Suurin osa Suomessa asuvista lapsista ei kuule Jeesuksesta. He eivät saa tietää, kuinka arvokkaita ja rakastettuja he ovat Jumalan luomina, että synnit voi saada anteeksi ja että elämää voi elää yhä tänään elävän Jeesuksen kanssa. Tällä viikolla Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksen (pappeinkokouksessa) kanavassa Moninaiset perheet ja pelastus tämä tosiasia sanoitettiin näin: täällä kasvaa pakanoita: täällä kasvaa pakanoita.
1. Lopetetaan kristillisen kasvatuksen ulkoistaminen yhteiskunnalle
Menneinä vuosikymmeninä koululaitos vastasi kouluikäisten lasten kristillisestä kasvatuksesta. Kokonaiset sukupolvet kuulivat kristillisen sanoman ilman, että seurakunnat tekivät yhtään mitään!
Nyt ei ole aika haikailla tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ja päivänavausvirsien perään. Nyt on aika siirtää vastuu lasten hengellisestä kasvatuksesta sinne, mihin se kuuluu: koteihin ja seurakuntiin.
2. Tarkistetaan arvojärjestyksemme
Tämän päivän lapsiperheissä uskonto ei ole tärkeä arvo, ja siinä onkin seuraava este. The European Studies -tutkimuksessa 2017 lasten toivotuimpia ominaisuuksia olivat hyvät tavat, vastuuntunto, päättäväisyys ja suvaitsevaisuus (yli 80% kannatus), kun taas usko jäi hännille (7% kannatus kaiken kaikkiaan ja 90-luvulla syntyneiden parissa 2%). ”Vilpitön välinpitämättömyys”, kuvasi varhaiskasvattaja havaintoaan perheiden suhteesta uskoon ja kirkkoon tämän viikon synodaalikanavassamme.
Empiirisellä havainnoinnilla voin päätyä samaan. Jopa ns. uskovaisissa kodeissa lapsia kuljetetaan harrastuksiin niin arkena kuin viikonloppuna, mutta seurakuntaan heitä ei tuoda eikä oteta mukaan. Kenenkään syitä arvottamatta totean: meiltä puuttuu seurakuntakeskeinen pyhäkulttuuri.
3. Uskalletaan kertoa lapsille Jumalasta
Samalla on levinnyt ajatus siitä, että uskonto on liian henkilökohtainen asia vanhempien päättää. Ajatellaan, että tiettyyn uskoon tutustuminen saati sitten kasvattaminen rajoittaa lapsen valinnanvapautta.
Ajatus on vailla tieteellistä pohjaa. Uskonnoilla on oma kielensä, ja minkä tahansa oppiminen avaa ymmärrystä muita kohtaan. Toisaalta lapsen mukaan ottaminen seurakuntaan ei riitä, ellei hänen kanssaan keskustella uskonnosta. ”Lapsen uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista voi verrata siihen, että lapsi vietäisiin kerran viikossa johonkin vieraaseen maahan tunniksi, ja vuosienkaan jälkeen lapsi ei osaisi puhua muutamaa sanaa lukuunottamatta tämän maan kieltä”, lainataan Spännärin, Kallatsan ja Tervo-Niemelän artikkelissa amerikkalaista tutkimusta kotien uskontokasvatuksesta.
4. Nostetaan perhetyö oikeasti prioriteetiksi
Päiväkerhoja ja pyhäkouluja lakkautetaan osallistujien puutteessa. Miksi lapsityö lepää yhä 80-luvulla suosittujen arkiaamujen perhe- ja päiväkerhojen varassa? Miksi 2020-luvun perheiden elämänrytmiin kehitetyt toimintamuodot eivät leviä? Miksi koulutetut lastenohjaaajat eivät ole paikalla seurakunnan viikottaisessa pääjuhlassa? Miksi ei löydy uusia vapaaehtoisia?
Eikö kyse ole prioriteeteista, arvoista. Jos seurakunnissa oikeasti ajateltaisiin, että evankeliumin välittäminen uudelle sukupolvelle on meidän vastuulla, asiaan puututtaisiin ja uuden kehittämistä resurssoitaisiin. Siellä missä perheisiin, hengelliseen sisältöön ja yhteisöllisyyteen on panostettu, on yhä lapsia. Vaihtoehtoja löytyy!
Mistä siis lähteä liikkeelle? Kerron rohkaisuksi esimerkin Norjasta:
Seurakunnan lapsityö oli ajettu alas lasten puutteessa. Samalla palkattiin uusi pappi, työalana perhetyö. Aikansa tuskailtuaan ja rukoiltuaan hän esitteli työyhteisölle näkynsä kirkosta täynnä lapsia, ja sai innostuneen vastaanoton: ”Tee vain!”. Muu papisto olisi mielellään ulkoistanut vastuun perhetyöstä yhdelle ihmiselle. Mutta uusi pappi ei sitä hyväksynyt vaan sanoi: ”Tarvitsen teitä. Jokaista.” Koko työyhteisö sitoutui uuteen näkyyn, perhetyön pastori kokosi rukoustiimin, mallia haettiin ulkomailta ja hyväksi havaitut materiaalit käännettiin norjaksi. Nyt 10 vuoden jälkeen seurakunnassa on 50 perhetyön vapaaehtoista, jumalanpalveluksessa 160 lapsiosallistujaa, ja perheiden välinpitämätön suhtautuminen kääntyi lasten hengellisyyden arvostamiseksi. Seurakunta kasvaa, kun perheet tuovat mukanaan uusia perheitä.
Tänä aamuna menen pyhäkouluun. Siellä näen sen tapahtuman sisältäpäin ja voin sen jälkeen kertoa paremmin siitä. Sen paikasta ajankohdasta. Ketä ja millaista siellä on. Sekin on hyvä tietää tarvitaanko toinen pyhäkoulu sen lisäksi. Olen hacainnut että kirkon tiedotuspuoli ei aina ota huomioon sitä, miten seurakuntalaiset asiaa tarkastelee ja mitä asioita tapahtumista heidän on tarve tietää.
Syöpäni kertoo minulle Jumalan valtavan suuresta hyvyydestä mina kohtaan. Vasta sen kasutta olen oikein päässyt tajumaan kuin Hyvä Jumala on. Tietenkin tämä on mieletöntä puhetta. Sille en voi mitään.
Syövän ilmaanuttua kyselin Jumalalta: miksi sinä hyvä Jumala pyyhit pois minun suunnitelmani. Arvelin kuitenkin että hänellä voi olla paremmat. Nyt huomaan että nuo Jumalan suunnitelmat on paljon paremmat. Housunlahkeet on välillä oikein tutiseet, kun on alkanut tajuta miten hyvä Jumala minua kohtaan on ollut ja on.
Jumalan hyvyys koskettaa kaikkia muitakin. Huomaan että jollei voi uskoa Jumalan hyvyyteen, niin ei voi myöskään oppia oikein Jumalaa tuntemaan. Meidän käsityskykymme on näköjään hyvin rajallinen ja ehkä siksi, että emme itse ole kovin hyviä. Joten meidän on mahdoton hyväksyä sitä, että Jumala on täydellinen myös hyvyydessään.
Upea yritys siirtyä sanoista tekoihin, Pekka!
No niin. Ei se pyhäkoulu ole tänään. Se onkin vain kerran kuussa. Joten itseni likoonlaittamista tarvitaan nyt enemmän.
Pakana
”Sana pakana on johdettu latinan adjektiivista paganus, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Nimitys johtuu siitä, että kristinusko oli sen varhaisina aikoina erityisesti kaupunkilaisten uskonto, maaseudulla asuvien ollessa vanhojen uskontojen kannattajia. Jo ennen kuin sana kristittyjen kielenkäytössä sai uskonnollisen merkityksensä, siihen oli liittynyt voimakkaita sivistymättömyyteen viittaavia mielikuvia samaan tapaan kuin esimerkiksi suomen kielessä sanoihin moukka tai juntti.”
Viime aikoina on tosiaan ilmennyt ihmisten maallistumista, hyvin suurta kunnioitusta ja mielenkiintoa maaseutua, ilmaa, vesistöjä ja metsiä kohtaan, ylipäätänsä luontoa kohtaan. Jos se tarkoittaa myös sivistymättömyyttä, se voi ja saa olla kirkon ja kaupunkilaisten mielipide, mutta siitäkin huolimatta, maalla on mukavaa. Sivistystä ei voi panna lautaselle, eikä leivän päälle. Se ei poista janoa eikä nälkää.
Ei maalla Jumala koskaan unohtunut, jo ennen kristinuskoa maalla tunnettiin Ukko Ylijumala, joka vihaistuneena ajeli vaunuilla pitkin taivaan kantta niin että jylisi ja kipinät sinkoilivat.
Joskus kipinöistä (salama)saattoi syttyä tulipaloja ja siksi yritettiin elää kunniallisesti ja kiltisti, ja hyvin työteliäästi, ettei Hän vihastuisi. Taivaan Herran pelko oli hyvin konkreettista ja käsin kosketeltavaa.
Eivät maalaiset olleet mitään armonkerjäläisiä, he toimivat toistensa kanssa samassa mielenmaailmassa, jakoivat samat hyvät ja huonot säät, kylmät ja hallat,
runsaat sato- ja katovuodet. Jakoivat tietonsa toisillee, kehittyivät ja keksivät uutta. Naapuriin sai mennä milloin vain, ja silloin pantiin viisaat päät yhteen.
Hyvin on maallistuttu nykyisin, sitä ei saa sotkea, se on tervettä elämää.
Maalla vallitsee maalaisjärki, arkiviisaus, ja rehellisyys, siksi maalaiset ovat luotettavia. He myös näkevät lävitse jos sivistys yrittää tunkea valhetta totuutena, ja siksi he ovat joskus kiusallisia. Pakana on tarkoittanut myös saastaista, ja pahaa.
”Suurin osa Suomessa asuvista lapsista ei kuule Jeesuksesta. He eivät saa tietää, kuinka arvokkaita ja rakastettuja he ovat Jumalan luomina, että synnit voi saada anteeksi ja että elämää voi elää yhä tänään elävän Jeesuksen kanssa.”
Jeesuksen kanssa eläminen saattaa olla hyvin hankalaa, koska mies on kuollut, ja hänet on syötykin miljoona kertaa miljoona kertaa, ja kelvatakseen hänelle pitäisi luopua kaikesta mitä omistaa, jopa sukulaisista ja veljistä ja sisarista, vaimoista ja lapsista. Lisäksi, kuolleiden kanssa seurustelu on raamatussa kielletty.
”Synnit voi saada anteeksi ”
Lapsilla vo olla vääränlaisia tekoja, mutta jos on loukannut jotakin toista, ei sitä pappi voi antaa anteeksi,edes Jeesuksen nimessä, vaan se, jota on loukattu.
Jos lapsi on vielä holhouksen alainen eli alaikäinen silloin vanhemmat vastaavat hänen tekemisistään. Ja lapsen kuuluu kertoa vanhemmille tekemisistään. Jos papeille tällaiset asiat ovat epäselviä, silloin kannattaa maallistua,
Jalat maassa voi oppia miten maassa eletään.
Kasvetaan pakanoiksi, jotka tietävät kuka säät ja ilmat säätää, ja aallot tainnuttaa, ja hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa. Tiede ei ole vielä selvästi osoittanut, että miksi ne säät menevät niinkuin menevät. Mistä syksy tietää, että nyt pitää tulla ja laskea luonto talven lepoon, ja vielä värikkäästi ja kauniisti, että ihminen viihtyisi vaikka illat pimenevät. Kuka käskee kevättä ja aurinkoa, lämmön ja valon paluutta, kuka herättää kukat ja mehiläiset. Ja Miten maapallo pysyy avaruuden tyhjyydessä paikallaan, eikä putoa.
Luonnon ihmeiden kautta Jumala tulee ymmärretyksi niin lapsille kuin aikuisillekin. Ei tarvitse uskoa, kun näkee.
Lopulta kysymys kuuluu: MIhin ihminen ja ihmiskunta luottaa (uskoo)
Lapset ovat tulevaisuuden aikuisia ja mitä me aikuiset heille opetamme, sellaisen maailman myös saamme. (Yksinkertaistettuna)
Uuspakanuus on nostanut Suomessa suosiota useita kymmeniä vuosia ja samaan aikaan polarisaatio on ajanut Kirkon taistelemaan olemassa olonsa merkityksestä, koska yleinen ilmapiiri on vakuuttunut siitä että Jumalaa ei ole, koska kaikki on syntynyt itsestään ilmaan varsinaista Luojaa.
Jos vanhemmilta (kansalta) puuttuu luottamus Jumalaan, niin yleensä elämänkatsomus ja ihmiskäsitys ajautuu ristiriitaan Kristillisen maailmankäsityksen kanssa, jolloin seuraa juuri se, minkä näemme tapahtuneen Suomessa ja Euroopassa yleisemminkin. Uuspakanuus opettaa vahvimman oikeutta joka perustaa heimokultturien hierarkiaan, jossa omat suojellaan ja muut ovat vihollisia. Pirstaloituminen hajanaiseen ja maallistuneeseen arvokulttuuriin on Kristilliselle yhtenäiskulttuurille vierasta.
”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen.Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.
Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu.
Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, ”eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois”. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” Hebr.11:1-6
Yleisesti voisi kysyä, miksi lapsille ei saisi opettaa Kristillistä oppia, jossa opetetaan rakastamaan toisiamme, koska Jumalan antanut meille tästä käskyn ja että anteeksiantaminen ja saaminen on myös Jumalan tahto.
Lähimmäisen rakkautta voidaan kyllä opettaa ihmisille, myös lapsille, ihan ilman kristinuskoakin sadistisine helvettioppeineen.
Jos ajattelemme rakkauden kaksoiskäskyä ja kymmentä käskyä, niin mikä kohta niistä on ihmiselle vahingollinen ja elämälle vieras?
Sitä ei voi kukaan kiistää, mutta nyt tietysti on uusi aika ja valtakunnan syyttäjää myöten halutaan uudet lait ja systeemit uudelle käsitykselle kaikesta.
Keskeisimmät tekijät noista ovat olemassa kristinuskon ulkopuolellakin. Rakkauden kaksoiskäsky on tunnettu monissa ei-kristillisissä kulttuureissa kuten tappamiskieltokin, vanhempien kunnioittaminen, varastamisen kielto ja haureus. Kymmenessä käskyssä ei ole oikeastaan kuin pari vain kristinuskolle ominaista kohtaa.
Ymmärtääkseni rakkauden kaksoiskäsky on muissa uskonnoissa ja filosofioissa olemassa ennemminkin passiivisessa muodossa. Siten, että pitäisi jättää tekemättä se mitä ei toivoisi itselle tehtävän.
Jeesus opetti: Mene ja TEE.
Sari se saivartele taas, rakkaudellisuuden toi muuten Palestiinan buddhalaisen keisari Asokan lähetyssaarnaajat. Ennen sitä ei raaka Vanha testamentti tiennyt asiasta mitään.
Rakkauden kaksoiskäskyn idea on ihan sama käänteisessäkin muodossaan.
Jeesuksen opettamaan ja esimerkin antamaan (antoi ja täytti omalla elämällään) oikeaan lähimmäisen rakastamiseen kuuluu vihollisten rakastaminen ja heidän puolestaan rukoilu. Samoin mm. Isä meidän rukous ja siitä esim. ”Anna meille anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Eipä täta muissa uskonnossa näy. Viholliset tapetaan. Tai sitten väkinäisesti suvaitaan. Kristinuskossa on kyse uhrautuvasta rakkaudesta lähimmäisen hyväksi.
Näytäpä minulle Sistonen se kristillinen kansa joka ei ole tappanut vihollisiaan…
Aseista kieltäytyvät lähinnä Jehovan todistajat jotka tappamiskiellon ottavat tosissaan. Kristityt ovat asiassa paljolti opportunisteja.
Vihollisen vihaamattomuudella Jeesus tod. näk. tarkoitti essealaisliikkeen sisäisiä vihollisia, joukko tarvitsi yhtenäisyyttä Rooma ja roomalaismielisiä heprealaisia vastaan.
Seppo hyvä,
Kristinusko ei ole ”lakiuskonto” – se ei ole olemukseltaan eettismoraalinen järjestelmä.
Se, että muutkin kuin kristityt yleisiä moraaliperusteita tunnistavat vain vahvistaa niiden merkitystä – sitä, että niissä on sellaista totuutta, jonka aavistaminen on ihmiseen ”sisäänrakennettua”. Hyvyys on olemassa (ymmärrettävä) muunakin kuin vain arkoituksenmukaisuutena, jotain tiettyä toivetta tai halua oikeuttavana argumenttina. Toisekseen, vihollisen rakastaminen ei yleisesti uskontoihin, niiden opetuskäytäntöihin, kuulu – vaikka joku toki sellasitakin on voinut pitää mahdollisena.
On toki totta, että kristitytkään eivät tuota(kaan) käskyä ole useinkaan toteuttaneet, syntiset ihmiset kun eivät ”vedellä kastamallakaan” aivan hyviksi ja synnittömiksi muuttuneet.
Eikä kristinusko realistisena opetakaan tai opetakaan, että kaikki noita käskyjä – vihollisen rakanstamistakaan – pitäisivät. Eikä niitä käskyjä ole ymmärretty kristinuskossa niinkään, että pitäisi ruveta diktaattoreiden ”hyväuskoisiksi hölmöiksi” saati ”hyödyllisiksi idiooteiksi”.
Näiden totuuksien kohtaamisessa kristinusko eroaakin muista uskonnoissa: anteeksiantaminen – ennen kaikkea Jumalallinen sellainen – syntiselle ihmiselle. Uskonnoissa (ja uskonnottomuuksissa) ihmisen oman syntisyyden (pahuuden) kohtaaminen on yleensä erittäin vaikeaa, sitä pyritään ”selittelemään” tai piilottelemaan. Kristinusko tarjoaa tähän mahdollisuuden: tunnustamisen ja myös tunnistamisen. Samankaltaista anteeksiantamisen periaatetta on sovellettu jopa (”läntisessä”) yritysten laatuongelmien vähentämisessä, toteen näytetyin hyvin tuloksin.
Kristinusko ei perustu pelolle vaan rakkaudelle.
Vihollisen rakastaminen kyllä selvästi Raamatussa liittyy johonkin yleisempään ”ideaan” kuin vain ja ainoastaan (spekulatiivisesti) ”essealaisliikkeen sisäisiin vihollisiin”.
Seppo H. Muistaakseni Asoka oli myös kova sotapäällikkö, joten hänen rakkaudellisuudestaan voidaan olla eri mieltä. Sama pätee muuten omassa kulttuuripiirissämme myös stoalaiskeisari Marcus Aureliukseen ja hänen sotiinsa Germaniassa.
Näkemys buddhalaisuuden kaikinomaisesta rauhanomaisuudesta on myytti. Muistetaan nyt vaikka buddhalaista Burmaa ja heidän tapaansa kohdella muslimivähemmistöään rohingoja. Rohingojen joukossa on muuten myös pikkuruinen kristitty vähemmistö, jota ns. potkivat päähän sekä muslimit että buddhalaiset…
Asoka oli sotapäällikkö joka havahtui sodan hirveyksiin ja ’kääntyi’ ja hänestä tuli rauhan ja rakkauden lähettiläs.
Asokan lähetyssaarnaajat vaikuttivat mm. Palestiinassa.
Vanhan testamentin jumala ? Kaikki raamatussa kuvaillut jumalaan liittyvät adjektiivit ovat vain ihmisen mielipiteitä/ luuloja/pelkoja/toiveita jostakin yliluonnollisesta, joka hallitsisi sen kaaoksen, jota ihminen itse ei hallinnut. Kun tieto lisääntyi, muuttui jumalakäsityskin. Vanhan testamentin jumalalla ei ole ”virkaa” tässä ajassa. Nyt tyrkytetään rakastavaa ja armollista jumalaa, joka tosin ei ole sitä kaikille, vaan niille, jotka kirkko ”hyväksyy”. Mutta heidänkin rahansa kelpaavat.
”Kaikki raamatussa kuvaillut jumalaan liittyvät adjektiivit ovat vain ihmisen mielipiteitä/ luuloja/pelkoja/toiveita jostakin yliluonnollisesta, joka hallitsisi sen kaaoksen, jota ihminen itse ei hallinnut.”
-Tässä olet ainakin johdonmukainen.
Ismo Malinen kyselee ja vastaa itse:
””Lopulta kysymys kuuluu: MIhin ihminen ja ihmiskunta luottaa (uskoo)
Lapset ovat tulevaisuuden aikuisia ja mitä me aikuiset heille opetamme, sellaisen maailman myös saamme. (Yksinkertaistettuna)””(Ismo Malinen)
Siis nyt nykytilanteessa onkin hyvä kysyä onko ”väärää” kristillisyyttä olemassa?
Miksi kyselen kun tuossa naapurissa on alettu sotimaan samaa kirkkokuntaa olevia vastaan, MIKSI?
Viisas blogikirjoitus. Vaikka olen noista ehdotuksista samaa mieltä, on vaikea nähdä sitä, että millä ne pistettäisiin täytäntöön. Ei näitä ehdotuksia voi yhden ihmisen, valtuuston tai hallituksen päätöksellä toimeenpanna. Blogi on ikään kuin kutsu asennemuutokseen.
Juuri näin, Pentti O.
Kyllä! Herättelyä todellisuuteen ja haastamista kyseenalaistamaan, ajattelemaan, rukoilemaan – ja jopa toimimaan.
Kiinassa ennen Vanhan Testamentin kirjoituksien syntymista Ptah Hotemp’in hallintokaudella syntyi hyvää kirjallista ohjetta niin hallitsijalle kuin perheen päämiehille. Taitavat olla muuten vanhinta kirjallista dokumenttia.
Kyllä siellä rakkaudesta puhutaan kun kerrotaankin katsoa lähimmäisiään pienessä jos isommassakin hierarkiassa.