Juhannuksen aikaan kesällä 1941 alkaneen jatkosodan hyökkäysvaiheen ja asemasotavaiheen jälkeen keväällä 1944 rauhan solmimisen yritykset kariutuivat. Sen jälkeen Neuvostoliitto aloitti 70 vuotta sitten 9. kesäkuuta 1944 suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Taustalla oli Normandian maihinnousu, liittoutuneiden eteneminen ja Saksan nopea heikkeneminen.
Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella
Massiivinen puna-armeijan hyökkäys johti Kannaksella aluksi rintaman murtumiseen ja Viipuri menetettiin kymmenessä päivässä armeijan peräytyessä osin suunnitelmallisesti ja osin sekasortoisesti. Joukot ryhmitettiin uudelleen puolustukseen ns. VKT-linjalle. Maamme armeijan ratkaisevat ja viimeiset suuret puolustustaistelut alkoivat 20. kesäkuuta tienoilla ja ne jatkuivat heinäkuulle noin kuukauden taukoamatta.
Valtavien ja epäinhimillisiä ponnistuksia sekä suuria tappioita vaatineiden taistelujen jälkeen puolustus piti eikä silloinen vihollinen murtautunut linjojen läpi, mistä sen olisi ollut helppo päästä maamme itäosiin ja edelleen etelässä myös Helsinkiin. Äyräpään-Vuosalmen taistelut käytiin 21.6.-19.7. Tali-Ihantalan taistelu tunnetaan pohjoismaiden suurimpana taisteluna. Siitä tehty elokuva nähtiin hiljattain televisiossa. Torjuntavoitot saavutettiin myös Laatokan pohjoispuolella. Sielläkin taisteltiin kovaa, vaikka puna-armeijan hyökkäyksen painopiste olikin Kannaksella
Menneiden tapahtumien nostamat mietteet
70 vuoden takaiset tapahtumat nostavat monenlaisia mietteitä. Synnyin itse vain 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen itsenäiseen Suomeen. Toisin olisi ollut, jos tapahtumat olisivat kesä-heinäkuulla 1944 menneet toisin. Maamme johtoa ja sodanjohtoa voi kritisoida jatkosodan hyökkäysvaiheen ja sen laajuuden osalta. Vanhan rajan ylittäminen ja Itä-Karjalan valtaus olivat ehkä virhe, mutta sodan loppuasetelmaa ne eivät varmaan muuttaneet. Stalin halusi Suomen vallattavaksi ja miehitettäväksi, kun sota oli kerran alkanut eikä rauhaan oltu päästy. Vasta rajut taistelut ja suomalaisten torjuntavoitot muuttivat arvioiden mukaan tuon asetelman ja pääsy rauhaan oli mahdollista elo-syyskuulla 1944. Jatkosota päättyi 19.9.1944.
Peräytymistaistelut ja torjuntavoitot ovat tulostensa ja niissä osoitetun urheuden vuoksi kunniakas ja hohdokas osa maamme ja puolustusvoimiemme historiaa. Toinen puoli asiaa on se hirvittävyys, minkä keskellä molempien maiden taistelijat joutuivat taisteluissa elämään – ja myös kuolemaan. Tykistössä palvelleena tiedän tai voin kuvitella, mitä tykin räjähtävä ammus ja sen sirpaleet ja palat saavat osuessaan ihmisessä aikaan. Ne haavoittavat usein kuolettavasti tai repivät kappaleiksi. Räjähdysten äänet ja paineaallot tekivät omaa vaikutustaan kevyempien aseiden ja pommien ohella. Kesän 1944 taistelijat joutuivat olemaan monenlaisten aseiden hirvittävän tulen alla ja kohteena.
Taistelijoiden osa ja kotirintama
Torjuntataisteluissa kaikki eivät kestäneet. Osa harhailleista oli peräytyvien joukkojen osastonsa kadottaneita ja osa tasapainonsa kadottaneita. Muina sodan aikoina myös kaatuneiden huolto toimi niin, että kaatuneet saatiin omien seurakuntiensa multiin. Kesän 1944 taisteluissa kentälle jäi kaatuneina tai kadonneina paljon taistelijoita. Osa eloon jääneistä joutui sotavangeiksi. Kentille jääneitä on etsitty ja löydetty sekä tuotu siunattaviksi sankarihautausmaihin. Sotaan joutui sen loppuvaiheessa nuorimpana ikäluokkana alkuvuonna 1926 syntyneitä nuorukaisia, jotka olivat siis tuolloin 18-vuotiaita ja vailla sotakokemusta.
Kotirintaman tuntoja voi kysellä tuona aikana eläneiltä ja vielä elossa olevilta. Varmasti oli pelkoa, mutta oli myös sitkeyttä olla mukana yhtenä rintamana maamme puolustamisessa. Sotien aikaan oli paljon rukousta. Jumalan liittäminen sotaan ei ole kuitenkaan yksioikoisen helppoa. Ehkä lyhyesti voi todeta, että Jumala on sodassa ja rauhassa pienen ja kärsivän ihmisen puolella, oikeuden ja rauhan puolella. Ei ole väärin rukoilla hädässä ja sitä tehtiin noin aikoina rintamilla ja kotona.
Pääsy rauhaan ja tämän ajan johtopäätökset
Saavutettu rauha johti sekä itsenäisyytemme säilymiseen että alueluovutuksiin. Nykyiset rajamme piirrettiin. Osa evakoista lähti toista kertaa Karjalasta ja tällä kertaa lopullisesti. Kesän 1944 taisteluissa suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Puna-armeijan tappiot olivat arviolta noin kaksinkertaiset. Maamme sankarihautausmaiden kivistä voi löytää kuolinpäivien kohdilta paljon päivämääriä kesä-heinäkuulta 1944.
70 vuoden takaisista tapahtumista voi hyvin rajusti tiivistäen nostaa ehkä kaksi asiaa. Ensinnä: Suomi on maa, jota kannatti ja kannattaa puolustaa ja jonka vuoksi puolustusvalmius on säilytettävä. Toiseksi: Sota on hirveä asia ja siksi voi toivoa ja rukoilla, ettei maamme joudu koskaan enää sotaan. Rauhaa kannattaa edistää ja nyt elämme hyvinä naapureina entisen vihollisemme kanssa.
Omistan tämän kirjoituksen Vuosalmella taistelleelle ja 11.7. 1944 siellä kadonneelle isäni veljelle Uuno Loikkaselle, muille noissa taisteluissa kadonneille, kaatuneille ja taistelleille. Isäni veli jäi ilmeisesti Vasikkasaareen, jossa osa viimeisistä Vuosalmen taistelijoista oli ennen uuden puolustusaseman vakiintumista.
Keväällä 1945 päättyneen Lapin sodan jälkeen on eletty 70 rauhan vuotta itsenäisessä Suomessa. Siitä voimme olla erittäin kiitollisia.
Toivo Loikkanen
Historiatietojen lähteinä yleistiedon ohella Wikipedian artikkelit: Jatkosota ja Äyräpään-Vuosalmen taistelut
Toivo Loikkanen: ”Omistan tämän kirjoituksen Vuosalmella taistelleelle ja 11.7. 1944 siellä kadonneelle isäni veljelle Uuno Loikkaselle, muille noissa taisteluissa kadonneille, kaatuneille ja taistelleille. Isäni veli jäi ilmeisesti Vasikkasaareen, jossa osa viimeisistä Vuosalmen taistelijoista oli ennen uuden puolustusaseman vakiintumista.”
Toivo Loikkanen: ” Ei ole väärin rukoilla hädässä…”
Hieno blogi Toivo Loikkaselta. Toden totta, 1944 oli alkanut ryssän suurhyökkäys Ryssällä oli valtavasti enemmän miehiä ja kalustoa kuin suomalaisilla .Kesä-heinäkuun taisteluissa 1944 Vuosalmi taipui vaan ei taittunut. Ryssä pysäytettiin siellä samoin kuin Ihantalassa, Tienhaarassa ja muualla Viipurinlahdella.
Muistan, että Vuosalmea puolusti Adolf Erik Ehrnrooth, eversti.
Sankarien rohkeus petti ja heidän selkänsä taipui ässälle rähmälläänolon vuosina Kekkoslandiassa, eikä silloin maattu rähmällään kk:n takana. Mikä ikuinen häpeä, eikä se ole vieläkään poistunut Suomen kansan yltä, se henki, meinaan.
Kunnia myös niille, jotka seisoivat selkä suorana silloin kun vuorineuvoksen titteleitä jaettiin ja pääministerin virkoja haettiin.
Kansa vailla itsetuntoa joutuu toisten palloteltavaksi.Sitä halveksivat kaikki.
Jussi A, nykyisin r-kirjaimella alkava nimitys naapurimaan ihmisistä on haukkumasanaksi tarkoitettu. Siksi en toivo sitä käytettävän. Muuten kiitos kommentistasi.
Suomen itsenäisyyttä ja laillista demokraattista yhteiskuntajärjestelmää puolustaneiden sukupolvien ansioista olemme saaneet syntyä vapaassa maassa.
Jatkosodan aloittanut Neuvostoliiton suurpommitus ei kohdistunut Suomen eikä Saksan armeijan lyömiseen, vaan pääasiassa pääkaupunkiin ja siviilikohteisiin, mikä on yksi hyökkäyssodan tuntomerkeistä ja sen mukainen, mitä A.A. Ždanov oli sanonut Neuvostoliiton korkeimmassa sotaneuvostossa kesäkuussa 1941: ”Olemme tulleet voimakkaiksi ja voimme ryhtyä aktiivisempaan tehtävien suorittamiseen. Sodat Puolassa ja Suomessa eivät olleet puolustussotia. Olemme jo lähteneet hyökkäyksellisen politiikan tielle.” (Suomen Sotahistorian Komissio ry: Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, s. 98; Jyväskylä 1991)
Venäläistutkijoiden Barysnikov & Barysnikovin mukaan suurpommitus tapahtui Neuvostoliiton korkeimman sotajohdon määräyksestä ja oli ennakoiva sotatoimi . Pommituskäsky toteutettiin Saksaa ja sen liittolaisia vastaan alkavan sodan toimintasuunnitelmien (päivätty 15.5.1941) mukaan ja Stalin oli vahvistanut asian lopullisesti 24.6.41 (Barysnikov: Leningradin piiritys ja Suomi 1941-1944)
Venäläistutkija Juri Gorkovin mukaan Venäjän yleisesikunta oli antanut sotilaspiireille seuraavat asiaa koskevat käskyt:
– Leningradin sotilaspiiri (Leningradski wojenny okrug, LWO) 14.5.1941, nro 503 912
– Baltian sotilaspiiri (Pribaltiski wojenny okrug, PribWO) 14.5.1941, nro 503 920
– Läntinen erikoissotilaspiiri (Sapadny ossoby wojenny okrug, SapOWO) 5.5.1941, nro 503 859
– Kievin erikoissotilaspiiri (Kijewski ossoby wojenny okrug, KOWO) 5.5.1941, nro 503 862
– Odessan sotilaspiiri (Odesski wojenny okrug, OdWO) 6.5.1941, nro 503 874.
Takarajat käskyjen työstämiselle sotilaspiireissä olivat esitetyssä järjestyksessä 25.5.41, 30.5.41, 25.5.41 ja 25.5.41. Ylimmän johdon taholta oli olemassa määräys, jonka mukaan liikekannallepanoon, keskitykseen ja kehittämiseen (sotilaspiireissä) tarkoitettu aika oli 25-30 päivää. Siinä ajassa armeijoiden oli pantava käskyt täytäntöön.
Neuvostoliiton puolustussuunnitelmiin oli Juri Gorkovin mukaan Venäjän sisällissodan ajoista kuulunut määräys, johon sisältyi liikekannallepano ja joukkojen keskittäminen ja valmius ryhtyä ratkaisevaan hyökkäykseen joukkojen keskittämisen jälkeen. Tämän piti tapahtua sen jälkeen, kun maahan oli hyökätty. Kuinka tämä käsky toteutui talvisodan aloittaneissa Mainilan laukauksissa?
Jatkosodan alun pommituskartta löytyy osoitteesta http://militera.lib.ru/h/hazanov_db2/s06.gif
Pahoittelut blogin kirjoittajalle siitä, että Kannaksen puolustustaisteluista poiketen otin kommentissani esille sodan alkutapahtumat, mutta mielestäni asia on tärkeä, koska Ždanov oli sanonut vaatiessaan sota-ajan valtiojohdolle langetettuja sotasyyllistuomioita, että oikeastaan syytetyt olisivat ansainneet kuolemantuomion koska ”he väittävät Neuvostoliiton aloittaneen sodan”.
Teheranin konferenssikaan ei tehnyt päätöstä Suomen sotasyyllisyydestä, koska Suomen katsottiin olevan vapaa demokraattinen maa, joka teki yhteistyötä Saksan kanssa Neuvostoliiton väkivaltaisen aggression jälkeen, ei ollut liittynyt Kolmen vallan sopimukseen eikä julistanut sotaa yhdellekään liittoutuneista maista.
Johtopäätös oli, että Suomelta ei voi vaatia Saksan ja Japanin kaltaista ”ehdotonta antautumista”, vaan päätös asiasta jäi Neuvostoliiton ja Suomen väliseksi.
Kas, on sama nimi loukkaamaton, kun vaihtaa y:n tilalle u:n.
Keskustelua ei synny.
Samana vuonna kun maailma oli sodassa ja suomalaiset pelkäsivät hilluvia matruuseja ja punaisia ja heidän ”svabodaansa” kyllästymiseen asti, alkoivat ruotsalaiset tutkia sankarikuningas Kaarle XII:n kalloa.
Suomalaisia he eivät uskaltaneet auttaa sisäpoliittisista syistä, mutta tekivät Ahvenanmaalla seuraavana keväänä saman mitä nyt tapahtui Krimillä.
Ruotsille on kallon tutkiminen riittänyt, vaikka ei vieläkään tiedetä, kuoliko kuningas linnan valleilta tulleeseen falconetin kuulaan, vai oliatko asialla omat…
Suomeakaan eivät menneiden sankaritöiden kunnia auta, jos kansallinen itsekkyys ja itsetunto puuttuvat.
jorma ojala :”Kas, on sama nimi loukkaamaton, kun vaihtaa y:n tilalle u:n.”
Tarkoitatko ryssä-sanan käyttöä? Punaorvon pojaksi syntynyt isäni puhui aina ryssästä, kun tarkoitti sitä diktatuurihalintoa, jonka vallankäyttö tuomitaan tuossa alla olevassa lainauksessakin. Entisessä kotikylässään asuneita venäläisiä, joiden kanssa hän ystävystyi niin, että he vierailivat kotonammekin, hän ei koskaan sanonut ryssäksi.
”Marseillesin kongressin päätösten joukossa oli sellaisia, joilla on hyvin tärkeä periaatteellinen sisältö. Tässä kongressissa tuli ensimmäisen kerran esille Sosialistisen Internatsionaalin kanta kommunismiin ja Neuvosto-Venäjään nähden. Tämä korkeimman kansainvälisen elimen kannanotto niin tärkeässä asiassa selvitti sen, että sosialistisen maailman on erotettava kommunistinen diktatuuripuolue ja Neuvosto-Venäjä toisistaan. Käytännöllisessä politiikassa tämä sosiaalidemokraattinen kanta on jo tullut aikaisemminkin esille vaikka ei ollut vielä lopullisesti formuloitu. Marseillesin kongressi on tämän tehnyt. Se on suhtautunut myönteisellä tavalla Neuvosto-Venäjään (Venäjän kansaan) vaatimalla edelleenkin sen suojelemista aseellisista interventsioneista ja hyökkäyksistä, mutta se on suhtautunut kielteisellä tavalla kommunistiseen hallitusvaltaan, jota se syytti vähemmistödiktatoorisesta hallitustavasta, pitäen sitä sodalle vaarallisena lähteenä ja vaatien hallitusvallalta poliittisten vapauksien palauttamista.” (Työväen kalenteri 1926)
Tuula: Kiitos kommenteistasi. Historian tutkijat ovat löytäneet myös Stalinin käskyn, jolla hän määräsi rajaseudun kirkkoja ja kirkonkyliä pommitettavaksi jatkosodan alkuvaiheessa. Myös oman kotipaikkani, Kesälahden kirkko tuhoutui tuollaisessa pommituksessa kesällä 1941, samoin tuhoutui paljon itärajan alueen kirkkoja aina Lappia myöten. Noita kirkkoja rakennettiin sitten Amerikan luterilaisten tuella uudelleen 1950 paikkeilla.
Jorma: Kansallista itsetuntoa tarvitaan, mutta ei välttämättä itsekkyttää eikä ainakaan yltiönationalismia. Ihaillen olen seurannut sivusta, miten Viross suurin osa kansasta on säiöyttänyt kansallisen itsetuntonsa ja kulttuurinsa. Tosin osa väestä siellä meni neuvostohallinnon kelkkaan ja nyt taas puhaltavat hyvinkin läntisen tullet mm. Nato-jäsenyyden myötä.
Mitähän tuo Loikkanen mahtaa tarkoittaa ylitöisänmaallisuudella?
Muistan kyllä, 1970-luvulla se tarkoitti lattiamattona olemisen vastakohtaa se yltiöisänmaallisuus
.
Kumma juttu; Kun itänaapurissa puhutaan yltiöisänmaallisuuden hengessä, virittää vähintään torviseitsikko päätteeksi
”Suuren ja mahtavan”.. meillä edes siivu samasta asiasta saa humanistit hakemaan hyllystä Eirik Hornborgin puheet Sotasyylisyysoikeudessa..
Tasan eivät mene onnen lahjat…
Aion olla hieman kyyninen ja muistuttaa sotimisen luonteen kehittymisestä. Preussilainen kenraali ja sotateoreetikko Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz hahmotteli aikoinaan tilanteen, jossa sota on moraalisesti rajoittamatonta, absoluuttista sotaa. Ryhdikäs kenraali Erich Ludendorff tutustui aiheeseen ja vuonna 1936 julkaisin opuksen Der Totale Krieg, jossa Clausewitziä mukaillen asemoi siviiliyhteiskunnan kokonaisuudessaan mukaan sodankäyntiin. Näin ollen sotaoperaatioiden kannalta ei ollut syytä rajoittaa toimintaa pelkästään armeijoita vastaan, vaan koko vihollisen yhteiskunta kaikilla tasoilla muodostui sotilaallisesti relevantiksi kohteeksi.
Ryhdikäs kenraali Erich kuoli näkemättä mitä asia tarkoittaa käytännössä, sillä sekä akselivallat että liittoutuneet sovelsivat tätä sodankäynnin tapaa vapaamuotoisesti toisiaan vastaan. Clausewitzin moraalisesti rajoittamaton toiminta ja sen ulottaminen Ludendofmaisesti koskemaan koko omaa ja samalla vihollisen yhteiskuntaa toteutui esimerkillisellä tavalla vaikkapa Tokion palopommituksissa, Saksan kaupunkien pommituksissa, sekä saksalaisten otteissa Neuvostoliittoa vastaan.
Sittemmin sodankäynti on muuttunut. Totaalinen sota edellyttää poliittisesti riittävän uniformista kansakuntaa ja sellaista ei enää Pohjois-Korean lisäksi taida juuri tällä hetkellä löytyä mistään. Rajattu sodankäynti on nykyisin suosittua. Muuan amerikkalaissotilas kommentoi ensimmäisen Persianlahden sodan aikaista ”USA is in war” -lausetta vapaasti käännettynä kutakuinkin, että ”Ei USA ole sodassa, USA:n armeija ja laivasto saattaa olla sodassa, mutta muut ovat shoppailemassa.” Vaikka tämä lause avautuu pariinkin eri suuntaan, se kertoo mistä on kyse.
On virhe soveltaa nykyaikaista sodan moraali- ja toimintakäsitystä vaikkapa Talvi- ja Jatkosotaan. Nykyisin valtioiden välisten sotien tarkoitus on turvata ja varmistaa kansainvälisten korporaatioiden kautta kansakuntien tarvitsemat aineelliset edut, kun esimerkiksi toisessa maailmansodassa oli mukana tämän lisäksi kansakuntien tuhoamiseen liittyvä elementti oleellisena sodankäynnin tavoitteena. Tämä johtui toisen maailmansodan korostetusti ideologisesta luonteesta.
Mitä sodanjälkeiseen aikaan ja itään rähmällään oloon tulee, voimme arvioida sitä kuinka hyvin Kuuba on menestynyt ison naapurinsa kanssa. Etumerkkiä vaihtamalla voimme jossitella olisivatko Neuvostoliittolaiset ”ryssineet” oman Sikojenlahden maihinnousunsa. Suomen Venäjäpolitiikka on omasta mielestäni ollut menestystarina kaikilla mittapuilla. Kauppaa voitaisiin kyllä tehdä itään paljon enemmän tosin. Syy tähän lienee meidän syvään juurtuneessa epäluulossa ja Venäjävihamielisyydessä, eli ideologiassa.
Tämä on Suomen edun vastaista ja erittäin valitettavaa.
Mitä NATO:on tulee, sen aika alkaa olla lopuillaan EU:n yhdistymiskehityksen myötä. USA:n etu ja EU:n etu ei todellakaan mene aina yksiin ja tämä tulee johtamaan NATO:n hajoamiseen oman arvaukseni mukaan parin kymmenen vuoden sisällä.
Toisin kuin esimerkiksi iltapäivälehdistö antaa ymmärtää, Venäjä ei muodosta turvallisuusuhkaa Suomea kohtaan. Suomen etua uhkaavat aivan muut tahot. Niistä merkittävin on tällä hetkellä uusliberaali markkina ja sen toimijat sekä sitä tukeva äärioikeisto. Äärivasemmistohan on kutistunut olemattomiin ilman ulkoparlamentaarista voimaa.
René Malmström :” Suomen Venäjäpolitiikka on omasta mielestäni ollut menestystarina kaikilla mittapuilla. Kauppaa voitaisiin kyllä tehdä itään paljon enemmän tosin. Syy tähän lienee meidän syvään juurtuneessa epäluulossa ja Venäjävihamielisyydessä, eli ideologiassa.”
Kauppaa voitaisiin varmasti tehdäkin [ja myös tehdään], kunhan veronmaksajat vaan maksavat viulut kuten biletaraalisen kaupan K-takuiden aikanakin tehtiin. Venäjä ei tunne yritysten investointisuojaa ja meillä on esimerkiksi Fortum, joka ilmeisesti sähkönkuluttajienkin rahoilla on tehnyt Suomen suurimman investoinnin Venäjän markkinoille puhumattakaan Itellasta, jonka maksamaa ylisuurta hintaa investoinneista on ”vähin äänin” korjattu taseiden alaskirjauksella.
Kun olen henk.koht. joskus saanut puhelimitse tappouhkauksen Venäjältä vain sen vuoksi, kun vaadin, että tehtyjä kauppasopimuksia on noudatettava, suhtaudun sopimuksia noudattamattomaan Venäjän kauppaan ja tuon kaupan mm. Finnveran vientitakuiden kautta syntyvien luottotappioiden jatkuvaan maksattamiseen veronmaksajilla kielteisesti puhumattakaan veronmaksajien rahoilla rakennetuista pienteollisuusalueista, joissa mielestäni on kysymys siitä, että myös suomalaisille pk-yrityksille tarjotaan yhteiskunnan tukemana mahdollisuus siirtää työvoimavaltaisien tuotteiden valmistusta ja alihankintaa edullisemman kustannustason olosuhteisiin lähialueille.
René ilmeisesti tahtoi siirtää historian arkistokaapin niin hyvään paikkaan, ettei sitä enää tarvitse siirtää?
Minusta tuo korporaatioiden etujen puolesta käyty sota nähtiin jo vv. 1914-1918. Silloinhan kukaan ei uhannut ketään, mutta Saksan talous kasvoi liian tehokkaaksi.
Kiinassa käyty oopimusota 1800-luvulla perustui pelkkiin taloudellisiin intresseihin ja niistä kiistelemiseen. Samaan kategoriaan pistäisi Japanin sodat Mantshurisassa ja myöhemmin USA:n kanssa…..
Venäjän politiikkamme menestys on mielestäni hiukan eri asia kuin politiikan optimi kansallisen edun näkökulmasta.
Se politiikkahan on ollut koko ajan reaktiivista suhteessa suurvallan aloitteellisuuteen.
Jostain kumman syystä unohdetaan tämä reaktiviisuus, tapahtumiin ja toimenpiteisiin, jotka ovat täysin meistä itsestämme riippumattomia. Ne olisivat toteutuneet joka tapauksessa, olisimmepa aikaisemmin toimineet toisella tavalla tai jättäneet kokonaan toimimatta.
Syyllisyys jostain syystä miellyttää suomalaisia.
Mietin lopuksi. pitääkö sitten Renén ajatuksissa olla äärioikeistolainen voidakseen ymmärtää, että
kakun jakamisen politiikka on Suomessa tullut tiensä päähän.
Rakenteita ei voi jättää uudistamatta siitä syystä, että se vähentää ostovoimaa tai asettuu jonkun ryhmän etuja vastaan..
Tosiasioilta voi vielä hetken sulkea silmänsä, mutta viimeistään ekologiset tekijät tulevat muuttamaan käsitykset hyvinvoinnista, ostovoimasta ja oikeudenmukaisuudesta.
Toivo L.: ”Kansallista itsetuntoa tarvitaan, mutta ei välttämättä itsekkyttää eikä ainakaan yltiönationalismia.”
Prikulleen samaa mieltä. Sotaa ei tule ihannoida, mutta kummiskin oman historian tunteminen antaa hyvän pohjan tiedolle miten nykyisyyteen on tultu.
Itsenäisen Suomen tie on ollut pahuksen kivinen ja raskas, mutta kummallisesti myös menestyksekäs.
Nyt tänään elämme aivan toisenlaisessa Suomessa kuin reilut 70 vuotta sitten.
Me voidaan vapaasti, kenenkään estämättä ja ketään pelkäämättä kertoa, mistä talvisodassa ja jatkosodassa oli kysymys. Kuten myös siitä, minkä sodan kokenut ikäpolvi oli aina sydämessään tiennyt, mutta jonka sanomista oli monesti vältetty.
>>>Me voidaan vapaasti, kenenkään estämättä ja ketään pelkäämättä kertoa, mistä talvisodassa ja jatkosodassa oli kysymys>>>
Ei tuosta ole iloittu enempää kuin 24 vuotta.
Sen luulisi vähentävän tyytyväisyyttä.
Yltiöisänmaallisuutta ei olekaan, ellei ole tarkoitus tehdä kansallista itsemurhaa.