 1) avioliitolla on ihmisen päätösvallan ulkopuolinen olemus, tai 2) avioliitto on ihmisen päätettävissä oleva asia, jolloin siihen voidaan soveltaa tasa-arvon periaatetta. Jos samaa sukupuolta olevien avioliitot hyväksytään tasa-arvon nimissä, pitää loogisesti ja johdonmukaisesti hyväksyä myös lähisukulaisten väliset avioliitot ja polyamoriset avioliitot (ilman rajoitteita puolisoiden määrälle).
Kiitos tunnustuksesta, mutta oikeastaan täytyy itse tunnustaa, että henk. koht. en kannata avioliiton määritelmän ulottamista polyamorisiin suhteisiin.
Olen vain yrittänyt katsoa asiaa asianomaisten itsensä kannalta ja kysyä perusteluja tämän liiton vastustamiseksi. Ei ole ollut tarkoitus huiputtaa, ja olen yrittänyt tuoda oman kantani ajoittain esiin kyllin selvästi.
Keskustelu aiheesta on kuitenkin hyvin tervetullutta, koska se voi antaa perspektiiviä homokeskusteluun. On muitakin vähemmistöryhmiä, jotka katsovat että heidän suhteensa kaipaisi yhteiskunnallista lain suojaa.
En kannata homoliittoja enkä polyliittoja avioliittoon rinnastettavina suhteina, ja perusteluni ovat molempien suhdemuotojen kohdalla sama: avioliitto on määritelmällisesti miehen ja naisen välinen, ja sen kristillisessä merkityksessä on kyse nimenomaan mieheydestä ja naiseudesta, ja sukupuolten olemuksesta ja merkityksestä suhteessa toisiinsa.
Mutta sen sijaan voisin kannattaa niiden yksinäisten ihmisten oikeutta lähiomaiseen, jotka eivät välttämättä kaipaa seksuaalista kumppania. ”Perheen” voisi siis määrittää koskemaan kahta tai useampaa ihmistä, eikä pitää lähtökohtana seksuaalista parisuhdetta.
En vastusta raivokkaasti yhteiskunnan päätöstä homoliitoista, mutta en sitä kannatakaan. Ja toivon että sen perusteella minua, ja laillani ajattelevia, ei leimattaisi yksiselitteisen pahoiksi. Kyse on siitä miten avioliitto ymmärretään.
Mielestäni olisi aiheellista nostaa pöydälle kaikki erilaiset käsitykset siitä mitä avioliitto lopulta on, ja tarvitaanko sitä yhteiskunnallisena instituutiona niine ihanteineen ja tavoitteineen kuin mitä siihen on liitetty. (Elinikäinen sitoutuminen, uskollisuus yhdelle kumppanille jne.)
Ja jos mennään avioliiton historiassa hyvin kauas, niin kyllä sillä perheen perustamisella ja lasten saamisella on ollut siinä hyvin suuri rooli. Matkalla on tullut mukaan merkityksiä liittyen naisen asemaan, yhteiskuntaluokkiin, asemaan yhteiskunnassa ym.
Kun kaikki nämä vaiheet on ohitettu, ja naisten ja miesten tasa-arvo saavutettu, ei ole ”perheen päätä” tai muitakaan sukupuolieroja, vaan pelkästään kahden ihmisen välistä seurankaipuuta, niin en näe syytä jatkaa avioliiton perinnettä tällä uudella ei-niin-pienellä muutoksella.
Yksi ratkaisu voisi olla kehittää laki joka sisältää monenlaisia ihmissuhdeliittoja, myös sellaisia joissa ei edellytetä yhteistä seksielämää. Ei olisi vain kahta vaihtoehtoa: naimisissa tai naimaton. Mitä siinä avioliitossa on niin ihmeellistä, että juuri se status pitää kaikkien saada?
Jos yhteiskunnallinen avioliittokäsitys liikkuu vielä kauemmas kristillisestä avioliittokäsityksestä, niin mielestäni voi ihan perustellusti alkaa kutsua kristillistä yhden miehen ja yhden naisen välistä elinikäistä, uskollista liittoa jollain muulla nimellä. Se olisi ihan ok.
Polyamoriasta toivon enemmän keskustelua. Ja paradoksaalisesti olen iloinen että täällä on keskustelemassa ainakin yksi asiaa aidosti kannattava. Kun vain useampi itse polyamoristeistakin uskaltautuisi esiin. Että asiasta voisi keskustella omana aiheenaan, ei vastavetona homoliitoille.
Liian paljon on tällä hetkellä vain olettamuksia siitä miten he ovat elämäntapaansa päätyneet. On liian helppoa kuitata kaikki vain ”omana valintana”.
Polyamoriasta ei pitäsi puhua lainkaan, koska sana polyamoria on luonnoton sekaannus kreikan ja latinan välillä. Niinhän on sana homoseksuaalisuuskin, mutta jälkimmäistä sanahirviötä, joka pääsi valloilleen n. 1869 ei voi enää pysäyttää. Mutta polyamoriasta en suostu keskustelemaan, promiskuiteetista , polygamiasta, polygyniasta ja polyandriasta kylläkin, jos minulle tulee joskus niistä jotain järkevää sanottavaa.
Avioliitosta ja lapsista kannattaa muuten katoa, millaista perhe-elämä oli 1. Mooseksen kirjan luvuissa 16 – 18.
Myönnän että minullekin muodostui käsitys että Ana Virtanen kannattaisi – tai olisi kannattavinaan – polyliittoja juuri miehen ja naisen välisen liiton puolustustarkoituksessa. Mielikuva tuli yksin tästä ketjusta (en ole aiemmin Anan kommentteja nähnyt missään) sekä siitä, että samoin muotoillut argumentit tuppaavat esiintymään juuri siinä tarkoituksessa. Olen nyt vakuuttunut siitä, että Ana Virtanen kannattaa aidosti polyliittojen virallistamista koskevaa lainsäädäntöä. Erityisen vaikutuksen minuun teki Anan ns. kaltevan pinnan argumentin ansiokas kumoon perustelu: ihminen voi hyvin kannattaa perinteistä avioliittokäsitysta kannattamatta homoliittoja ja toisaalta kannattaa homoliittoja perinteisen avioliiton lisäksi kannattamatta kuitenkaan polyliittoja. Yhdestä ei seuraa toinen, vaan jokainen on oma lainsäädäntöprosessinsa. Tämä varmasti kristityn suusta kuultuna helpottaa niiden oloa, jotka pelkäävät, että yksi heidän mielestään huono lakimuutos johtaa ilman muuta aikanaan toiseen.
Tästä pahoittelut ja vilpitön kannustus julkiseen keskusteluun polyamorian puolesta, kun kerran tietoakin on. Itse saatan seksuaalivähemmistöjen porukoissa pitkään pyörineenä olla törmännyt tässä suhteessa ”vääriin” polyamoristeihin, saattaahan kyseessä olla vaikka jokin kristillisissä piireissä esiintyvä samanlainen vähemmistö vähemmistössä, kuin ovat homoeheytystä kaipaavat homot.
Mutta Sari Weckrothin kommentti hämmensi minut kyllä (kommentoin tähän perään):
Kristillisen avioliiton määritelmän hyväksyn täysin ja suon ilman muuta jokaiselle kristitylle oikeuden ymmärtää avioliitto miehen ja naisen välisenä ja mennä ainoastaan sellaiseen liittoon. Mutta eikö tämän määritelmän pitäisi koskea vain kristittyjä? Jos ja kun valtakunnassa on laillista tunnustaa vaikkapa islaminuskoa tai olla tunnustamatta mitään uskoa, niin kuinka ihmeessä avioliiton määritelmän lainsäädännössä pitäisi pakottaa kaikki kristilliseen avioliittoon? Tästä syystä juuri aiemmin sanoin, että demokratiassa lainsäädännölle pitää olla tilausta eli kannatusta. Toki on tasa-arvokysymys vaatia säädettäväksi myös vaikkapa lähisukulaisavioliittoja, mutta jollei niitä tunnu kukaan kaipaavan, niin onko tämä keskustelu ajankohtainen nyt?
Asia, jota en Sarin kirjoituksessa ymmärtänyt ollenkaan, on ”lähiomaisuus ilman seksiä”. Eihän avioliittolaissa eikä sen puoleen myöskään parisuhdelaissa millään muotoa edellytetä kumppanien välistä seksiä??? Kyllä avioon voi mennä aivan muistakin syistä.
Edelleen, avioliitto ei ole myöskään lastentekoinstituutio. Sitä voi avioitua ilman pienintäkään halua hankkia lapsi, ja voi myöskin hankkia lapsia ilman avioitumista. Lapsen voi aviossa ollessa hankkia myös muun kuin puolison kanssa. Päin vastoin, siellä historian hämärissä tällaiset järjestelyt ovat olleet tuiki ttavallisia, koska avioliiton tärkein merkitys on liittynyt omaisuusjärjestelyihin. Rahvaan avioliitoilla ei ollut niinkään väliä.
Sukupuolieroja toki on ollut, nainen on ”avioliiton alkuperäisestä tarkoituksesta poiketen” nykyään oikeutettu myöskin tunne-elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen. Avioliiton historiallinen määritelmä onkin tosi kinkkinen juttu, mitä tulee laillisuuteen. Vapaaehtoisuus, kunnioitus, rakkaus – ne ovat tulleet liittoon oikeastaan vasta muun vapauden (kuten eroamisvapauden ja naisen itsemääräämisoikeuden) myötä.
Kristillinen avioliitto saattaa olla ja varmaan onkin monille tärkeä, ja sellainen pitää voida solmia. Se on kuitenkin muiden liittojen osajoukko, eikä kaikkia liittoja määrittävä instituutio. Henkilö voi minusta ajatella, että se olisi kaikille hyväksi, mutta sellainen ajatus, että se olisi kaikille pakollinen ainoa vaihtoehto, on kyllä toisten vakaumuksien ja oikeuksien vastainen.
Niin. Kuitenkin samasta asiasta puhumme, jos ja kun säädetään homoliitoista, ei ole mitenkään itsestään selvää tai välttämättä todennäköistäkään että säädetään moniavioisuudesta (vaikka se sinun oikeudentajusi ja logiikkasi mukaan olisi oikein). Kaltevan pinnan ongelmasta huolehtijat voivat relata, reaalitodellisuus ei toimi niin.
Toisaalta, olet järkeillyt (en tohdi käyttää muuta ilmausta kuin omaasi) perustuslaillisen tasa-arvon vaatimuksen ulottuvan polyliittoihin halusivat asianomaiset sitä tai eivät (tässä meillä on eriäviä kokemuksia, minun ilman muuta kyseenalaisemmat, myönnän auliisti). Se on paljon pidemmälle sitoutumista tasa-arvoon, kuin minun suhtautumiseni, että jos jollakin on ongelma yhteiskunnassa, se pitää koittaa ratkaista mahdollisimman yhdenvertaisesti.
Seksuaalivähemmistöjen ja heidän järjestöjensä (ja minun) löperön suhtautumisenhan ei mitenkään tarvitse rajoittaa esim. sinun toimintavapauttasi asiassa. Suomi on kaikkia suomalaisia varten, sinun kannattaisi ilman muuta nyt ryhtyä tuumasta toimeen. Jollei mitään tee, ei mikään muutukaan. Minä olen hiukan hatarasti ajatteleva nainen, mutta kun näen, että muutkin tykkäävät polyamoriaideasta, niin kyllä minä sitten liityn taistoon teidän oikeuksienne puolesta.
@Jusu
Esittämäsi ajatus samaa ja eri sukupuolta olevien liittojen keskinäisestä identtisyydestä on hyvin kapea-alainen. Vaikka eri sukupuolta olevilla ihmisillä on sama ihmisarvo, on heillä erillainen ihmisyys ts. ihmisen ihmiseksi tekevät seikat ilmenevät heissä eri tavalla. Tämä on toki kiusallista niiden kannalta, joiden käsitys sukupuolestaan on jotenkin epäselvä.
Tästä näkökulmasta myöskään kahden naisen tai kahden miehen liitot eivät ole keskenään identtiset.
Niin ikään parisuhteen tarkastelu vain rakastumisilmiön tuloksena on kapea-alaista. Pyrkimys lähestyä tasa-arvoisesti kaikenlaisia rakastumisilmiön muotoja on riittämätön peruste yhteiskunnallisen perhe-instituution perusyksikön säätelylle. Vapaa rakkaus ei sisällä uutta rakastumista poissulkevaa sitoutumista, vaan instituutiolle tarvitaan myös muita määreitä.
Eräs huomion arvoinen seikka on, että lapsella on aina yksi isä ja yksi äiti, silloinkin kun jomman kumman tai molempien sosiaalinen vanhemmuus puuttuu.
Jukka, en jaa kanssasi aivan noin stereotypististä näkemystä, että kaikki yhden sukupuolen edustajat voitaisiin laittaa yhteen laariin ja nähdä heidän ihmisyytensä keskenään identtisenä, mutta täysin erilaisena kuin vastakkaisen sukupuolen edustajien ihmisyys.
Tietysti minun pitäisi ymmärtää paremmin, mitä ihmisyys tässä tarkoittaa. Tuskin kai kuitenkaan sukuelimiä. Muutoin kai ihmiset ovat melko samanlaisia ja toisaalta yksilöitä.
@Jusu
Aivan oikein. Ihmiset eivät yleisesti ottaen ole keskenään identiset eikä heidän kuvaamisensa identtisinä ole siksi mielekästä olivatpa he sitten samaa tai eri sukupuolta.
Ihmisten kesken on kuitenkin tunnistetavissa samankaltaisuutta ja yksi samankaltaisuuden ilmenemismuoto on sama sukupuoli. Tämä siis esimerkiksi ko. henkilön seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.
Tämän vuoksi ihmisryhmiä, joiden sukupuolijakauma on erilainen, ei tule kuvata keskenään identtisiksi.
Arvelisin että tiedostettu sukupuoli on merkityksellisempi osa ihmisyyttä kuin seksuaalinen suuntautuminen.
Moni kristitty (ja myös jotkut muslimi-) tutttavani kertoo itse, että usko määrittelee hänen ihmisyyttään enemmän kuin mikään muu. Että uskon vastaanottanut on hyvin erilainen, kuin toisuskoinen tai uskonnoton, ja tämä määrittää hänen elämäänsä hyvin merkittävällä tavalla.
No, toki esim. ev.lut. vihkiikin periaatteessa vain saman uskonnon ottaneita pareja. Mutta pitäisin aika kummallisena, jos tämän ihmistä vakavasti määrittävän ominaisuuden perusteella säädettäisiin erilaiset avioliittolait eri uskontokuntien edustajille.
Ja samahan koskee tietysti puolisoiden lukumäärää, aivan härskisti moniavioisesta kulttuurista tulevat sanovat menevänsä naimisiin ja miehet kutsuvat kaikkia puolisoitaan aviovaimoiksi ja laki on sama, oli vaimoja sitten yksi tai kymmenen. Tosin tämähän lienee myös raamatullinen näkemys asiasta, ja ihmettelenkin, miksei Jukka Kivimäki liity Ana Virtasen joukkoihin moniavioisen avioliittolainsäädännön puolestapuhujiin, kun sehän ihan selvästi on ihmisyydessä yksiavioisuutta merkittävämpää ja ihmiskunnan historiakin sen sellaiseksi osoittaa.