”Mitä te haluatte, että minä teen teille?” (Matt. 20:32.) Kysymys on pysäyttävä. Se tekee kysymyksen kohteen näkyväksi itselleen. Matteuksen evankeliumin kertomuksessa Jeesus kohtaa kaksi apua pyytävää sokeaa. Siitä huolimatta, että voisi olettaa Jeesuksen tietävän, mitä sokeat häneltä pyytävät, Jeesus kääntyy heidän puoleensa ja kysyy sitä heiltä.
Apua pyytävä muuttuu passiivisesta avun kohteesta omat tarpeensa ja toiveensa sanoittavaksi toimijaksi. Samanlaiselle näkyväksi tekemisen periaatteelle rakentuu myös Taiwanissa toimiva huumevierotukseen erikoistunut keskus. Vaikka avuntarve esimerkiksi päihdeongelman hallinnassa on ilmiselvä, kuntoutuksen tulee perustua asiakkaan tarpeita, toiveita ja omanarvontuntoa kunnioittavaan toimintaan.
Taiwanilla on neljä Armon majataloksi kutsuttua huumevierotuskeskusta. Keskuksista kaksi on suunnattu aikuisille miehille, yksi syrjäytymisvaarassa oleville 12-20 vuotiaille lapsille ja nuorille ja yksi naisille. Lähetysseura aloitti päihdetyön Taiwanissa vuonna 1993, jonka jälkeen toiminta on vakiintunut ja saanut huomattavaa kannatusta seurakunnan jäseniltä ja paikalliselta yhteisöltä.
Tapasin palkittua keskusten toiminnanjohtajaa Kuoyang Leeta maaliskuussa. Olen päässyt tutustumaan päihdetyöhön myös Suomessa, ja huomasin paljon yhtymäkohtia verrattuna suomalaiseen päihdetyöhön. Työtä tehdään suurella sydämellä, yhdessä suunnitellen ja hyvällä huumorilla. Kuten auttamisen alalla yleisestikin, myös päihdetyöntekijöillä on usein taustalla oma tai lähipiirin kokemus. Kun elämä on kerran painanut alas, mutta uusi suunta on löytynyt, se näkyy ihmisten valoisassa ja elämänmyönteisessä asenteessa.
Naisten kodissa, Tabitha-keskuksessa, meidät otettiin vastaan kahvi- ja leivonnaistarjoilulla. Juttelimme henkilökunnan ja kodissa asuvien naisten kanssa. Tunnelma oli leppoisa ja vaikeistakin asioista puhuttiin hyväksyvässä ilmapiirissä. Päihteitä käyttävien naisten asemaa kuvattiin hankalaksi: he kärsivät sekä päihdeongelmasta että sukupuoleen liittyvistä rajoitteista.
Koska naisen velvollisuutena pidetään perheestä huolehtimista, heiltä odotetaan muiden asettamista itsensä edelle, silloinkin, kun he tarvitsisivat apua ennenkaikkea itselleen. Suku saattaa edellyttää, että naiset huolehtivat perheistään myös toipilasaikana. Siinä missä miesten päihdeongelma tulee näkyväksi, kun he eivät kykene huolehtimaan itsestään, naisten ongelma tulee näkyväksi, kun he ovat kyvyttömiä huolehtimaan muista. Kärjistäen voi todeta, että miehet elävät itselleen, naiset muille. Niinpä oma hyvinvointi saattaa olla viimeinen huolenaihe myös naiselle itselleen.
Päihdeongelma leimaa naisia eri tavoin kuin miehiä. Päihdeongelmainen nainen kantaa voimakkaampaa häpeää ja yhteisönsä stigmaa. Yhtymäkohtia suomalaiseen kulttuuriin on paljon. Suomessakin miesten päihdeongelma saatetaan kuitata ”pojat on poikia” -tyyppisellä asenteella, mutta naisen juomista kauhistellaan. Miehen on helpompi palata takaisin ”mokattuaan”, mutta naiseen samat valinnat jättävät pysyvän leiman. Meille kerrottiin, että Taiwanissa parantunut alkoholisti kelpaa puolisoksi, jos hän on mies, mutta naisen kohdalla näin ei välttämättä ole.
Sekä suomalaisessa että kiinalaisessa kulttuurissa elämänhallinnan menettämiseen liittyy voimakasta häpeää. Meille elämäntarinansa jakaneen naisen tarina on tuttu myös suomalaisille: päihdeongelmaa piilotellaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Naisen tarina eteni rikkauksista ryysyihin ja sieltä uuteen, merkityksellisempään elämään. Tarve näytellä menestyneen bisnesnaisen roolissa ja ylläpitää kulisseja sekä itselle että muille on samaistuttava. Päihdeongelman kanssa kamppaileva ihminen nähdään helposti epäonnistuneena, taakkana yhteiskunnalle.
Elämänhallinnan menettämiseen liittyvä häpeä myös paljastaa jotain oleellista kilpailua ja taloudellista menestystä ihannoivasta kulttuurista. Hauras kapitalismi menestyy vain, jos se onnistuu häpäisemään uhrinsa hiljaisiksi. Häpeä ylläpitää valtarakenteita: se kiinnittää huomion ”epäonnistuneeseen” uhriin sen asemesta, että huomio kiinnittyisi itse ongelmaan: pikavoittoja tavoitteleva kulttuuri kuluttaa käyttäjänsä loppuun.
Kun kovien paineiden alla elävä yksilö murtuu, häpeän kulttuuri tekee hänestä sosiaalisen paarian, jolloin puhtaasti taloudellista voittoa ihannoivan elämäntavan tyhjyys ja raadollisuus jää paljastamatta. Kun kyky ylläpitää menestyksen mittareita murenee, jäljelle jää perustarve tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi.
Huumevieroituskeskuksissa arkea eletään yhdessä. Asioista päätetään yhdessä keskustellen, oli kyseessä sitten arvot ja visio tai päivittäinen ohjelma. Työntekijät eivät oleta, että he tunnistaisivat asiakkaiden tarpeet häntä itseään paremmin.
Kun asiakkaat ovat aktiivisesti mukana toiminnan suunnittelussa, myös heidän omanarvontuntonsa ja käsitys itsestään oman elämänsä päätöksentekijänä palautuu. Yhdessä keskustelemisen kulttuuri tekee asiakkaan näkyväksi niin itselleen, kuin muille. Tällainen kokemus vastaa ihmisen syvimpiin perustarpeisiin: hän saa olla sellainen, jollainen hän syvimmältä olemukseltaan on.
Oma elämän varjojen näkeminen avaa silmät myös muiden kärsimykselle. Vertaistuen avulla häpeä väistyy ja armollisempi suhtautuminen sekä itseen että muihin kasvaa. Häpeästä vapautuminen voi muuttaa myös yhteiskunnan rakenteita ja luoda välittämisen kulttuuria, jossa menestystä ei ole tarpeen mitata.
Ilse Paakkinen, teologian tohtori (kuvassa toinen vasemmalta)
Suomen Lähetysseuran alueellinen kirkollinen koordinaattori Hongkongissa
Hyvää työtä päihteettömyyden edistämiseksi Taiwanilla on siis tehty jo neljännesvuosisadan ajan. Turvallisia askeleita myös jatkossa niin omasta elämästään uutta vastuuta ottaville miehille, naisille, lapsille ja nuorille kuin heidän rinnallakulkijoilleen!