Kirkko toimisi viisaasti, jos se oma-aloitteisesti luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta. Tällä kannalla olin jo silloin, kun sain palkkani ev.-lut. kirkon keskushallinnosta. Ääneen lausuin kantani tosin vain talon sisäisissä keskusteluissa, koska asia ei kuulunut omalle vastuualueelleni. Ei ollut yllättävää, etten saanut kannatusta näkemykselleni. Hiukan turhautti kuitenkin se, että – erityisesti teologien keskuudesta – en saanut pohdinnoilleni myöskään ymmärtämystä. Lohtunani oli, että taaksepäin katsovat näkevät vain taaksepäin.
Näin ajattelen: Kirkon tulisi esittää, että samalla kun kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat luopuvat vihkimisoikeudestaan, avioliittoon vihkimisestä ylipäänsä – siis myös maistraateissa – luovuttaisiin kokonaan. Avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton. Tämän jälkeen aviopuolisot juhlistaisivat asiaa haluamallaan tavalla. Kirkollinen siunaamistoimitus suurin juhlamenoin tai yksinkertaisena perhejuhlana olisi sitten kirkon jäsenilleen tarjoama elämän kohokohta. Näin myös toimituksen uskonnollinen tai muu jäseniä elähdyttävä sisältö korostuisi. Toimituskaavoja ja -malleja voisi olla viljalti erilaisia. Samalla kirkolle avautuisi uusia mahdollisuuksia viestittää sen kristillisinä, hyvinä ja tavoiteltavina pitämiä yhteiselämän ohjeita ja pelisääntöjä.
Ajatus siitä, että kirkko voisi välttää ongelmat, kun se saa uudessakin tilanteessa itse päättää kirkollisen vihkimisen edellytyksistä, on itsepetosta tai vähintään sinisilmäisen naiivi. Seuraava ottelu käydään näet kirkollisen vihkimisen edellytyksistä uudessa tilanteessa ja kirkkoa lyödään taas oikealta ja vasemmalta, tauotta.
Ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista peistä taitettaessa useimmat väittelijät näyttävät tyystin jättävän huomiotta, mikä avioliitto nykyisen lainsäädännön valossa on. Samalla jää huomaamatta, kuinka johdonmukainen jatko pitkäaikaiselle kehitykselle samaa sukupuolta olevien liiton hyväksyminen lainsäädännössä on. Erityisen harhaan osuvaa on pohtia samaa sukupuolta olevien sukupuolielämää ja sen toteuttamista. Kiihkeimpien keskustelijoiden ”penetraatiokeskeinen” parisuhdekäsitys on hämmästyttävä.
Avioliittolain mukainen liitto on viranomaisen vahvistama sopimus, joka sisältää oikeudellisia, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia sen osapuolten kesken. Sen käyttöalaa rajoittaa muutama seikka: sen osapuolten tulee olla täysi-ikäisiä ja eri sukupuolta ja lisäksi järjestely voi koskea samanaikaisesti vain kahta henkilöä. Avioliiton solmiminen tai avioliitossa eläminen ei –toisin kuin viitisenkymmentä vuotta sitten vielä – sisällä vaatimusta, että sen osapuolten välillä tulisi olla sukupuolisuhde ja sukupuolista kanssakäymistä, eikä se myöskään rajoita sellaisten suhteiden olemassaoloa avioliiton ulkopuolisten osapuolten kesken. Kun sellaisia edellytyksiä asetetaan, ne perustuvat avioliiton osapuolten yhteiseen tahtoon ja sopimukseen, jonka arviointi ei kuulu muille. Sama koskee ns. rekisteröityjä parisuhteita lukuun ottamatta sitä, että sen osapuolten tulee olla samaa sukupuolta. Pohdinta osapuolten sukupuolielämän muodoista kertoo vain pohtijan omasta mielikuvituksesta ja sen pohjavireistä.
Toki on niin, että ”perinteisen avioliiton” malli eri muodoissaan on murroksessa ja muutoksen alla. Mutta muutos on ollut pitkään käynnissä eikä ajankohtainen avioliittokeskustelu ole tuonut siihen mitään dramaattista uutta.
No jo on mielenkiintoiset mielipiteet. Kiva kun kerrotte.
Mietin loppuukohan tämän asian jauhaminen koskaan… Mielestäni valtion lainsäädännöllä ei ole mitään vaikutusta kirkossa tahtuvaan Raamatun opetukseen, kuten esimerkiksi avioliitto-opetukseen tai kirkon vihkimistoimitukseen. Noin sata vuotta sitten idän kirkko ei muuttanut käsitystään avioliitosta, vaikka valtio lakkautti koko avioliiton. Idän kirkosta meidän pitäisi ottaa mallia.
Näin meidänkin kirkossamme tulee toimia vaikka jakaisimme Idän kirkon tilanteen. ja joutumisen halveksituksi. Se on kristityn osa elämässä. Toisaalta Lutherin ajatus siitä, että hengellisen regimentin kuuluu olla alamainen maalliselle regimentille on hyvä: Parempi jumalaton ja viisas kuningas kuin hurskas, mutta tyhmä. Tällä alamaisuudella on myöskin raja. Siinä missä maallinen esivalta ja valtion lainsäädäntö eksyy harhatielle, kristityn ei tarvitse eikä kuulu sitä seurata. Rajankäyntiä voi tulla siinä palvotaanko keisria/rahaa jumalana vaiko eikö.. Silloinkin kristityn kuuluu rukoilla esivallan puolesta. Toisaalta valtio omalta puoleltaan laittaa aikapommin perustukseensa silloin, kun se eksyy ja mieltyy SANAN ulkopuoliseen maailmaan. Neuvostoliitto laittoi useita aikapommeja perustukseensa. Suomikin meinaa laittaa ja lut. kirkko on jo laittanut. Odotan mielenkiinnolla mitä kirkossa tapahtuu, kun tämä riemuradikaalinen vaihe päättyy.
Siinä tapauksessa, että valtio haluaa pysyä pystyssä, sen kannattaa rakentaa seinät perustuksen päälle, joka on Jeesus Kristus. Siinä tapauksessa, että kirkko haluaa pysyä pystyssä, sen kannattaa rakentaa seinät perustuksen päälle, joka on Jeesus Kristus. Ja kirkon toiminnassa mielestäni ei ole mitään naivia siinä, että kirkko määrittelee oman avioliittokäsityksensä. Niinhän se on aina tehnyt ja tekee, mikä aiheutuu siitä, että kirkko on opettanut ja opettaa SANAA. Valtio voi puolestaan luoda vihkistoimintoja ja lainsäädännöllä moniakin outoja avioliittokäsityksiä tai poistaa ne kaikki, mutta se johtaa valtion turmeltumiseen, koska sen perusyksikkö: perinteinen perhe tuhoutuu. Perheen malli on selkeä Raamatussa ja siihen lut. kirkko on sitoutunut ja samaalla sulkenut Raamatun ulkopuolisuuden oppinsa ulkopuolelle.
Jolle perinteinen avioliittokäsitys ei kelpaa, voi rauhassa perustaa uskonnonvapauden mukaisesti oman kirkon tai kokonaisen uuden uskonnon ja toimia sitten siellä oman etiikan ja määrittelyjen mukaan.
Mutta lut. kirkon etiikka nousee SANASTA, eikä voi olla sen kanssa ristiriidassa.
Näyttää monilta keskusatelijoilta unohtuvan, ettei kirkolla nykylainsäädännön mukaan ole oikeutta vihkiä avioliittoon muita kuin kirkon jäseniä.
Kirkon jäsenmäärän koko ajan pienetessä kirkolliseen vihkimiseen oikeutettujen parien määrä vähenee koko ajan.
Joo, Osmon näkökulma on tärkeä. Meillä on kaksi esivaltaa maallinen ja hengellinen. Näistä pystyyn jäi idässä kirkko… Meilläkin pystyyn jää se, joka rakentaa seinät perustuksen päälle. Eli toinen näistä, molemmat tai ei kumpikaan.
Tämä po. ongelma kirkon suhteesta valtioon ja toisaalta Sanaan juontaa juurensa n. 130-sivuiseen tutkimukseen (sieltä pimeimmästä päästä): Parisuhdelain seuraukset kirkossa Piispainkokouksen selvitys 2010.
Jo tutkimuksen nimi on harhaa. Valtion parisuhdelailla ei ole mitään vaikutusta Raamatun opetukseen kirkossa. Otan esiin muutaman myrkyllisen kohdan tuosta kuuluisasta tutkimuksesta ja toivoisin vastauksia esiin nouseviin kysymyksiin.
Jeesuksen opetusta liittyen parisuhdeasioihin käsitellään s.37-39. Näiden näkemysten jälkeen tutkimus ei yllä syvempään analyysiin Jeesuksen olemuksesta, opetuksesta, asemasta tai tehtävästä, opetusta lain katoamattomuudesta, muuttumattomuudesta ja toisaalta sen pyhien vaatimusten täydellisestä täyttämisestä, sovituksesta ja sen omaksumisesta, kaikkien syntien anteeksi saamisesta. Sen sijaa käsitellään Raamatun tulkinnan eli hermeneutiikan periaatteita. Siinä heti aluksi kysytään…” Kun luetaan Raamatun viittauksia homoseksuaaliseen käyttäytymiseen, joudutaan ottamaan kantaa myös siihen, … minkälainen asema Raamatulle annetaan.” (s.39)
Miettivätkö piispat minkälaisen aseman antavat Raamatulle…?
Voi röyhkeyden määrää. Tässä jää ilmaan roikkumaan rypäs tämän teoksen tärkeimpiä avoimia kysymyksiä: Jos löytyy vielä joku, joka arvostaa tätä arvioinnin kohteena olevaa tutkimusta, tahtoisin mielelläni kuulla vastauksen häneltä.
– Kuka antaa Raamatulle arvon ?
– Ajattelevatko tekijät kuuluvansa tähän arvon antajien joukkoon ?
– Minkä kokoinen tämä esiin tuotu arvo on suuruudeltaan ?
Teos on tehty uuden opin ja käytänteen pohjaksi luterilaisessa kirkossa vaikka se ei mitenkään sovi siihen lupaukseen, johon tutkimuksen tekijät ovat sitoutuneet työpaikkaa vastaanottaessaan. Luterilainen kirkko on keskittynyt kirkon määritelmän vaikutuksesta pelkästään Sanaan, joka on tunnustustenkin kriteeri.
Tätä sitoutumista ja rajaamista (samalla kapea-alaisuutta, koska Sanan ulkopuolisuus ei kuulu kirkkoon) kuvastaa mielestäni hyvin kaksi tuttua lausumaa:
I) ”Raamatun Sana on opin ja elämän ylin ohje.”
II) ”Olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä Sanassa, joka on ilmoitettu VT:n ja UT:n profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa sekä ev. lut. kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä enkä suosi sitä vastaan sotivia oppeja” KL § 96.
Kirkon työntekijä on sitoutunut isoon tiedon kokonaisuuteen, Raamatun kaikkiin kirjoihin ja samalla hylkäämään näistä erillään elävät uskomukset.
Piispojen tutkimus ohittaa luterilaisuuden eikä alistu Sanan arvovallan alle, Sanan auktoriteettiin. Siksi se ei kelpaa päätöksenteon pohjaksi luterilaisessa kirkossa.
Kun tämä KL § 96 yhdistetään edellä esitettyyn piispojen kysymykseen …millaisen arvon antavat Raamatulle (!)… tilanne ilmentyy minulle samana kuin piispuudesta irtautumisen ilmoitus. Ilmiselvää, koska kyse on ilmoituksesta irtautua piispuuden tehtävästä, mikä on Sanaan sitoutuminen ja kirkon työntekijöiden tukeminen Sanaan sitoutumisessa.
Ja sitten se myrkyllinen kysymys:
– Pitäisikö tämä tulkita joksikin muuksi kuin piispuudesta irtautumisen ilmoitukseksi ?
– Millä perusteella ?
Pappeudesta voi luopua palauttamalla pappeuskirja tuomiokapituliin. Sama menettely lienee piispoilla. Viime aikoina on yksi tunnettu tapaus. Ei taida muulla keinolla siitä hommasta päästä eroon? Se on vähän kuin presidentin virka, jota Paasikivi kuuluu nimittäneen ”paska-viraksi”.
On täysin virheellistä luopua kirkon vihkimisoikeudesta.
Tämä on yhteiskunnan kannalta niin merkittävä tehtävä, että sitä oikeutta ei kirkon missään nimessä pidä antaa pois.
Olen toiminut maassa missä on pakollinen yhteiskunnallinen vihkimys ja sen jälkeen kirkollinen siunaus.
Eräässäkin seurakunnassa, jossa vierailin, paikallinen pappi kysyi seurakuntalaisilta, kuinka moni oli saanut kirkollisen siunauksen avioliitolleen.
Vain kourallinen ihmisiä nosti kätensä.
Yhtä selvää on myös että kirkolla pitää olla jatkossakin toimia omien kriteeriensä mukaan avioliittoon solmittavien suhteen. Kirkolle siis kuuluu
oikeus toimittaa vihkiminen
muttei
pakko vihkiä sellaisia jotka eivät kirkon säätämiä edellytyksiä vihkimiselle täytä.
Kirkolliseen avioliittoon vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Ehdot täyttävien lukumäärä pienenee koko ajan. Monet heistäkin haluavat kuitenkin siviilivihkimyksen. On paljon tapauksia, joissa on liitytty kirkkoon ”kirkkohäiden” vuoksi ja häiden jälkeen taas erottu kirkosta. Kirkolla ei ole oikeutta vihkiä siviilirekisterissä olevia. Avioliiton esteiden tutkinta on tyypillinen valtiovallalle kuuluva tehtävä. Seurakunnat sitovat siihen melkoisesti työvoimaa, jolla kustannuksella voitaisiin käyttää enemmän varsinaiseeen seurakuntatyöhön. Kirkollinen siunaus ei ole juridinen vaan hengellinen tapahtuma. Se on pappien alaa.
Kysymys ei ole seksistä, ei tunteesta – eikä suhteen osapuolten lukumäärästäkään?
Kyse on tahtotilasta ja sen perusteella tehtävästä juridisesta sopimuksesta. ”Tahdotko …”
Liiton voisi perustaa, mikä tahansa aikuisten(!) joukko, kaksi tai enemmän.
Säädetään ihmissuhdelaki aikuisille sukupuoleen, uskontoon, rotuun ja mihinkään muuhun katsomatta tai mistään muustakaan riippumatta. Esim. homomies voisi perustaa liiton muslimimiehen kanssa – ainakin Suomessa, joka on moniarvoinen.
Vai onko Suomi todella moniarvoinen?
Aikuisten miesten ja aikuisten naisten juridisen liiton nimi voisi olla esim. n1xN + n2xM -liitto, jossa n1 on naisten lukumäärä ja n2 on miesten lukumäärä. Esim. 2N + 2M -liitto tai lyhyesti 2N2M tarkoittaisi kahden aikuisen naisen ja kahden aikuisen miehen perustamaa liittoa ja 1N3M vastaavasti yhden naisen ja kolmen miehen perustamaa liittoa.
Jos joku aikuinen ihminen kokee, että hän ei ole mies eikä nainen, niin hänellekin tietysti kuuluu oikeus perustaa liitto muiden aikuisten ihmisten kanssa.
Mutta pitääkö ”iki”-vanhan avioliitto-sanan merkitystä muuttaa? Eikö voitaisi ottaa myös uudet arvo-vapaat ja niin muodoin tasa-arvoisemmat uudet käsitteet käyttöön: (ihmis)liitto ja ihmissuhdelaki! Vai tuleeko kaikista sukupuoliliberaaleista tai -neutraaleista konservatiiveja, kun kysymys siirtyy heidän tavoittelemiensa oikeuksien ja velvoitteiden tai siis juridisen sopimuksen nimestä?