[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
Jos annetaan mahdollisuus polyamoristen suhteitten virallistamiseen, niin kyseessä on polygamia eli moniavioisuus. Huomatkaa, että tällöin avioliittoa ei ymmärretä kahden ihmisen välisenä virallistettuna suhteena.
Polygamian muodoista olisi tällä hetkellä lähinnä polygynialla eli monivaimoisuudella laajempaa kysyntää, ja tuon kysynnän voidaan olettaa kasvavan maahanmuuttajien määrän kasvaessa. Olisiko myös polyamoriaa/polygamiaa säännöstelevän lain kuitenkin oltava sukupuolineutraali?
Avaustekstistä lainaus:
Aivan kuin joillekin olisi epäselvää käsite ”tasa-arvoinen”, vastakohtia tälle voisivat olla ”tasa-arvoton”/”epätasa-arvoinen”/”eriarvoinen”. Termi mielestäni rinnastuu esim. termeihin ”saman kokoinen”, ”samanlainen”.
Mielestäni on niin, että jos jokin asia ei ole samanlainen se on erilainen. Tai jos jossakin suhteessa ei olla tasa-arvoisia, silloin ollaan jossakin suhteessa eriarvoisia. Kuka meistä ei haluasi ihmisten olevan tasa-arvoisia keskenään? Kuka meistä haluaa eriarvoisuutta ihmisten kesken? Kuka meistä kehtaa tunnustautua eriarvoisuuden kannattajaksi ja millä perusteella? Itse kannatan täyttä tasa-arvoa ihmisten kesken ikään, rotuun, uskontoon, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tms. katsomatta. Tasa-arvoisuuden ei pitäisi loukata ketään, se ei vahingoita ketään, eikä se ole keneltäkään pois. Kysymys on kuitenkin lopulta aina itsekunkin henkilökohtaisista peloista ja ennakkoluuloista erilaisuutta kohtaan.
Olen huvikseni yrittänyt miettiä mitä ongelmia tasa-arvoinen avioliittolaki toisi, ja kovan työn tuloksena olen löytänyt kaksi ongelmaa:
1) Meille jää silti voimaan rekisteröity parisuhde, sillä valtiovalta tuskin voi muuttaa lainsäädäntöteitse kahden ihmisen suhdetta rekisteröidystä parisuhteesta avioliitoksi. On teoriassa mahdollista, että joku pari haluaa elää rekisteröidyssä parisuhteessa eikä halua muuttaa liittonsa muotoa avioliitoksi. Luonollisesti valtaosa haluaa, mutta vastarannan kiisken pakottaminen avioliittoon ei oikein ole valtion toimivallan rajoissa.
2) Naispari saa lapsen. Miten isyys määritellään? Nykyisinhän aviioliitossa olevan miehen ei tarvitse tunnustaa lasta. Miten tällaisessa tilanteessa menetellään naisparin kohdalla? Minusta järkevintä olisi, että jos biologista isyyttä ei haluta tunnustaa, äidin aviopuoliso, siis toinen nainen, määritellään huoltajaksi eikä tätä huoltajuutta voi enää myöhemmin purkaa, vaikka pari eroaisikin.
Kyllä polyamoristit ainakin keskustelupalstalta saadun tiedon mukaan kokevat polyamorian olevan enemmän ominaisuus kuin valinta. (Heidän mukaansa) kyse on siitä mikä kenellekin sopii. Ei voi pakottaa yksiavioisuuden muottiin sellaista, jolle se ei sovellu.
Avioliitto on historiassa liitetty nimenomaan suvunjatkamiseen ja uusien perheyksiköiden perustamiseen. Tältä pohjalta ei voi ajatella että homo- ja heteroliitot ovat identtiset. Tässä mielessä polyliitto olisi lähempänä avioliittoa, jos siinä on mukana eri sukupuolia.
Kaikki eivät miellä avioliittoa vain siten, että siinä on kaksi toisiaan rakastavaa aikuista, vaan avioliitolla on historiassa ollut syvempää merkitystä. Joidenkin mielestä avioliiton syvin merkitys voi toteutua polysuhteessa vaikka jotkut asiat mutkistuvatkin.
Ja kyllä homoliittoonkin niitä lainsäädännöllisiä mutkia tulee. Kuten tilanteessa, jossa miespari ja naispari haluaa lapsen yhteisellä sopimuksella sukusolujen käytössä, ja sitten haluttaisiin yhteishuoltajuutta, jolloin lapsella on neljä vanhempaa… Ja paljon muitakin kysymyksiä.
Onko monimutkaisuus peruste syrjiä polyamoristeja, jotka haluavat lain suojan itselleenkin. Tuleehan heillekin sairaalavierailuja ynnämuita tilanteita, joissa edellytetään sukulaisuutta.
Se, nähdäänkö homoliitto identtisenä heteroliiton kanssa, riippuu aivan siitä mistä sitä katsoo.
Ymmärräthän ainakin sen, että avioliitto mielletään eri tavoin. Jotkut näkevät siinä sellaista sisältöä mitä joku toinen ei pidä merkityksellisenä. Siksi voitaisiin vähintään yrittää ymmärtää toisten näkökantoja.
Ja siksi ei ehkä tarvitsisi noin vain leimata pahoiksi, ”syrjintää ja epätasa-arvoa” kannattaviksi niitä jotka eivät näe homoliittoa identtisenä heteroliiton kanssa. Minä en näe.
Minulle siinä on merkittävä sisällöllinen ero, jossa on mukana kristillinen avioliittokäsitys. Avioliitto on erityinen liitto kahden eri sukupuolta olevan välillä, perheen perustamista varten ja hengellistä kilvoitteluavarten, ja sitä varten, että naiseus ja mieheys saavat toistensa kautta tietynlaisen täyttymyksen. Nainen voi oppia tuntemaan itsensä naisena suhteessa mieheen ja päinvastoin. Siis se ”jännite”, josta Päivi Räsänenkin on puhunut, ja hänelle on tuhahdeltu halveksivasti.
Keskustelu voisi olla sopuisampaa ja paljon mielenkiintoisempaa, jos ei oltaisi niin valmiita leimaamaan toisella tavalla ajattelevat yksiselitteisen pahoiksi ja ahdasmielisiksi.
Lopuksi: yhteiskunta saa tehdä asiassa omat ratkaisunsa, minkäs minä sille mahdan. On vain katsottava mihin se johtaa. Kristillisen avioliiton tulisi kuitenkin mielestäni säilyä miehen ja naisen välisenä.
Sari, minulla ei ole polyamoriasta mitään lisättävää siihen mitä edellä olevassa pitkähkössä tiivistelmässä aiheesta kirjoitin.
Hetero- ja homoliittojen eroja tarkastelin lainsäädännön kannalta. Minusta lainsäätäjän tehtävä ei ole määritellä sitä, millaiseksi kukin aviopari liittonsa tarkoituksen kokee. Minusta ei ole tärkeää, että jokainen pariskunta kokee avioliiton tarkoituksen täsmälleen samanlaisena.
Itse pidän avioliittoa tarpeellisena instituutiona. En ymmärrä mihin pyrit sillä, että haluat kyseenalaistaa sen tarpeellisuuden. Voisitko selvittää ajatuksiasi tältä osin? Miksi avioliiton tarpeellisuus tulisi kyseenalaistaa?
Sari R:
Nyt olet tarpeettoman ivallinen. Ei pyritä todistamaan mitään, ainakaan minä en yritä, vaan painotan sitä että on osattava perustella miksi ja mitä rajoituksia avioliitossa edelleen asetetaan. Koska kysymyksiä nousee esiin, aivan varmasti, kun muutetaan jotain mitä on aiemmin pidetty itsestäänselvänä.
Voisitko sinäkin yrittää olla näkemättä eri mieltä olevia kieroina ja tarkoituksellisen hankalina?
Näitä kysymyksiä nousee esiin, on noussut jo. Asianomaisten itsensä taholta, kuten polyamoristien.
Tässä on oikeastaan kyse siitä, että näiden esimerkkien pohjalta perustelen itse itselleni, miksi pidän avioliittoa yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Ei ole tarpeellista muuttaa mitään avioliitossa, vaan sen sijaan keskustella sen perimmäisestä tarkoituksesta.
Ja ehkä lähiomaiseksi ja sukulaiseksi nimittämisen osalta lakia voitaisiin muuttaa. Avioliitto voisi säilyä ennallaan.
Tämä ajatus ei ollut itseltäni lähtöisin, vaan tuli vastaan se aiemmin mainitsemani Tieteen kuvalehden artikkeli. Avioliiton tarpeellisuushan kyseenalaistettiin jo silloin kun avoliitot yleistyivät. Ja aika yleisiä ne ovat nykyäänkin.
Avioliiton merkitys on historiassa rakentunut juuri sille että siinä on kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä, jotka haluavat perustaa perheen. Tällä on merkitystä yhteiskunnalliselta kannalta.
Jos taas lapsia ei haluta saada, vaan halutaan vain elää yhdessä, minusta sellaista liittoa voisi ihan hyvin kutsua eri nimellä. Ei se minua loukkaisi. Samoin en pitäisi pahana vaikka kristilliselle avioliitolle annettaisiin jokin oma nimi. Se eroaa kuitenkin aika paljon yhteiskunnallisesta avioliitosta.
En siis ymmärrä tätä vouhkaamista saman nimityksen saamisesta homoliitolle. Enkä sitäkään että pitää saada sama sukunimi. Nainen on ottanut perinteisesti miehen nimen, onko se jokin erityinen oikeus? Monet haluavat ennemmin pitää oman nimensä.
Muutenkin vaikuttaa siltä että homot tavoittelevat jotain sellaista josta heteroparit ovat jo luopumassa. Avioliiton elinikäisyys ja uskollisuus on jo kyseenalaistettu. Voi ihan hyvin kysyä, ja pitääkin kysyä, että mihin tarvitaan lopulta instituutiota, jossa olisi luvattava ikuista uskollisuutta yhdelle ihmiselle.
Hengelliset perusteet tälle on olemassa, mutta miten se perustellaan maalliselta pohjalta?
Niin pitkälti kuin Suomessa vaikuttanutta lainsäädäntöä tunnetaan, lasten tekoaie ei ole ollut edellytys avioiliiton solmimiselle. Jos näin olisi, lapsettomuuden olisi pitänyt olla automaattinen syy aviioliiton purkamiseen, mutta sitä se ei ole koskaan ollut; mies ei ole voinut jättää vaimoa vain siksi, että tämä on hedelmätön tai nainen miestä vain siksi, että tämä on kyvytön.
Jos tarkastelee avioliittolainsäädäntöä aina Kristoffer kuninkaan maanlaista 1400-luvulta nykyaikaan asti, pääpaino avioliittolainsäädännössä on ollut avioesteiden määrittämisessä sekä omaisuuden hallintaan liittyvissä kysymyksissä.
Joissain tapauksissa avioliittoon, jossa ei voi syntyä lapsia, on jopa pakotettu, kun uusi kirkkoherra joutui Ruotsissa menemään naimisiin edeltäjänsä lesken kanssa (ns. lesken konservointi). Näin taattiin se, että pappissäätyyn kuuluva nainen ei joutunut mieron tielle.
Avioliitolle ei myöskään ole säädetty yläikärajaa missään historian vaiheessa, vaikka tiedämme, että Abrahamin ja Saaran perheonni vaati toteutakseen Jumalan ihmeen. Pitäisikö siis hedelmällisen iän ohittaneiden naisten avioliittoja kutsua eri nimellä, koska heidän on biologisesti mahdotonta saada lapsia? Kristillisten kirkkojen mielestä ei.
En voi muuta kuin ihmetellä sitä kepeyttä, jolla tämä väite avioliittoinstituution ja hedelmällisyyden kytköksestä esitetään ikään kuin historiallisena faktana. Suvun, kirkon ja kruunun omaisuuden hallintaan liittyvät aspektit ovat olleet historiallisesti paljon tärkeämpiä kuin lapset sinänsä. Luonnollisesti lapsien perintöoikeus eri tilanteissa on tärkeä asia, mutta sitä on käsitelty yhtenä perintölainsäädännön kanssa erillään avioliittolainsäädännöstä.
Muutama kommentti:
Avioliiton ja lisääntymisen suhteeseen Matti Pulkkinen jo kommentoikin. Nykyisessä yhteiskunnassamme avioliiton lasten tekoon liittyvä aspekti on entisestään ohentunut, kun avoliitossa saaduilla lapsilla on täsmälleen samat oikeudet (lukuunottamatta isyysolettamaa), kuin avioliitossa syntyneilläkin. Huomattakoon, että isyyslaki on kaikkineen nyt muutoksen alla, kun isyyden vahvistamiseen on varmoja ja edullisia keinoja (lapsen etua ajavat pitänevät oikean biologisen vanhemman vahvistamista tärkeänä).
Historian hämärään kun ulottaa katseensa, niin ihmisen lisääntymisellä ja avioliitolla on nykyistäkin vähemmän yhteyttä. Itse asiassa lailliset, viranomaisen tai uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröimät liitot ovat kaikkineen melko tuore ilmiö. Avioliiton avulla on aiemmin ajettu lähinnä yläluokan omaisuuden intressejä, rakkauselämä on hoidettu muilla keinoin ja lailliset perilliset määritelty ihan muusta tarkoituksesta käsin.
Adotioasiaa liipaten: vanhemmuus ei sisälly avioliittolakiin millään tapaa. Vanhemmuudesta ja lapsen asemasta säädetään erikseen eri laeilla, jolloin kaikki säädökset koskevat soveltuvin osin kaikkia vanhempia ja heidän lapsiaan siviilisäädystä riippumatta. Suomen laki ei lähde siitä käytännössä mahdottomasta ajatuksesta, että jokaisella lapsella olisi oltava kaksi eri sukupuolta olevaa biologista vanhempaa edes lähtökohtaisesti, saati käytännössä. Erityisesti on huomattava, että avioliitoissa syntyneiden lastenkaan kohdalla ei tällaista edellytetä. Merkittävä osa suomalaisista lapsista onkin jonkun muun kuin heidän tosiasiallista kasvatustehtäväänsä hoitavan avioparin biologisia lapsia.
Adoption tarkoitus onkin aivan toinen: kodin turvaaminen huoltoa ja hoivaa vaille jääneelle lapselle. Tässä keskustelun logiikka on minusta aivan kummallinen, kun väitetään homoparien adoptio-oikeutta subjektiiviseksi oikeudeksi ja heteroparien adoptio-oikeutta joksikin muuksi. Adoptio-oikeus ei kenelläkään ole Suomessa subjektiivinen, vaan viranomaisen tehtävä on huolehtia lapsen sijoittamisesta juuri kyseisen lapsen kannalta parhaaseen kotiin. Nyt tästä arvioinnista putoaa esim. virallistetussa homosuhteessa elävä lähisukulainen pois (suuri, jopa suurin osa suomalaisista adoptioista on sukulaisadptioita, joissa orvoksi jäänyt lapsi annetaan ottolapseksi oman suvun sopivan aikuisen kotiin). Sinänsä adoptiolaki ei mitenkään erottele vanhempikandidaatteja seksuaalisen suuntautumisen perusteella, yksinäinen homo nimittäin kyllä käy. Laki on hyvin ristiriitainen ja sulkee lähtökohtaisesti osan ehkä muuten sopivista kodeista pois, jolloin voi syntyä tilanne, jossa lapsi sijoitetaan ventovieraaseen kotiin ennen lähisukulaista. Tosiasiallinen motiivi tällaisessa järjestelyssä ei voi olla lapsen etu, vaan jonkin muun intressin – lähinnä naisen ja miehen välistä avioliittoa puolustavien aikuisten – turvaaminen.
Moniavioisuudesta tai polyamoriasta ja homoliittojen kannattamisesta sen verran, että lainsäädännön ensisijainen tarkoitus on säätää olemassaolevista tilanteista. Nyt ajankohtainen asia on samaa sukupuolta olevien liitot. Lain on palveltava ihmisiä ja säänneltävä sellaisista asioista, jotka sääntelyä kaipaavat ja joiden säätämiselle on kannatusta. Itse seksuaalivähemmistöön kuuluvana olen ollut taistelemassa sekä parisuhdelain että tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Olen lähtökohtaisesti myötämielinen sellaisille muillekin lakiuudistuksille, jotka lisäävät ihmisten yhdenvertaisuutta ja ratkaisevat vähemmistön kokemia ongelmia. Minun omassa asiassani nyt 57% suomalaisista on ymmärtänyt avioliiton ja 51% adoption tarpeellisuuden. Näin siitä huolimatta, että asia on ollut heille alkujaan vieras, aivan kuten itsellenikin ovat olleet transsukupuolisten ongelmat, joita monien pitkien keskustelujen ja perustelujen jälkeen olen ruvennut hahmottamaan. Demokratiassa lain uudistaminen vaatii suuremman joukon tuen ja ymmärryksen, että lailla ratkaistaisiin jokin ongelma. Pelkästään kuvitteellisen logiikan mukaan lakeja ei muuteta, sillä karrikoidusti muutoin emme voisi säätää oikein mistään ottamatta huomioon, että saman lain pitää tarvittaessa toimia ulkoavaruuden olioidenkin kanssa, mikäli sellaisia joskua ilmaantuu. Toisin sanoen sitä mukaa lakeja, kun on tarvetta, kysyntää ja innokkaita lain eteenpäin viejiä.
Jollakin tapaa kyllä kutkuttaa, että ehkä me saamme pian todella johdonmukaisen ja asialleen omistautuneen konservatiivikristittyjen joukon ajamaan polyamoriasuhteiden virallistamisen mahdollisuutta jo ennen kuin polyamoristit itse ryhtyvät hommiin. Henkilökohtaisesti näen, että moniavioisuus- ja lajineutraalius- ym. fantasiat ovat lähinnä melko läpinäkyvä väistöliike, olevinaan nokkelakin taktiikka koittaa estää lakimuutos, jolle on sekä kysyntää että kannatusta.
Korjaan yhden aiemmin esiintyneen virheen: kyllä avioliittolain mahdollisesti uudistuttua rekisteröity parisuhde muuttuisi automaattisesti avioliitoksi. Toki osapuolille turvattaisiin mahdollisuus purkaa rekisteröity parisuhde, mutta itse instituutio lakkaisi. Tämä ei ole mikään ongelma, näin kohdellaan jo nyt virallisessa suhteessa eläviä sukupuolnsa korjanneita (ko. laissa tosin on sitten muita ongelmia).
Tarja Koivumäki: Kehitin tuon teoreettisen ongelman rekisteröidyn parisuhteen muuttamisesta avioliitoksi tietyssä mielessä pilanpäiten. Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Jos ajatellaan, että rekisteröity parisuhde on luonteeltaan kahden henkilön sopimus, jonka julkinen valta vahvistaa, niin tuon sopimuksen luonteen muuttaminen ilman molempien sopijaosapuolien suostumusta on kyllä vähän ongelmallista valtion toimivallan kannalta. En pidä valtiosta, joka tunkee ihmsten perhe-elämään. Edustan ehkä tässä vähän yltiöliberaalia individualismia, eikä asialla ole käytännön merkitystä, mutta olen vartavasten miettinyt jotain ongelmaa tasa-arvoisesta avioliittolainsäädännöstä, enkä ole tämän isompaan törmännyt. Siis ajatus valtion puuttumisesta kahdenväliseen sopimukseen ei ole minusta oikeusvaltion toimivalan rajoissa.
Toisaalta voihan määräaikainen työsopimus muuttua tarpeeksi pitkään voimassa oltuaan pysyväksi, mutta silloin oikeus suojaa heikompaa osapuolta.