Olli Seppälä kirjoitti Kotimaan pääkirjoituksessaan kirkollisen
tapakulttuurin muutoksesta. Hänen huomionsa pitänevät paikkansa.
Muutama seikka harmittaa Ehkä eniten hautajaiskukkien väheneminen. Etelästä on leviämässä Pohjanmaallekin tapa tuoda arkulle yksi ruusu. Se on ikävää monestakin syystä. Hautajaispappina ihailin usein kuorissa istuessani kukkalaitteiden kauneutta ja taidokkuutta.
Floristit ovat käsityöläisten aatelia. Kukkakaupoille hautajaiskukkien sitominen merkitsee kannattavuutta ja työn arvostusta. Sääli, jos kauniit kukkavihot vaihtuvat vähitellen valjuun mitäänsanomattomuuteen.
Syvemmin pohdittuna kyse on elämän arvostuksesta. Siunaamisen hetki on ainutkertainen yhden ihmiselämän kiteytys. Elämän arvostus näkyy tavassamme kuolla. Vanhain hoivassa tai sen puutteessa, saattohoidossa tai sen puutteessa ja viimein vainajan kunnioituksessa tai sen puutteessa.
Jos tapakulttuuri muuttuu, mitä se kertoo kulttuuristamme?
Kirjoitan tätä nojatuolissani katsellen parvekkeelta mahtavan Oulujoen sulautumista Hartaanselkään, siis mereen. Virran vääjäämätöntä menoa ei voi kääntää takaisin kohti yläjuoksua. Kulttuurikin näyttää yhdeltä tarkastelupaikalta toimivan samoin. Ikään kuin se olisi virran vuo, joka tuntee vain suuntansa ja vie mennessään Mutta ei se ole. Kulttuuri kääntelehtii ja puikkelehtii. Vielä tulee aika, jolloin ihmiselämää ei punnita yhdellä rupuisella ruusulla.
Itse toivon ruumiin tuhkaamista, ja tuhkan sirottemista satumaisen kauniiseen lehtometsikköön. Yksin olen tullut, ja yksin haluan myös lähteä. Ei mitään kivisiä muistomerkkejä sukulaisten kiusaksi. Ne tavan vuoksi viedyt kesä ja syksu kukat, ettei kukaan pääse sanomaan.
Miksi lehtometsikkö on tärkeä paikka? Sitä minä en tiedä, koska uskon sielun kuolemattomuuteen ja siihen, että sielu lähtee kuoleman hetkellä, ja jatkaa matkaansa sinne, minne sen tarkoitus on mennä.
Ruumiilla ei näin ollen ole merkitystä kuoleman jälkeen. Hautajaisia kuotenkin pidetään tavan vuoksi. Jostain syystä koen vapauttani rajoittavana tekijänä sen, että ruumiini tungetaan ruumistemppeliin ja naulataan kansi kiinni ja lapioidaan vielä kaksi metriä multaa päälle.
Kristuksen vapaus tarkoittaa minulle vankilaa kiinni naulatussa arkussa, josta ei ulospääsyä ole sille, joka sinne henkensä antaa.
”Mihin on kappelista kiire? ” Seuraava siunaustilaisuus on odottamassa. Ajaksi on annettu puoli tuntia per siunaus. Ei siis ole omaisten vika.
Kyseessä on pilkanteko kun vertaisjäsenmaksusta on huolehdittu.
Normaali väli on kaksi tuntia. Ja jos on odotettavissa paljon osallistujia, seurakunta varaa enemmän aikaa
.