Vanhoillislestadiolaisuuden varmaan tärkein opinkohta on ripittäytyminen, jota olen vastikään kuullut nimitettävän termillä Tahrateologia. Sen mukaan uskovainen pysyy uskovaisena ja taivaskelpoisena puhdistautumalla synneistä, matkan vioista ja virheistä, kiusauksista, epäilyksistä ja tottelemattomuuksista pyytämällä ja uskomalla syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Lyhyesti: ripittäytymällä. Eräs edesmennyt puhuja kirkasti asiaa seuraavilla sanoilla aikoinaan:
”Vahvistakaa kuulkaa, veljet ja sisaret, veren merkkejä tunnon päällä. Peskää pyykkiä vielä, nyt on pyykinpesun aika. Vahvistakaa veren merkkejä sen tähden, että tämä maailma ja aivan erikoisesti synti pyrkii noita veren merkkejä haalistamaan. On tärkeä, että me noita veren merkkejä vahvistamme tuntomme päällä.”
Saman asian, hieman eri sanoin voimme lukea uusimmasta Siionin keväästä:
Siionin kevät SYYSKUU 9/2013 sivut 3, 8 ja 25
—-”Onko sinulle käynyt niin, että et ole aina jaksanut olla kuuuliainen vanhemmillesi ja totella heitä? On onnellista, kun isä ja äiti saarnaavat tottelemattomuudet ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kun haluamme turvautua ja uskoa Jumalan johdatukseen, säilymme uskomassa ja pääsemme taivaaseen.” —-T.M.
—-”Tärkein ja paras lahja on Jeesus. Hänen nimessään ja veressään saamme uskoa synnit anteeksi.
Kun uskomme, pääsemme kerran taivaaseen.”
—-”-Minä en käsitä, miten jotkut pelaa sotapelejä, minä sanoin.
-Kuka sellaisia pelaa? isä kysyi.
-Petteri. Ja monet muutkin, minä kerroin ja katselin maton hapsuja.
-Niihin jää helposti koukkuun, isä pohti.
-Vähän kuin tupakanpolttoon.
-Minä en enää aio pelata sitä peliä, se oli ihan tyhmä.
Me istuttiin siinä, ja isä siunasi kaikki synnit anteeksi. Tuli parempi olo. Onneksi Petterin kanssa saattoi tehdä muutakin, minä mietin.”—-
Tätä tahrateologiaa kutsutaan liikkeen sisällä evankeliumiksi. Kun syntejä saarnataan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, saarnataan evankeliumia. Jos puhujalta/papilta puuttuvat saarnassaan nämä sanat, hänen puheestaan ei kuule evankeliumia, vaikka kuinka hän saarnaisi Kristuksesta syntisen ainoana syynä pelastukseen.
Kun jotain yksittäistä syntiä, yleistä syntisyyttä, epäilyksiä, kiusauksia, väsymystä tai uskon huonoutta pyydetään joltakin anteeksi, eli ripittäydytään, anteeksipyytäjä/ripittäytyjä pyytää kohdallensa evankeliumia.
Jos vl-uskovainen lakkaa pyytämästä syntejään, vikojaan, virheitään yms. anteeksi, hänen kohtansa katsotaan pahimmilllaan epäuskoksi; hän ei halua enää uskoa omalle kohdalleen evankeliumia.
Liikkeen opetuksen mukaan evankeliumia ei voi saarnata eikä kuulla puhtaana ja oikeana missään muualla kuin vl-liikkeessä. Jotkut ovat kuulema omineet evankeliumin itselleen kun saarnaavat samoilla sanoilla syntejä anteeksi, mutta heiltä puuttuu saarnastaan Pyhän Hengen/Jumalan voima ja näin ollen heidän synninpäästöjulistuksensa on mitätön.
Usko Kristukseen ei siis ole keskeisin vl-liikkeen opetus, usko Kristukseen ei liikkeen mukaan vapauta ihmistä hänen synneistään, vaan hommaan tarvitaan äänellinen synninpäästö vl-ihmiseltä: Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Vaikka Raamattu ei tällaista esimerkkiä anna, liike mainostaa opetuksensa ja käsitystensä perustuvan Jumalan sanaan, Raamattuun. Yhtään ainutta esimerkkiä ei Raamattu anna vl-tapaisesta synninpäästötilanteesta, jossa veli/sisar pyytää veljeltä/sisarelta: saanko uskoa kaikki syntini/epäilykseni/napinamieleni/tms. anteeksi? ja veli/sisar antaa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi.
Hommaa voisi verrata riippuvuuteen. Kun olet juonut kahvia, sulla on vähän aikaa hyvä olo ja kohta elimistö alkaa huutamaan taas tarpeellista kahviannostaan. Jos et ota, päätä särkee, olo on levoton ja jotain tosi oleellista tuntuu puuttuvan elämästä. Kahviriippuvuudessa elimistössä oleva kofeiinimäärä sanelee olotilan ja toiminnan. Kahvia kitaan ja olo paranee.
Vl-liikkeessä olotilan ja toiminnan sanelee yhteisön määritelmä uskovaisuuden tunnusmerkeistä. Jos olet uskovainen, se näkyy tietyllä tavalla elämässäsi. Jos tunnusmerkkeihin tulee säröjä, matkavaatteeseen tahroja, ne on korjattavissa tahrateologian avulla. Sinulla on lupa uskoa syntisi, vikasi ja virheesi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Sen jälkeen olosi on noin puolesta vuorokaudesta kokonaiseen hyvä ja onnellinen ja sitten riippuvaisuussuhteesi mantraan Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi nostaa päätään.
Itselleni on ollut niin vapauttavaa päästä irti tuosta tahrateologiasta. On ollut ihmeellistä käsittää, että synnit ovat kaikenaikaa anteeksi Jumalan lahjoittaman uskon kautta Kristukseen.
Toisaalta. Ihminenhän voi keksiä ihan mitä tahansa mantroja ja temppuja syyllisyyden häivyttämiseksi. En saisi syödä pullaa kun vyötärönseutu on muutenkin jo liian paksu, mutta vapaudun syyllisyydestä, kun käyn kymmenen kilsan lenkillä.
Sanoin ruman sanan, mutta vapautan itseni syyllisyydestä pesemällä suuni saippualla.
En välittänyt ystävästäni, läheisestäni hänen elinaikanaan, mutta voin vapauttaa syyllisyyteni, rauhoittaa omatuntoni pitämällä hänen hautajaisissaan oikein kauniin puheen ja hankkimalla oikein kauniin seppeleen hänen arkulleen.
Yhteisöt voivat myös keksiä ihan mitä tahansa juttuja jäsentensä syyllisyyden lisäämiseksi ja niistä vapauttamiseksi. Olet syyllinen ja syntinen kun ajattelet ja toimit tietyllä tavalla, mutta pääset irti syyllisyydestäsi, syntisyydestäsi tietyllä tavalla. Tämä on vain vallasta johtuvaa mielenhallintaa. Kun porukan mielet saadaan hyppysiin, niitä voidaan helposti ohjata syyllisyyden ja niistä vapautumisen avulla.
Markulta:
”Vuokolle vielä: lienenkö väärässä, jos arvelen ettei taida blogistina olo kuitekkaan aina herkkua olla.”
En ole olemassani ensisijaisesti mikään blogisti. Enkä toissijaisestikaan. Se on puhettani siinä samassa, mikä muu tahansa ja missä tahansa pölpöttämäni pölpötys. Elämä on elämää, välillä se on herkkua tai tosiherkkua, raskasta tai tosiraskasta ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Sinä tietty näet minut vain blogistina, joten siitä vääristynyt käsityksesi.
”Jotta pysyisi huipulla, tykättynä ja kommentoituna tarvinnee aina vähän rankempia juttuja, jotta vielä huomattaisiin.”
Kuule, ei merkkaa mulle sen kummempaa mitä kenelle tahansa olla hyväksytty tai tykätty, niin livessä kuin muuallakin. Kaikkia ei voi kuitenkaan kaikilla jutuilla ja mielipiteillä miellyttää, se nyt on tosiasia. Rankempia juttuja en kyllä etsi, kirjoitukseni syntyvät yleensä muualla käydyistä keskusteluista. Ja ovatko juttuni muuttuneet rankemmiksi? Nyt puhuin tahrateologiasta, onko se jotenki rankka? Pf-asian luulisi olevan se rankin ja siitä en ole paljoakaan kirjoittanut.
”Tullenee myös paineita olla ”kiva” uusille kavereille; verkkolehden toimitukselle ja sen linjalle, ja niille kaikenkarvaisille fanittajille, jotka eri syistä ovat mukaan liittyneet.”
Ääääähhh, pieleen meni. Ei mulla mitään fanittajia ole ensinkään, ei tasan sen enempi kuin sinullakaan. Ihan käsittämätöntä puhetta
”Ja kun aiemmin joutui nielemään hyttysiä ja vain joskus kameleita, niin nyt pitää niellä usein elefanttejakin – ihan coolisti vaan ilmeenkään värähtämättä. Nimittäin uusien kavereiden luukaapeille ei ole menemistä – kuin korkeintaan silmät ummessa – Menikö ihan pieleen?”
Tuohon en osaa enää muuta sanoa kuin että: olet tainnut Markku nähdä painajaisunta.
Kiitos kommentista, Teemu. Juuri Waldenströmin kohdalla oli tekstissäni paljonkin korjattavaa.
Raattamaan kirjeen aikoihin 1869 oli Waldenström siis vielä uusevankelinen, mutta jo lähtökuopissa. Seppo Lohi kertoo, että hän väitteli myös teologian tohtoriksi, mutta tämä on kaiketi tapahtunut vasta myöhäisemmässä vaiheessa.
Kirjoitin myös: ”Alkkulan kokouksen 1875 jälkeen suhtautuminen muihin herätysliikkeisiin nousi uudelleen keskusteluun. Uusevankelisuus oli tällä välin radikaalistunut uskovien yhteisöä korostavaksi, jolloin lestadiolaisuus näki yhteistyön mahdollisuuden uudessa valossa.”
Tämäkin teksti on sikäli harhaanjohtava, ettei uusevankelisuus ollut radikaalistunut, vaan Waldenström itse. Juuri tämän Waldenströmin oman vapaakirkon Missionförbundetin kanssa haluttiin luoda yhteyksiä vuoden 1884 tunnustelumatkalla.
Pitäisi parempia raamatullisia perusteita löytää, mutta ei taida löytyä:
”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22-23) >>>
Tässä ei puhuta sinänsä avainten vallasta, vaan Pyhän Hengen saamisesta ja käskystä saarnata ylösnousseesta.
Aivan, mutta ei se valta kuitenaan ole ihmisessä.
Jos VL-uskova kieltää katuvalta ”eriseurailselta” tai ”suruttomalta” herätyskristityltä anteeksiannon, ei sillä ole Jumalan edessä mitään merkitystä, vaikka hän kuinka kieltäisi ym. jakeeseen vedoten.
Onko nyt olemassa kahdenlaista Pyhää Henkeä?
Se, joka vaikutti Lutherissa ja Laestadiuksessa ja sitten se, joka vaikuttaa yksinomaan VL-kristityissä?
Kun opetus on ihan erilainen.
Niukkaselle:
Kiitos, Raattamaan kritiikki Waldenströmiin koski muistaakseni liikutuksia ja liikkeen rigoristisia painotuksia. Olihan varsinkin liikutusten pilkkaaminen kertomassa W:n jonkunlaisesta tunnottomuudesta tai kovuudesta.
Tarkoitushan oli laimentaa herätyksen kulttuuria, ja sen vanhoillisuus jossain määrin toteuttikin.
Kun Laestadius saarnassaan puhuu kristityistä Tanskan maalla ja Suomen niemellä – miten he olivat kristityksi tuleet, kun yhtään kontaktia Laestadiukseen ei silloin ollut.
Tärkeämpi kysymys:
M i k ä näistä Laestadiuksen mainitsemista kristityistä teki
s u r u t t o m i a Joona ja Markku Korteniemen määrittelyjen mukaan, kun he edelleen uskoivat niin kuin olivat aina uskoneet?
Kun vanhoillisuus Oulussa syntyi, millä päivämäärällä ja kellonlyömällä nämä muut lestadiolaiset muuttuivat hengettömiksi ja suruttomiksi, vaikka pysiivät sijoillaan ja siinä uskossa, mitä olivat lapsuudesta saakka uskoneet? Jotkut heistä olivat olleet itsensä Laestadiuksen rippikoulussa. Nyt heistä vanhoillisten mukaan tulikin yhtäkkiä suruttomia ja eriseuraisia vailla Pyhää Henkeä! Samoin heidän lapsistaan. Ottakaa nyt rakkaat veljet jo järki käteen.
Kun lähdetään ihmisoppien avulla rakentamaan seurakuntaa, joudutaan monenlaisten aika hassujen kysymysten ääreen.
En panisi pahakseni, jos Niukkanen peistasi tänne pätkän Sorlselen saarnaa.
En ole arvoisilta vastakijroittajilta, Joonalta ja Markulta, saanut ainuttakaan pätevää vasta-argumenttia avainten valtaa ja seurakunta-oppia koskevissa kysymyksissä. En heitä soimaa, sama tilanne vallitsee tänään esikoislestadiolaisuudessa. Raamattua ei juuri tueksi löydy.
Kun rauhansanalaisten seuroissa joku kuulijoista saa ”parannuksen armon” ja ”Jumalan rauhan”, eikö tämä ole todistus siitä että evankeliumi oli ”elävää ja Pyhän Hengen voimalla julistettua”?
SRK-opetuksen mukainen vastaus on varmasti ”EI”. Julistettu evankeliumi oli kuollutta ja saatu rauha vain väärää lohdutusta (=”paatumuksen rauhaa”?, mitä lie tarkoittaakaan?). Henkilön oma ”sisäinen todistus” ei todista mitään.
Olen siis edelleen sitä mieltä, että SRK-opetus on juuri tuota ”juridis-mekaanista” laatua, jota Joona näyttäisi kritisoivan.
Jorma O., Joona K. puhui ateistipapeista, et sinä.
Jorman ja Pertin kirjoitukset ovat tarpeellisia siinä mielessä, että nykyinen vl-oppi on historiallisen keihtyksen tulos, tai oikeammin vaihe. Niissä ei ole asiatonta sivuseikkoihin kohdistuvaa ivaa, vaan ydinkohtien purkamista.
Minä voisin joutessani alustaa jonkin Saivomuotka-aiheisen blogin, niin pääsisitte kunnolla keskustelemaan. Tai vaikka anekdootin Pikku-Leevistä.
Teemu Kakkuri:
Samaa mieltä. On ollut todella mielenkiintoista lukea Jorman ja Pertin kommentteja ja peilata niitä nykyisiin SRK -lestadiolaisiin opetuksiin.
Mikäli olen oikein ymmärtänyt, vanhoillislestadiolaisuutta ja sen uskonopin kehittymistä ja muotoutumista ei ole aiemmin juurikaan tutkittu omana lestadiolaishaarana, ei ainakaan objektiivisesti ja puolueettomasti. SRK:n oma tutkija S. Lohi on tietysti tutkinut ja kirjoittanut, mutta kun ne tutkimukset on tehty SRK:n rahoittamina, niiden objektiivisuus on kyseenalainen, ainakin minun mielestäni.
Minä kysyn itsekseni arvoisilta kirjoittajilta näitä yksinkertaisia asioita:
1)
Se oppi avainten vallasta, jota eräät kirjoittajat nyt korostavat, EI OLE
Lutherilla ja Laestadiuksella, se tulee kiistatta esiin.
Miten se on mahdollista? Opettaako Pyhä Henki ristiriitaisella tavalla?
2)
Se seurakunta- kirkkooppi, jota täällä korostetaan, EI OLE
Lutherilla ja Laestadiuksella, mikä tulee kiistatta esiin.
On aivan turha etsiä vastauksia isosta katekismuksesta tms.,
koska asian pointti Lutherilla (kuten LLL:llakin) on siinä
miten kirkon/seurakunnan rajat määritellään.
Luther ei rajaa sitä sillä tavalla kuin nyt on yhden liikkeen osalta tehty.
3
Laestadiusta ei kiinnosta se, mihin joukkoon tai jumalanvaltakuntaan joku kuuluu, vaan se, ovatko armonjärjestyksen kokemukset oikeat: Onko huudettu avuksi Herran nimeä ja onko hän vastannut tulella taivaasta ja onko sitten uskottu rakkauteen asti.
Tämä tulee esiin Laestadiuksen Sorselessa pitämässään saarnassa, johon voi tutustua esim. http://www.laestadiustexter.se
3.1.
Mistä eräät kirjoittajat ovat saaneet sen mittarin, millä he mittaavat, onko jollakin lestadiolaisella tai rukoilevaisella tai evankelisella Pyhä Henki?
En puhu nyt niistä, jotka vaeltavat tottelemattomuudessa ja lihan johdatuksessa, puhun uskovista. (Room 8:
Ei voi muuta kuin todeta Teemu Kakkurin tapaan, että nyt ei ole kysymys
jumalallisesta totuudesta, vaan historiallisen kehityksen myötä syntyneestä oppikäsityksestä.
Sen voi hyväksyä sosologisena ja järjestöpoliittisena suureena, mutta ei teologisena opintotuutena.
Laestadius puhuu niistä, jotka heittävät kristittyjä helvettiin ja istuvat sitten itse kannen päälle.
Teemu Kakkuri. voit jättää sen Pikku-Leevi anekdootin pois. Se lienee sama, jonka Bengt Pohjanen kertoo kirjassaan.
Jorman on useampaan kertaan kysellyt, miksi vl-liike opettaa esimerkiksi Hengen virasta eri tavalla kuin Luther ja Laestadius. Kysymys on sinällään oikeutettu: pidetäänhän heitä kuitenkin liikkeessä Jumalan valittuina työaseina.
Kuten yllä kirjoitin, Sola Scriptura-periaatteen mukaan ”entisiä pyhiä” ei saa korottaa Raamatun rinnalle erehtymättömiksi auktoriteeteiksi. Ennen uskoneisiin tulee toki suhtautua lähtökohtaisen kunnioittavasti. Silti jälkipolvilla on oikeus ja velvollisuus arvioida heidänkin opetuksensa Jumalan sanan valossa.
Näinhän Luther ja Laestadius itsekin toimivat: Luther piti Augustinusta ja useimpia muita kirkkoisiä veljinä Herrassa. Silti hän saattoi arvostella jyrkästikin heidän opetuksiaan, erityisesti syntisen vanhurskauttamisesta. Laestadius puolestaan arvosteli joitakin Lutherin lausumia vaikka pitikin häntä uudestisyntyneenä kristittynä.
Samalla tavoin mekin voimme ja meidän tulee arvioida Lutherin ja Laestadiuksen opetukset Jumalan sanan valossa ja hylätä kaikki väärä. Tämä ei tarkoita sitä, että kyseenalaistaisimme heidän uskonsa.
Jos Jumala antaa maailmalle aikaa, uskon, että jälkeen tulevat kristityt joutuvat arvioimaan meidänkin opetuksemme Raamatun valossa ja toteamaan monet niistä köykäisiksi.
Itse uskon ja ajattelen näin:
Jos Jumala lahjoittaa katuvalle syntiselle elävän uskon uskottomankin papin julistuksen kautta, se ei ole tietenkään minulta pois. Päin vastoin: mikään ei olisi suurenmoisempaa. Kuten eräs kirkkoisä kirjoittaa, kristityn tulee toivoa ja rukoilla koko maailman pelastumista, jopa pahojen henkien.
Eri asia on sitten se, että Raamatun valossa minulla ei ole oikeutta luvata koko maailman pelastuvan.
Mielestäni minulla ei ole myöskään Jumalalta valtuuksia luvata, että uskosta osatonkin voi julistaa oikeaa ja elävää evankeliumia. Sen verran moni raamatunkohta viittaa siihen suuntaan, että evankeliumin julistamiseen tarvitaan ”asuvainen” Pyhä Henki. Lutherhan itse opetti, että kristityn tulee pysyä siinä, mikä on varmaa.