KHO:n päätökset ovat lopullisia, mutta eivät välttämättä oikeita. Näin kerrotaan setänivainajani Jaakko Voipion – aikoinaan KHO:n hallintoneuvoksen ja sittemmin kirkolliskokouksen jäsenen – joskus tokaisseen kollegoilleen. Ja saaneen kollegansa ärtymään.
Jos joku olisi ehdottanut vedonlyöntiä, olisin lyönyt vetoa sen puolesta, että KHO ei vahvistaisi Arpad Kovacsin varoitusta. Onneksi en lyönyt. Nyt olisi sitten pakko opetella huopahatun syömistä lounaaksi.
KHO:n päätökseen liittyy yhden jäsenen eriävä mielipide. Hänestä varoitusta ei olisi tullut voida antaa. Minusta tämä yksi jäsen oli oikeassa. Yhdyn täysin hänen lausumaansa.
KHO:n jaoston enemmistö katsoi, että tuomiokapitulilla oli laillinen oikeus antaa Kovacsille varoitus niissä oloissa, joissa se oli annettu. KHO:n päätöksen mukaan siis varoitus oli laillista antaa. KHO ei ottanut kantaa siihen, olisiko se voitu myös olla antamatta. Tuomiokapituli käytti harkintavaltaansa tavalla, johon sillä oli kirkon perustuslain osoittaman autonomisen aseman oloissa laillinen oikeus. Varoituksen antaminen oli Oulun tuomiokapitulin annettavissa ja kun se oli annettu, KHO:n ei tarvinnut asiaa enemmälti pohtia. KHO ei siis lausunut siitä, oliko varoituksen antaminen viisasta ja kaikin puolin paikallaan.
KHO:n päätöksen tärkeintä antia on se, että sen mukaan kirkolla on avioliittokäsitys, jonka mukaan avioliitto on vain miehen ja naisen välinen ja että tämä kanta on riittävän selkeästi artikuloitu ja se ilmenee kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa ja kirkon kannanotoissa riittävän selkeästi. Tässäkin kohtaa olen vähemmistöön jääneen hallintoneuvoksen kanssa eri mieltä KHO:n enemmistön kanssa, mutta en kovin ponnekkaasti. Päätöksen tehnyt enemmistö katsoo tilanteen yksiselitteiseksi. Kirkkokäsikirja on kuitenkin epäselvempi normilähteenä, niin väitän edelleen.
Koko tämän prosessin aikana olen ihmetellyt sitä, että jo kirkkohallituksen aikoinaan laatimassa selonteossa pappisvirkaa ja sen velvoitteitta koskeva KL 5 luku katsottiin ensisijaiseksi arviointipohjaksi, kun näitä vihkimyksiä arvioidaan. Minusta asiaa olisi pitänyt ensin arvioida KL 6 luvun varassa. Siis ensisijaisesti arvioida papin asemaa hänen papinvirassaan (eikä pappisvirassa) tekemien virheiden näkökulmasta. Tässäkin vähemmistöön jäänyt hallintoneuvos Aer on mielestäni oikeassa. Enemmistö on niellyt sellaisenaan tuomiokapitulin esittämän kannan. Pappisvirka – siis kelpoisuus pappina toimimiseen ylipäänsä – ja siihen puuttuminen on paljon isompi ja merkittävämpi taso kuin papinvirka eli palvelussuhde seurakunnassa. Jos pappi toimii väärin, pitäisi ensin katsoa, onko niin tapahtunut hänen hoitamassaan ”palkkatyössä”. Nyt tämä taso hypättiin tuomiokapitulissa ilman hipaisuakaan yli ja mentiin heti pappisviran hoidon arviointiin. Kun olin kirjoittamassa Kirkkohallituksessa valmistelusta vastaavana virkamiehenä nyt sovellettuja KL:n pykäliä, pidin itsestään selvänä, että tässä on eri tasojen välinen asetelma, jossa ensisijaisesti arvioidaan palvelussuhteessa tapahtunutta toimintaa ja vasta seuraavaksi, jos teko antaa aiheen arvioida myös virkakelpoisuutta, arvioidaan, mitä asiasta on pappisviran osalta ajateltava.
Siinäkin olen vähemmistöön jääneen Aerin kannalla, että Kovacs on heikentänyt omaa asemaansa vihkiessään vastoin selvää kieltoa ja tietoisena, että toimii eri tavalla kuin on piispan ohjeilla ohjeistettu. Hän lähti oikeustaisteluun, jonka perusteen KHO:n enemmistö katsoi virheelliseksi.
Mutta kirkkoparka, mitä seuraavaksi? Nyt kirkko on taas lähtöruudussa, jo kuudetta vuotta. Nyt on KHO:n lopullinen kanta, että kirkko voi perustellusti katsoa, että kun se ei ole muuttanut mitään omassa normistossaan, pappi ei voi vihkiä ja sitten väittää, että oikeudellinen pohja on niin epäselvä, että hän voi vihkiä. MUTTA. Edelleenkin papin toimittama samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on laillinen ja pätevä vihkiminen, vaikka vihkijä voi saada rangaistuksen siitä. Kymmenet – kenties sadat -ovat vihkineet ilman seuraamuksia. Nytkö ruvetaan heille jakamaan jäkikäteen varoituksia? Vai annetaanko heidän olla ja pannaan jalkapuuhun vasta seuraavat rikkojat? Entä, jos papit ryhtyvät ”pappislaistottelemattomiksi” ja ottavat pystypäin varoituksensa yhteisen kansan hurratessa?
KHO lausui, että kirkon ei tarvinnut eikä sen tarvitse muuttaa mitään kannanottoaan torjuakseen vihkimykset. Vääntö alkaa siis nyt siitä, pitääkö siis nyt muuttaa. Kirkko piispoineen ei voi jäädä tuleen makaamaan.
Onneksi ostin 10 vuotta sitten Wahlmanin loppuunmyynnistä useita pehmeitä, hyviä ja laadukkaita huopahattuja. Nyt käyn yhtä niistä hauduttamaan ajan kanssa syömäkelpoiseksi samalla kuin jään odottamaan, että kirkko tekee jotain.
KHO on osoittanut missä muutoksen tai sen tekemättömyyden paikka on.
Jos suhtautuu vakavasti solmittaviin sopimuksiin, ja liittoihin, eikä uskalla vannoa sanoja:
”Kunnes kuolema meidät erottaa,” Niin kannattaako silloin vannoa?
Ihminen on muuttuvainen, ja mitä vain voi tapahtua, joten ei pitäisi luvata sellaista mitä ei ehkä pysty pitämään. Jos raamattuun vedotaan, niin Mooses sallii avioeron ja Jeesus ei avioitunut ollenkaan, mutta kielsi kyllä avioeron, vaikka ei avioliitosta mitään tiennyt.
Kyllä tietää kaiken, koska Hänen kautta me ollaan tänne luotu ja Hän tuli ihmiseksi. Avioliitossa ei tosin ollut, mutta ensimmäisen tunnusteon teki Kaanaan häissä, vahvistaen ja siunaten avioliiton, joka ei niin koskaan muutu, kunnes tämän maailman olemassa olon aika on ohi.
Voipio pitää kirkkokäsikirjaa epäselvänä normilähteenä.Miksi? Kirkkokäsikirjahan on kirkollisen lainsäädännön sovellutus ja sellaisenna ohjeellinen virkaa hoitavalle papille. Vaihtoehto on se, että kukin pappi tekee oman sovellutuksen . Organisatioelämässä sellainen johtaisi kaaokseen.
KHOn sanoma kirkolle on selvä: Ketä ja keitä kirkkon papit virassaan saavat vihkiä on kirkon sisäinen asia . Juuri nyt käsikirja sanoo että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia . Jos asian tilaa tahdotaan muuttaa ,niin kirkon on tehtävä siitä selvä päätös ja sen seurauksein pitää näkyä kirkkokäsikirjassa.
Käsikirjan pitää vastata kysymykseen miten menetellään missäkin tilanteessa ja toimituksessa ja mitkä ovat menettelyissä toimittajan oman harkinnan rajat. Se, keitä kirkollisesti voidaan vihkiä olisi säädettävä siellä, missä itse vihkioikeudesta säädetään. Silloin asiat olisivat selkeästi normitettuina. Kirkkokäsikirjaan on tullut ylipäänsä erimitallista ainesta ja käsikirjan määräyksistä poikkeamisiin reagoidaan myös hyvin eri lailla; olankohautuksista varoituksiin. Se ei ole tyydyttävä tilanne ja kaukana ideaalitilanteesta.
KHO:n päätös ei perustu pelkästään kirkkokäsikirjan sanamuotoihin vaan myös siihen, että kirkko itse oli jo ennen avioliittolain muutoksen voimaantuloa 1.3.2017 pitänyt avioliittoa miehen ja naisen välisenä liittona ja sen jälkeenkin hylännyt avioliittokäsityksen laajentamista koskevan esityksen. Kirkon avioliittokäsitys ja -opetus perustuvat kirkon tunnustukseen, joka on määritelty kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. Kirkkolaissakin oli nimenomainen säännös kihlakumppanien sukupuolesta, mutta se jäi pois laista, kun kuulutuksista luovuttiin. Muutoksella ei tarkoitettu muuttaa avioliitto-oppia.
Risto Tuori. Näin asia on nyt. Pointtini on siis se, että kirkkokäsikirjan itsenäisen normin luonne on keskustelussa ollut usein ylikorostettu.KHO ei nojaa yksinomaan kirkkokäsikirjaan ja siinä toimii ihan korrektisti. Käsikirjaa kehitettäessä olisi tarpeen selvemmin tehdä ero substanssin ja muodon välillä.
KHOn käsityksen mukaan käsikirja on ohjeellinen ja että siellä selvästi määritellään ketä saa vihkiä.Jos muissa kohdissa on epäselvyyksiä niin se ei anna lupaa tulkita niitä kohtia jotka ovat selviä.
Mihin vedoten KHO olisi voinut tulla toiselaiseen ratkaisuun ja miksi? KHO rajasi tehtävänsä ja antoi päätöksen siitä mitä asia koski. Nyt pallo on takaisin kirkolla juuri niin kuin pitääkin.
Hirn. ”KHO rajasi tehtävänsä ja antoi päätöksen siitä mitä asia koski. Nyt pallo on takaisin kirkolla juuri niin kuin pitääkin”.
Tästä asiasta voimme ainakin olla samaa mieltä. Kirkon on itse selvitettävä näkemyksensä, kaikki muu olisi absurdia.
Markku Hirn. Tuo sana ”ohjeellinen” on hankala. Teologisanastossa ja juristin sanastossa ne tarkoittavat eri asioita. Teologin suussa ”ohjeellinen” tarkoittaa sitovaa ja noudatettavaa määräystä. Juristin suussa ”ohjeellinen” tarkoittaa, että se on menettelyohje siitä, miten on hyvä ja tarkoituksenmukaista menetellä, mutta sitovaa se ei välttämättä ole. Kirkkokäsikirjan ongelma on se, että siinä on asoita, jotka ovat sekä teologian että juridiikan kannalta arvioituina vain ohjaavia ja neuvovia ja sitten siellä on sitovia tai sellaisiksi tarkoitettuja normeja joita teologi kutsuu ohjeellisiksi ja juristi määräyksiksi. Se, keitä voidaan vihkiä avioliittoon, olisi selvempää säätää kirkkojärjestyksessä ja se miten käytännössä sitten vihkiminen toimitetaan, olisi selvempää olla kirkkokäsikirjassa. Näin vältyttäisiin tulkintaeroavaisuuksilta. Tässä sekottaa vielä sekin, että vielä ennen 1993 kirkkolakia monet menettelymääräykset olivatperäti kirkkolaissa ja siltä perulta on vielä selkeyttämistä tekemättä.
Samuel Kettunen
Kaanaan häissä vesi muuttettiin viiniksi, se oli sen tarinan tärkein tapahtuma. Se viini muuttui sittemmin vereksi. niinkuin usein voi käydä, jos paljon juo.
Minä juon mieluummin raikasta vettä solisevasta purosta, ei mene päähän, pysyy tolkku tallella.
Olen kyllä seurannut nykyisiä hääohjelmia, ja viini, tai mikä lienee päihdyttävä liemi tuntuu olevan hyvin tärkeällä sijalla. Mutta vielä ei olla arjessa, joka on pitkä matka.
Ymmärtääkseni KHO.n päätös perustui kirkon itsehallinto-oikeuden rajanvetoon. Tuomiokapitulilla on siis oikeus soveltaa valvontansa alaiseen papistoon kirkkokuriin perustuvia toimenpiteitä. Tämä mahdollisuus on uskonnonvapauden kannalta tärkeä, ja on hyvä, että perustuslain yli ei siis kävelty. Tämäntapaisten asioiden vienti maallisiin tuomioistuimiin on yleensäkin ongelmallista. Oikeusturva tosin edellyttää valitusmahdollisuutta, mutta sen toteuttamiseksi tuomiokapitulien ratkaisuja tarkistamaan ja oikaisemaan olisi syytä perustaa kirkollinen ylioikeus, jossa olisi edustettuna sekä juridinen että teologinen asiantuntemus.
Yrjö Sahama
”Kirkollinen ylioikeus ”
Eikö kirkollinen ylioikeus ole taivaassa, mutta ehkä se ei enää vastaa.
Toki, mutta tarvitaan myös täällä maan päällä laitos, johon mielestään aiheettomasti tuomitut papit voivat vedota saadakseen tuomiokapitulin kurinpidolliset toimet uudelleen harkittaviksi. Yleiseen oikeustajuun kuuluu, että kaikista kurinpidollisista päätöksistä tulee olla mahdollisuus valittaa. Nykyoloissa ei ole muuta muutoksenhakumahdollisuutta kuin maalliset oikeusistuimet, joilta ei voi odottaa teologiaan pohjautuvaa harkintaa, semminkin kun on aivan sattumanvaraista ovatko tuomarit edes kirkon jäseniäkään..
Yksi pita kebab maistui hyvältä. Ja lippalakki säästyi.
Hankala paikka, jos vihitään neutraalipareja , lähtevät kirkosta ne, jotka eivät kannata vihkimistä, jos ei vihitä, lähtevät kirkosta ne, jotka kannattavat vihkimistä.
Molemmissa tapauksissa verotulot vähenee, työpaikat ja palkat hupenee.
Eilen näyttää eronneen 140- sielua / ..veronmaksajaa.
Tutkimattomat ovat Herran tiet.
KHO ei ottanut kantaa siihen, onko kirkolla oikeus määritellä avioliittokantansa. Se kun ei ollut epäselvää missään vaiheessa. Kirkolliskokouksen 3/4 -osan enemmistö voi päättää että vihitään kaikki ja seuraava kirkolliskokous vastaavalla enemmistöllä päättää että eipä vihitäkään.
KHO otti kantaa tilanteeseen, jossa tuollaista 3/4-enemmistöä ei löydy kummallekaan puolelle. Minusta ratkaisu oli oikea. Esimerkiksi 1950 olisi kanta ollut itsestäänselvä, eikä kantaa ole tuollaisella muutoksella vaihdettu.
Juurikin näin. Kyse on kirkollisen toimituksen ehtojen entisellään pysymisestä, joka ei edellytä kirkolliskokoukselta mitään uutta päätöstä. Kannan muutos edellyttää 3/4 enemmistön.
KHO:n päätös oli hyvä. Se vahvistaa kirkon autonomiaa, ja voi olla yksi tekijä siinä pitkässä prosessissa, joka lopulta johtaa kirkon ja valtion eroon.
KHO:n päätöksellä ei ollut mitään vaikutusta kirkon autonomiaan. Siitä ei ole ollut epäselvyyttä ja KHO totesi sen mikä siitä jo tiedettiin ja hyvä niin. Vain sen KHO:n päätös ratkaisi, että Oulun tuomiokapituliilla oli lailllinen oikeus antaa pastori A:lle varoitus sen johdosta, että hän oli vuonna 2017 vihkinyt avioliittoon samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siitä ei ollut myöskään erimielisyyttä, että parin välille syntyi laillinen avioliitto A:n toimittamassa vihkimisessä.
Lopputulema tästä KHO:n päätöksestä on siis se, että tuomiokapituleilla on oikeus antaa papille varoitus tässä spn-liittojen vihkimisessä. Todennäköisesti jatkossa jotkut papit tuntevat olevansa eriarvoisessa asemassa hiippakunnasta riippuen koska toiset hiippakunnat antavat varoituksen ja toiset todennäköisesti eivät. Eli sitten jatkossa jauhetaan KHO:ssa kysymystä eriarvoisuudesta. Siellä olisi kyllä varmaan tärkeämpiäkin tapauksia vaan mitäs siitä, kun pappi lähtee taisteluun omantuntonsa puolesta antamaansa pappislupausta vastaan.
Piispoillahan ei ole mitää oikeutta toimia yksin, joten heidän mahdollinen kantansa asiaan ei paljoa paina. Ja hehän ovat valmiiksi erimielisiä kuten tiedämme. Siten tämä juttu jatkuu loputtomiin tai käy kuten arvoisa Risto Voipio mielestäni aikaisemmin kirjoitti, että ilman kirkolliskokouksen päätöstä ei mitään tapahdu. Tai tapahtuu se, että ilman mitään toimia kuten eronneiden vihkimisestä koskevassa kiistassa aikoinaan, asia vaan muuttuu käytännöksi ilman mitään muutosta kirkon ohjeisiin ja kaikki päättäjät pääsevät taas kerran kuin se sanonnan koira veräjästä.
Vain tuossa naispappeusasiassa ev.lut. kirkkomme on osoittanut erinomaista jämäkkyyttä. Jos et hyväksy naispappeutta niin eipä ole virkaan asiaa. Se on jotenkin ”kornia”. Se näyttää olevan suurempi rike kuin vastoin pappislupausta spn-parien vihkiminen. Mutta sehän ei tunnu olevan mikään ongelma mitä tulee näihin rikkureihin, kun taas nämä naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat kyllä sen nahoissaan tuntevat. Että sellainen ev.lut. kirkko meillä.
Tarja Aarnio. Nyt veit sanat suustani. En ole vieläkään saanut sulatettua ”piispallista kaitsentaa”, jonka seurauksena vanhan virkakäsityksen omaavat papit savustettiin Suomen luterilaisesta kirkosta.
Tasapuolisuutta on turha hakea!!!!
Risto Voipiolle totean, että KHO:n päätös oli tärkeä myös kirkon autonomian kannalta, koska Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden yhtenä perusteena oli se, ettei kirkkolakiiin tai järjestykseen ollut 1.3.2017 tulleen avioliittolain muutoksen johdosta lisätty säännöksiä vihittävien avioparien sukupuolesta. Tämä kirkon lainsäädäntöautonomian vastainen perustelu, jota toitettiin laajalti julkisuudessa muuallakin, tuli KHO:n päätöksellä selkeästi kumotuksi.
En yhdy Kaimani kantaan. Ei se ole ollut epäselvää, että kirkko voi itse autonomisen asemansa varassa päättää keitä sen viranhaltijat vihkivät avioliittolain tarkoittamaan avioliittoon kirkollisella vihkimisellä. Sehän on selkeästi sanottu avioliittolain perusteluissa ja eduskunta-asiakirjoissa. Sitäpaitsi tiedossa on, että keskeiset perustuslakiasiantuntijat ovat jo pitkään korostaneet kirkon autonomian laajuutta. Autonomia ei ole tämän asian pihvi ollenkaan, vaan se, oliko vai eikö ollut kirkon oma normisto sellainen, että sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten perusteella avioliittolain muutos olisi johtanut siihen, että papilla olisi oikeus vihkiä. Sen suuntaisia arvioita oppineet tohtorishenkilötkin esittivät, jopa kirkkohallituksen tilaamassa asiantuntijalausunnossa. Minusta tämän jutun keskeinen pihvi siis ei ollut autonomia ensinkään, vaan se oliko syntynyt tilanne, jossa vihkimisen suorittaneellas papille oli perusteltua antaa varoitus pappisvirkansa – siis kelpoisuuttaan olla pappina – velvoitteiden rikkomisesta vai ei. Pastori A kävi oikeustaisteluun, jossa hänen argumenttinsa eivät pärjänneet, koska KHO:n päätösvaltainen enemmistö katsoi, että tilanne oli niin selvä, että laillinen oikeus varoituksen antamiseen siinä tilanteessa oli olemassa. Jos hänen asianajajansa olisi kehottanut häntä vetoamaan silloisten ohjeiden ja tilanteen sekavuuteen, oikeusneuvos Aer tuskin olisi ollut yksin lausumansa kanssa. Jos Oulussa olisi itsekin katsottu, että pastori A:lle piti olla kristallinkirkasta, että hän ei vastoin esimiehen virkakäskyä saa vihkiä, hänelle olisi pitänyt antaa varoitus KL 6 luvun nojalla papinvirassaan tehdyn virkavirheen perusteella esivaiheena seuraavasta vihkimisestä napsahtaville potkuille. Se varoitus olisi jäänyt ilman muuta voimaan, koska siitä ei olisi voinut edes erikseen valittaa. Oulussa ei kuitenkaan ilmeisesti katsottu, että vihkiminen oli virkamiesoikeudellisessa katsannossa selkeästi vastoin pastori A:n papinviran velvollisuuksia ja siksi haluttiin antaa varoitus pappisviran velvoitteiden rikkomisen perusteella (KL 5 luku), joka helpommin menee KHO:ssa läpi, niin kuin menikin. Ja olennaistahan on nyt se, että kirkkoparka on samassa lähtökuopassa kuin ennenkin ja monta vuotta aikaa ja jäsenkuntaa on hukattu.
Voipio. ”Ja olennaistahan on nyt se, että kirkkoparka on samassa lähtökuopassa kuin ennenkin ja monta vuotta aikaa ja jäsenkuntaa on hukattu”.
En oikein osaa jakaa huoltasi näistä menetetyistä jäsenistä ja hukatuista vuosista. Kirkon sanoma koskee iankaikkisuutta, ja tahdon tarkastella asioita myös ajattomuuden näkökulmasta. Kirkon historia on parin tuhannen vuoden mittainen, ei ole syytä hytkyillä. Meidän elämä täällä maan päällä ei ole kovin pitkä suhteessa iankaikkisuuteen.” Hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus” sanoi apostoli. Koko tässä homoliittojen lobbaamisessa ollaan keskitytty etupäässä siihen, että vähemmistö saisi mieleisensä oikeudet ja tasa-arvoisen kohtelun jne. Minusta tällä huolella useimmiten näyttää olevan vain vähän tekemistä selujen pelastuksen kanssa? Kuitenkin kirkon työn fokus on juuri tässä. Nyt pelastussanoma on kadoksissa tai muuttunut tasa-arvosta ja ihmisten oikeuksista jauhamiseksi.
Antti Hämäläinen:
”Koko tässä homoliittojen lobbaamisessa ollaan keskitytty etupäässä siihen, että vähemmistö
saisi mieleisensä oikeudet ja tasa-arvoisen kohtelun jne. Minusta tällä huolella useimmiten
näyttää olevan vain vähän tekemistä selujen pelastuksen kanssa? Kuitenkin kirkon työn
fokus on juuri tässä. Nyt pelastussanoma on kadoksissa tai muuttunut tasa-arvosta ja ihmisten
oikeuksista jauhamiseksi.”
Muut yritykset ja yhteisöt kykenevät kyllä samanaikaisesti huolehtimaan omista tehtävistään ja tasa-arvo- et ihmisoikeuksista. Miksi ei kirkko?
Hämmästyttävää, että kirkossa tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat toisarvoinen seikka. Kuinka voimme
kokea tällaisen kirkon omaksi kirkoksemme.